(Life of Pi, Yhdysvallat – Kiina 2012)
O: Ang Lee
N: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Rafe Spall
K12
Ensi-ilta 21.12.2012
Tiikeri, gorilla, seepra, hyeena ja ihminen - kuka ei kuulu joukkoon?
Ang Lee on hypännyt 3D-junaan monien muiden nimekkäiden ohjaajien vanavedessä. Sille on painavat perusteet.
Aivan kuten miehen aiemmissakin elokuvissa, homolänkkärissä Brokeback Mountain tai wuxiadraamassa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, tarina asetetaan laajaan maisemaan. Piin elämässä maisema on vielä laajempi kuin preeria tai kiinalaiset aavemetsät, tuo maisema on päättymätön valtameri.
3D-tekniikka, tehostevelhojen taidonnäytteet ja komea kuvaus tuovat hetkittäin mieleen valkokangasversion parhaista Avaran luonnon -dokumenteista. Eikä tämä ole tarkoitettu moitteeksi. Kiehtovampaa taustaa saa hakea. Mutta elokuvan nimihahmon Pi Patelin (Suraj Sharma) näkökulmasta kyseessä ei ole pelkkä tausta. Valtameri on olosuhde.
Pi Patel kasvaa Intiassa, jossa hänen isänsä omistaa eläintarhan. Kun Pi on teini-iässä, hänen vanhempansa kertovat perheen muuttavan Kanadaan. Laivamatkalle lähtee mukaan osa eläimistä, joita odottaa uusi koti Pohjois-Amerikassa. Niin eläimet kuin ihmisetkin jäävät kuitenkin matkan varrelle. Yöllä koittaa myrsky, joka kaataa laivan. Sattuman kautta Pi löytää suojan pelastusveneestä ainoana ihmisenä. Vaan ei ainoana eläimenä, sillä samaan veneeseen on tunkenut hyeena, seepra, tiikeri ja gorilla.
Yann Martelin romaaniin pohjaava Piin elämä on selviytymistarina, jota Pi kertoo kirjailijalle (Rafe Spall) vuosikymmeniä myöhemmin. Rakenne on lainattu kirjasta, mutta kehystarina ei tunnu elokuvassa yhtä luontevalta. Se tarjoaa kuitenkin hengähdystauon juonilinjasta, joka on pohjimmiltaan yksitoikkoinen: Pi selviää päivästä päivään, viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen merellä pedon kanssa.
Ang Lee ja käsikirjoittaja David Magee ovat kuitenkin löytäneet jumitilanteesta sävyjä – aivan kuten merestäkin. Tarjolla on jännittäviä tilanteita, tunteisiinvetoavan kauniita kuvia sekä mieltäylentävä selviytymistarina, mutta myös yli kaksituntinen istumarupeama yhden nuorukaisen ajelehtimista seuraten. Vaikka lopussa vihjataan siihen, että valkokankaan tapahtumat ovat fantastinen versio totuudesta, ei tylympi totuus tuo elokuvaan uusia tasoja. Se on pelkkä jippo, hauska ajatusleikki tai hetkellinen a-haa-elämys, pisara seikkailuntäyteisessä meressä.