R&A:ssa ensi-iltansa saava kotimainen The Papers -lyhytanimaatio marssittaa valkokankaalle kysymyksiä työstä ja ajankäytöstä.
Vuosittain paisuvan Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmisto on jo niin laaja, että pienet elokuvat hautautuvat väistämättä suurten alle. Lyhytelokuvia on kuitenkin ohjelmistossa tänä vuonna 163 – saman verran kuin pitkiä.
Lyhytelokuvaohjelmistossa loistavat nuoret, ennakkoluulottomat tekijät, jotka ovat päässeet toteuttamaan näkemystään ilman kaupallisia paineita. Lyhytelokuvissa survotaan genret hilloksi ja leikitään kaasupolkimella ilman pelkoa huomisesta. Dubrovnikin näytöksissä juodaan olutta ja jutellaan tekijöiden kanssa.
R&A:n pitkien elokuvien kilometrien pituisen listan rinnalla elää toinen todellisuus, jossa vähemmän on enemmän.
Festivaalin lyhytelokuvanäytösten kokoaminen on oma ponnistuksensa, josta on tänä vuonna vastannut ohjelmistoassistentti Veera Anttonen.
”Lyhytelokuvat ovat aliarvostettuja. Minuutissa pystyy kertomaan kaiken oleellisen, jos tarina on vahva”, hän avaa. ”Lyhäreillä on ihan omat keinonsa eivätkä ne todellakaan ole vain lyhyitä versioita pitkiksi halutuista ideoista. Ja lyhytelokuvanäytökset ovat myös tunnelmaltaan erilaisia, sosiaalisempia.”
R&A:han tarjottiin tänä vuonna noin 1000 lyhyttä elokuvaa. Eräs festivaalin tarinallisista lyhytelokuvatapauksista on Kalle Kotilan ohjaama, R&A:ssa ensi-iltansa saava yhdeksänminuuttinen The Papers, joka perustuu muusikko-kirjailija Jarkko Martikaisen novelliin.
Kotilan vinoileva animaatio on sekä visuaalinen että sisällöllinen karkkipussi. On harmillisen harvinaista törmätä kekseliäästi toteutettuihin, aikuisille suunnattuihin lyhytanimaatioihin, jotka pakottavat ajattelemaan muutakin kuin aina vain lähestyvää talvea. Jo pelkästään siksi, että uusia lyhytelokuvia näkee niin harvoin muualla kuin festivaaleilla.
”Tarina on lyhyessä animaatiossa haaste. Lyhyissä taide-elokuvissa on usein vain löyhä teema, jonka katsoja voi ymmärtää miten haluaa. Itse tykkään narratiivisista, vähän vanhanaikaisistakin tarinoista, joissa on jopa joku opetus”, Kotila hymyilee ja katsoo alaspäin ujostellen: ei ole kovin trendikästä ottaa (lyhyt)elokuvalla kantaa.
Mainoksia ja musiikkivideoita tekevä Kotila sai idean The Papers -elokuvaan etsittyään kirjallisuutta, joka kääntyisi hyvin elokuvaksi. Hän keksi, että novellit voisivat toimia lyhytelokuvina ja hurmaantui Jarkko Martikaisen absurdista maailmasta. Tärkeitä papereita -novelli tuli vastaan pari vuotta sitten, ja vangitsi omien työpohdintojen vuoksi.
Tarina esittelee kaksi naapuria, jotka asennoituvat elämään ja työntekoon päinvastaisilla tavoilla: yksi tunnollisesti, paheksuen ja kyräillen; toinen laiskasti, luottaen siihen, että elämä kantaa. Ja sekös tunnollista ottaa päähän.
”Olen itse enemmän se tunnollinen. Olen se ahertaja joka yrittää hallita kaikkea. Yritän kuitenkin koko ajan olla vähemmän sellainen, koska ei niin voi elää. Olen aina tehnyt tosi paljon töitä. Nyt olen alkanut miettiä, että pitäisiköhän olla jotain muutakin?”
Kotila hymyilee itselleen.
”Mulla on aika kliseiset kolmenkympin ongelmat. Teen mainoksia, ja sehän nyt on maailman suurin synti! Myyn sieluani. Mutta pitäisikö työn olla suuremmassa mittakaavassa tärkeää? The Intouchables -leffan nähtyäni pohdin, pitäisiköhän lopettaa mainosala ja ryhtyä lähihoitajaksi, joka voi oikeasti auttaa”, Kotila kertoo.
Martikaisen tumma tarina ja ankea, eri vuosikymmeniä yhdistävä virastomaailma kääntyvät animaation kielelle herkullisen synkästi, joskin hitaasti ja monivaiheisesti. Tuoreen näköisen kuoren alla muhii mutkikkaalta kuulostava sekoitus vanhaa ja uutta animaatiotekniikkaa.
Elokuvassa on oikeat näyttelijät (Lauri Warsta ja Tapio Wilska), jotka esiintyvät paperimassapäähineet yllään. Näyttelijät on kuvattu green screeniä vasten. Silmät ja suut on piirretty perinteiseen tapaan käsin kuva kuvalta. ”Tämähän on aika työläs ja tyhmäkin tapa tehdä. Mutta onpahan nyt sitten kokeiltu”, Kotila toteaa.
Kellokorttilaite, loisteputket, sälekaihtimet ja arkistointikaapit ovat raskaalla tavalla tuttuja jokaiselle toimistoissa pitkiä päiviä muhineelle. Kotilan loihtima, 50- ja 80-lukuja sekoittava retromaailma luo tarinalle kehyksen, jossa liiallinen työnteko heilahtaa humoristiseksi – vuosikymmenestä riippumatta. Rutiinit suoritetaan koska ne ovat rutiineja, työt tehdään koska työ on arvokasta ja paperit niin pirun tärkeitä.
Jännitettä lisää se, että hahmot eivät puhu. He ähkivät ja ähisevät. ”Oli kieltämättä aika omituista nauhoittaa ähkintää. Päähenkilö vain murisi mikrofoniin. Kun ensimmäisen kerran vedettiin nauhoitus läpi, niin piti kyllä hetkeksi istua miettimään että mitäköhän hittoa tässä nyt tehdään”, Kotila sanoo. Ääninäyttelijöinä olivat Tobias Zilliacus ja Tume Uusitalo.
Mistähän ohjaaja itse nauttii? Vastaus ei yllätä.
”Voiko työnteosta nauttia? Nautin siitä. En enää muista mitä on vapaa-aika. Se vaatii opettelua. Joskus osaan käydä leffassa ja syömässä, ja jos saan lasin viiniä niin saatan rentoutua. Muuten pitää tehdä jotain hyödyllistä. Muuten aika menee hukkaan.”
The Papers R&A:ssa Kotimaisen animaation helmiä -näytöksessä Dubrovnikissa 25.9. klo 21 sekä Yle Fem -kanavalla 29.9. klo 21.
Lyhytelokuvat R&A:ssa
-163 lyhytelokuvaa 29 näytöksessä
-Näytökset Dubrovnikissa ja Andorrassa
-Muun muassa jokaiselle Pohjoismaalle omistettu näytös
-Parhaimmistoa: Mahalia Belon palkittu Volume, Cannesissa erikoismaininnan saanut islantilainen Whale Valley, työntekoa ja eristäytymistä pohtiva animaatio Edmond Was a Donkey, ruotsalainen Pleasure sekä Elina Talvensaaren kansainvälisesti kiitetty ja palkittu Miten marjoja poimitaan.
-Lyhytelokuvien online-festivaali 20.–29.9.:
http://hiff.fi/tapahtumat/2013/?kategoria=online-festivaali
