”If you know the lyrics, you can sing along. The rest of you can just keep on watching the alien fucking a cow.”
Ennen festivaalia: Eikö Tanska nyt ole ihan tylsä maa?
Ensivaikutelmani Tanskasta saan vuonna 1998 matkatessani yhteispohjoismaiseen lasten tanhutapahtumaan Barnlekiin. Ohjelmaan kuuluu sateisia kenttäharjoituksia, sadetta Legolandissa, sadetta Pieni merenneito -patsaan äärellä, liian makeaa mehua ja liian valkeaa leipää. Tulen kotiin ja päätän, että olen nähnyt tarpeeksi Tanskaa yhdelle eliniälle.
Neljätoista vuotta myöhemmin tutustun erääseen henkilöön, josta käytettäköön tässä nimitystä Germanisti. Nimensä mukaisesti hän on germaanisten kielten ystävä, mutta suurin niistä on tanska. Saan usein kuulla siitä, kuinka tanskalaiset ovat kauniita, pitkiä, urheilullisia ja ruskettuneita puolijumalia. Tanska on sopivalla tavalla poliittisesti epäkorrekti, kompakti, elämäniloinen ja ketterän toimiva valtio. Tanskaa pitäisi puhua lingua francana englannin sijaan. Kööpenhamina on kaupunkipyöräilijän Shangri-La ja nuoren urbaanin professionaalin innovatiivinen Mekka. Roskilde on rennoin rockfestari maan päällä.
Suhtaudun irvaillen Germanistin fanaattisuuteen, mutta pitkällisen aivopesun tuloksena päätän lähteä mukaan Roskildeen, koska kaikkea kannattaa aina kokeilla. Muutamat bändit herättävät kiinnostukseni, ja epäilen, että saan festarista edes jotain irti kielitaitoisen veteraanin seurassa. Minä olen matkalla ensimmäistä kertaa, Germanistilla on alla 12 festaria, remmiin liittyvät Valtiotieteilijä ja Merimies ovat myös kolunneet ’Kilden poikineen.
Vailla sen kummempia suunnitelmia tai odotuksia ländään Kööpenhaminaan torstaiaamuna kello 07.40 kolmen tunnin yöunien jälkeen. Tanska, bring it on.
Torstai: Miksi Mick Jagger puhuu tanskaa?
Hikisen matkan jälkeen pääsen festivaalialueelle. Saatuani rannekkeen suuntaan kohti leiriämme, jossa pojat ovat majailleet jo neljä päivää. Ensimmäisenä leirintäalueella vastaan lyö valloittava urean löyhkä. Syykin on selvä: alueen aidan vieressä käy yhtenään poikia vilauttamassa veijaria, maahan kertyy lätäköitä. Ensivaikutelma Roskildesta kallistuu ällön puolelle.
Parin kilometrin vaelluksen jälkeen, kysyttyäni suuntaa seitsemän kertaa, löydän leirimme jonka pojat ovat kasanneet vihoviimeiselle silent and clean -alueelle. Ensin tuhahtelen 30+-tunnelmalle, mutta sitten tajuan, että leirihän on puhdas, hiljainen ja ennen kaikkea pissaton. Bailata ehtii muuallakin.
Ensimmäisinä neljänä päivänä ennen musiikkiohjelmaa Roskildessa voi kuulemma vaikka kalastaa, laittaa gourmet-ruokaa kokin ohjauksessa, ottaa aurinkoa, rakentaa oman boomboxin, käydä kirjastoleirissä lukemassa (tai lainata sieltä tarinankertojan omaan leiriin, jos seurue on liian krapulassa liikkuakseen), saunoa, uida, joogata tai tehdä näitä kaikkia ja juoda kaljaa samalla. Harmittaa vähän, että saavun paikalle vasta musiikkiohjelman alkaessa.
Nokosieni jälkeen siirrymme festarialueelle. Ohitamme noin kaksikymmentä kaljakeilaavaa seuruetta. Lyhykäisyydessään peli koostuu siitä, että neljä ihmistä istuu retkituoleilla ja yrittää kaataa vastapuolen kaljatölkkiä pallolla. Eräs mittelijä on nuupahtanut maahan tuoleineen päivineen, mutta se ei estä pelin jatkumista vajaamiehityksellä.
Vetäisen ennen alueelle menoa 49 kruunun (= n. 7 euron) brasilialaisen tortillan huiviini. Se koostuu lähinnä hedelmäsalaatista ja tulisesta riisistä ja on hyvää. Roskilden ruokatarjonta on muutenkin valtaisa. On bageleita, kymmentä erilaista burgeria, gourmeeta, pastaa, gumboa (joka on todella hyvää, muttei gumboa), jopa simpukoita. Juomapuolella on tarjolla Roskilden nimikko-ipaa, joka on aivan törkeän hyvää. Ja daiquireja. Ja kymmenen euron viilennettyjä valkoviinitölkkejä. Ja kaikkea muutakin, mitä ihminen nyt voisi (esimerkiksi humaltumistarkoituksessa) haluta juoda.
Festari myös lahjoittaa kaikki tuottonsa hyväntekeväisyyteen, ja näihin tuottoihin lukeutuu myös ruokamyynti. Kojuissa ahertaa nuoria vapaaehtoisia aivan kuten muuallakin festarin järjestelyissä.
Pääsemme festarialueelle ja Outkast avaa Orange-lavan. Olen univajeissa ja yritän tanssia. 50 000 tanskalaista on kännissä ja yrittää tanssia. Joku crowdsurffaa. I’m sorry Miss Jackson, I never meant to make your daughter cry. ”Mä tunnen tän biisin”, Germanisti huutaa korvaani. Joo. Mäkin. Shake it like a polaroid picture. Tanskalaiset ovat kaikki kaksi ja puoli metriä pitkiä. Miehet kolme. Alle 165-senttisten hobittikarsinalle olisi tarvetta.
Outkast ei oikein iske, vaikka mahdollisuus olisi. Pojat huomaavat yleisössä pitkän kepin, jonka päässä puhallettava alien paukuttaa puhallettavaa lehmää. ”Noi on taas täällä.” Festarijengin huippuhetki lienee ollut päästä Tuborg-tölkin Roskilde-editioniin. Kun tarkasti katsoo, erottuu tölkin designin yleisömerestä rietas avaruusolio.
Outkastista suuntaamme Germanistin kanssa Lykke Lin keikalle. Merimies ja Valtiotieteilijä jäävät odottamaan Rolling Stonesin etupittiin pääsyä. Roskilden vuoden 2000 rusentumiskatastrofin jälkeen turvatoimia lisättiin kaikkialla maailmassa, ja nykyään lavan eteen otetaan Roskildessakin vain rajattu määrä ihmisiä. Loput saavat katsella kauempaa.
Lykke Li näyttää Abbalta (liikaa glitteriä) ja lyö kohtalokkaasti patarumpua silloin kun ei laula. En vielä tiedä, että patarummun kaksin käsin hakkaaminen on indiekissojen uusin esiintymistrendi, mutta festarin edetessä myös Haim ja Warpaint käyvät takomassa alkukantaisen katu-uskottavasti lyömäsoittimiaan.
Lykke Li kumartaa ja poistuu. Juoksen Germanistin perässä ihmismassoja väistellen kohti Rollareita. Vauhti alkaa kiihtyä ja ilta hämärtyä. Kaikki ovat päissään ja sillä on seurauksensa. ”Maailman pisin pisuuari”, Germanisti sanoo ja osoittaa spreijattua seinää. Sen alla kulkee parisataa metriä pitkä betonikouru, johon kusee toistakymmentä miestä ja muutamia naisia. Mikään määrä vessoja ei ole tarpeeksi vessoja 100 000 olutta juovalle ihmiselle.
”Kato! Tyttöpissa!”
”Kunnon tanskatar käy reteesti kyykkypissalla. Kyllä täällä pimppejä vilkkuu.”
Selvitämme tiemme ennätysajassa Rolling Stonesin eturiviin, jossa pojat jo odottelevatkin, toista tuntia. Olen suhtautunut epäillen väitteeseen siitä, ettei vierivä kivi sammaloituisi. Aiheuttaako Stonesin ainoan vaaran tunnun Keith Richards, joka joko pysyy pystyssä tai sitten ei?
Miehet saapuvat ja Jumpin’ Jack Flash avaa show’n. Jagger kukkoilee pitkin keskelle yleisöä rakennettua ramppia, tulee keikuttamaan viiden metrin päähän. Niin pieni, niin hauras, niin ryppyinen! Mutta eihän nää nyt niin pahoja ole. Jos nyt laulaisi mukana. Ei oikein väsytäkään enää. Helvetti, kyllähän nää ukot rokkaa.
Mick Jagger heittää puolet välispiikeistään tanskaksi, me käännymme katsomaan kysyvästi kääntäjäämme.
”Hyggeilettekste?!” Germanisti tulkkaa. ”Joooooo!” me huudamme.
Seuraa tärkeää informaatiota: hygge on substantiivi, josta johtuu adjektiivi hyggelig, joka lienee tärkein tanskan kielen sana. Se on käsitykseni mukaan jotain mukavaa, kodikasta, viihtyisää ja miellyttävää. Sellaista, mistä Lou Reed laulaa Perfect Dayssä. Feed animals in the zoo, then later a movie too, and then home. Tiedätte tunteen. Hyggeä.
Mutta miksi Jagger puhuu tanskaa? Tuleeko jokainen biisi niin selkärangasta, että jännitystä illan esiintymiseen tuo vain ulkoa opeteltu vitsailu? Vai onko Jaggerkin lumoutunut Skandinavian helmestä?
Pari biisiä ennen encorea vessahätä iskee. Lähden pitistä väärään suuntaan ja päädyn mellakka-aidan luo. ”Would you be so kind to tell me the shortest way out of here, please?” haluan kysyä aitojen välissä partioivalta järkkäriltä, mutta pauhaavan musiikin takia joudun huutamaan ja viestini välittyy muodossa ”HOW DO I GET OUT OF HERE???!!!”
Järkkäri pistää lähellä seisovat tanskalaiset (komeat) miehet töihin, ja minut nostetaan vastalauseita kuuntelematta aidan yli ja johdatetaan kädestä pitäen ihmismassan läpi. Koen hivenen verran huonoa omatuntoa, mutta suojelijani näyttää tyytyväiseltä saatuaan pelastaa neidon hädässä ja pohdin, että oikean paniikkikohtauksen iskiessä olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen saamaani apuun. Pisteet Roskildelle, hätä se on vessahätäkin.
Kauempaa seurattu encore ja Satisfaction, tietenkin. Maassa lepäillyt pikkutakkimies virkoaa tanssimaan. Kaikki virkoavat tanssimaan. Koko festari tanssii. Mick Jaggerkin tanssii.
Ei se sammaloidu.
Perjantai: Miksi suomalaiset naiset ovat punaisia ja tanskalaiset ruskeita?
Perjantaina seurueeseen liittyy Merimiehen toisessa leirissä majaileva tanskalainen (komea) kaveri Liikunnanopettaja. Kansankynttilä vetää ketjussa röökiä ja kertoilee tasapainottelusta kaljanjuonnin ja kahdeksan tunnin festarityövuorojen välillä.
Menemme syömään burgereita (vege deluxe: oliivitapenadella, cheddarilla ja portobello-sienellä) ja juomaan olutta. Germanisti kantaa baaritiskiltä 24 Tuborgia.
”Miten tää on kylmää?” kysyn.
”Tuolla takana on valtavia viilennettyjä kontteja, jotka on täynnä olutlavoja.”
Voi Tanska ja Tanskan lepsu anniskelulaki! Eikö tällaisen nyt pitäisi johtaa kaaokseen, joka olisi suurempi kuin estoton ympäriinsä pisuttelu? Miksi en näe samanlaisia massiivisia järjestyshäiriöitä kuin mitä Porin Jazzien viinipiknikit aiheuttivat? Missä ovat Suomen festareilta tutut juoppohullut suomileijonat ja anniskelualueiden antropomorfiset grillimakkarat? Miksi tanskalaiset juovat reippaalla kädellä, mutta eivät rettelöi?
Miksi jopa sammunut tanskatar näyttää söpöltä maatessaan viiden halinallemaisen ystävättärensä kanssa kasassa vehreällä nurmikolla, nenät tuhisten, pari suortuvaa nutturasta karanneena?
Burgerien ja hyvän seuran parissa hyggeillessä kärvähdän huomaamattani noin kymmenessä minuutissa, kun näytän suomalaista selkänahkaani ensi kertaa auringolle.
Seuraava bändi, losangeleslaisten tyttöjen maalaileva taiderockyhtye Warpaint esiintyy kuumassa teltassa ja vaikka kuinka tekisi mieli, en jaksa enää. Kuumottaa. Janottaa. Väsyttää. Ilmoitan poistuvani teltasta että saisin istua.
”Mikset sä mee noille penkeille?” Germanisti kysyy, ja nyt vasta huomaan, että väsähtäneitä varten on telttaan pykätty pikkuinen katsomontapainen rakennelma. Nukahdan autuaana ja herään kun Merimies istuu viereeni. Juon kaiken veden, jota hän on hakenut teltan vesipojilta.
En vain kestä tätä hyggen määrää.
Juon päivän mittaan noin seitsemän litraa vettä. Les Claypool’s Duo De Twang soittaa muun muassa Beegeesiä banjoilla. Nautin musiikista ja varjosta. Hekin nauttivat. Esimerkiksi jo tutuksi tulleesta puhallettavasta avaruusolennosta yleisön joukossa: ”If you know the lyrics, you can sing along. The rest of you can just keep on watching the alien fucking a cow.”
Yöllä seisoskelen odottamassa Future Islandsin keikan alkua, mutta väsymys, palanut iho ja kaikkialla leijuva saasta johtavat pienimuotoisiin festarikilareihin. Päätän mennä nukkumaan. Reitti on pimeässä vieras ja kysyn tietä kolme kertaa. Tanskalaiset puhuvat loistavaa englantia, neuvovat minua matkallani ja kutsuvat minua beibiksi. Kun sanon olevani suomalainen, he sanovat uksi kaksi kolme. En jaksa huvittua. Parempi toisaalta sekin kuin itsemurha alkoholisti poro sauna perkele.
Lauantai: Jos 50 000 ihmistä hyppii kaksi tuntia tasajalkaa Tanskassa, räpäyttääkö perhonen siipiään Kiinassa?
Starttaan viikonlopun rauhallisesti ja menen festarikilarit poishuuhtovan suihkun kautta katsomaan Jenny Wilsonia. Ihana Jenny noukkii eturivistä tusinan tanskattaria bailaamaan kanssaan lavalle. Kaikki tanssivat rytmikkäästi. Kaikki näyttävät hyvältä. Kuvittelen saman tilanteen Suomeen, kuvittelen vaivaantuneisuuden ja vastustelun.
Huomaan, että ymmärrän jotain siitä, mitä ympärilläni puhutaan. Ei tanskan kieli niin vaikeaa ole. Hääääiii, häi häi. Nääi, joo. Haa du hyggelig, je elska däääi, omskyll. Ihanaa! Niin söpöä!
Manu Chao soittaa ja tanssittaa auringonpaisteessa. Joku kritisoi sitä, että bändi ei soita biisejään niin kuin levyllä, ei voi laulaa mukana. Mietin, onko hän kuullut termiä jamittelu. Minulle kelpaa. Qué horas son, mitä kellot on, ei välii, kunhan ei missaa seuraavaa keikkaa.
Haluaisin mennä katsomaan Kavinskya, mutta ihmismassat päälavan edessä alkavat tiivistyä jo tuntia ennen Major Lazerin keikkaa. Päätän jäädä vartomaan dancehall-jengiä, vaikka jumitun noin 300 metrin päähän lavasta, enkä varmasti näe puoliakaan lavan rivouksista: luvassa on kovan luokan twerkkaamista ja lasersäteitä.
Istuskelen tomussa ja odottelen keikan alkua kymmenien tuhansien ihmisten seurassa. Väsyttää, mutta päätän katsoa ainakin pari ekaa biisiä.
Keikka alkaa ja yleisö sekoaa. Hardcore-keikkoja kiertäneellekin meno on hurjaa. Ensimmäisen biisin jälkeen olen hengästynyt, iloinen, riemuissani. Kymmenettuhannet ihmiset rymyävät yhdessä valtavassa pitissä reggaetonia, dancehallia, elektroa ja kaikkea mahdollista tanssittavaa yhdistelevän musiikin tahtiin.
Edessä tykitetään konfettia, värivalot vilkkuvat. Pon De Floorin tuttu ujellus villitsee, Watch Out For This, kaikki tanssivat. Myös hikisiä, paidattomia (komeita) miehiä on runsaasti, sillä käskystä tuhannet ihmiset kiskovat paitansa pois ja heittävät ne yhdellä iskulla ilmaan. Ja sitten taas mylly pyörimään. Tähän circle pittiin ei tulla ilman kenkiä. Ehkä hammassuojakin olisi tarpeen.
Kahden tunnin päästä olen mustelmilla, elossa ja hikinen. Major Lazer sinkauttaa itsensä suoraan kaikkien keikkojeni topkolmoseen.
Sunnuntai: Miltä tanskatar näyttää viikon festaroituaan?
Seuraavana aamuna särkee jalkoja. Festarialue on iso. Leiristä kävelee pari kilometriä lavoille, koko ajan pitää olla jaloillaan, tanssia, liikkua taas, tädin luita jo kolottaa. Menemme taidealueelle chillaamaan.
Osallistumme taideteokseen, jossa pitää hakata nappuloita pelimusiikin tahtiin, toisessa saa kulkea katosta roikkuvan kangassuikalemetsän halki.
Yhden pimeän kuution sisällä on taideteos, joka koostuu katosta roikkuvista väriä vaihtavista palluroista, joiden varassa pitää keekoilla tarzanina eteenpäin. En ymmärrä säännöistä mitään. Voitan pelin silti. Siis taideteoksen.
Pelkään, että myöhästyn lennoltani, ja lähden aikaisin. En olisi muutenkaan ehtinyt nähdä Stevie Wonderia tai Jack Whitea. Kahlaan leirinnän saastan läpi: ihmiset jättävät telttansa, roskansa, tölkkinsä, kaiken. Alue näyttää kaatopaikalta.
Odottelen junaa leirintäalueen laiturilla. Jumitan hikisenä ja likaisena. Ohitseni hyppelehtii puhtaita ja reippaita tanskattaria kuin pieniä aropupuja, jotka voisivat olla tulossa pilates-tunnilta ja menossa viherpirtelölle. Miksi minä olen rujo metsäläinen?
Pääsen lentokentälle, pääsen Helsinkiin, pääsen kotiin, pääsen suihkuun.
Haluan takaisin.
Festivaalin jälkeen: Mitä Tanska tekee sinulle, rahoillesi ja elämällesi?
Roskilden jälkeen joudun asioimaan nettipankissa ja sormieni välistä tilitietoja tihrustettuani hämmästyn. Neljän päivän syöminkeihin, maansisäisiin matkalippuihin ja muihin kuluihin meni vain 140 euroa? Tili on ottanut melkein pahempaa damagea teiniaikojen Ilosaarirockeissa, vaikka silloin ei syöty kuin pussipastaa ja kevätkääryleitä. Eikä todellakaan juotu kaljaa, äiti.
Kaiken kaikkiaan festivaali on mainio kokemus. Ensi vuonna, jos luoja suo, menen koko viikoksi. Tuntuu, että suomalaisena festaroitsijana Roskildeen sujahtaa vailla suurempia kulttuurishokkeja. Ehkä meillä onkin jotain yhteistä?
Vai onko Tanska sittenkin se luokan suosituin jätkä, bileiden keskipiste? Kaikille reilu, urheilullinen ja hauska, vähän hemmoteltu rikkaan perheen poika, joka ottaa toisinaan pari olutta liikaa, muttei koskaan konttaa?
Tanska on se, jonka seuraan ikuinen ulkopuolinen Suomi kaipaa. Varmasti Tanskalla ei ole mitään Suomea vastaan. Suomen olemassaolon aina vain meinaa unohtaa, kun isoveljet Norja ja Ruotsi ovat lähempänä ja uuden kaverin Hollannin kanssa voi hassutella (”Hei! Teilläkin on litteää ja liberaalia! Ajellaan yhdessä polkupyörillä!”).
Kolmen aikaan yöllä Suomi rohkaisee mielensä ja menee sössöttämään Tanskalle: ”Mä oon aina tykännyt sushta, ja säkään et tykkää Ruotsishta, meillä on jotain yhteistä!!! Voidaanks me olla kavereita!! Me tykätään heilua alasti ja juoda kaljaa!”
Tanska ottaa hörpyn Tuborgistaan ja katsoo Suomea pitkään. Joo-o, Tanska ajattelee. Tuo puhuu kummallisesti, mutta onhan se ollut tuolla ihan Ruotsin takana aika pitkään. Sillä on kyllä tappelijan maine, eikä se ihan meitä ole. Tanska päättää joviaalina miehenä kuitenkin miellyttää ja lyö high fiven Suomen kanssa.
Aamulla Suomi katselee hiljaa ja kateellisena vierestä, kun Tanska nauraa yhteisille vitseille Norjan ja Ruotsin kanssa ja on autuaasti unohtanut yöllisen ystävyyslupauksen.
Aivan sama. Minä ostan festarilippuni ensi vuodelle.
Kuvat: Lotta Dufva.