(Seven Psychopaths, Iso-Britannia 2012)
O: Martin McDonagh
N: Colin Farrell, Sam Rockwell, Woody Harrelson, Christopher Walken
K16
Ensi-ilta 8.2.
Ironiaa, parodiaa, ironiaa, parodiaa… ja seitsemän tappajaa.
Viiden vuoden takainen Kukkoilijat oli englantilaisirlantilaisen näytelmäkirjailijan esikoiselokuva. Se oli tyly mutta vereslihaisella sydämellä sykkivä äijädraama. On sitä suurempi pettymys, kun Martin McDonaghin seuraava elokuva Seitsemän psykopaattia paljastuu sekavaksi tyhjänkikkailuksi.
Ja silti, on sillä hetkensä. Colin Farrellin näyttelemä, Hollywoodissa elelevä irlantilainen elokuvakäsikirjoittaja Marty paljastuu totaalijuopoksi. Hänen paras ystävänsä Billy (Sam Rockwell) puolestaan kidnappaa koiria vain kerätäkseen löytöpalkkiot toverinsa Hansin (Christopher Walken) kanssa. Toverien elo sujuu niin lokoisasti kuin vain aloittelevalla alkoholistilla ja pikkurikollisilla voi, kunnes Billy ja Hans nappaavat väärän koiran. Pieni shih tzu sattuu olemaan gangsteripomon (Woody Harrelson) silmäterä.
Siinä keskeinen juoni periaatteessa onkin, mutta kerronta vetää suoria mutkiksi. Kyse on eräänlaisesta metaelokuvasta. Marty yrittää käsikirjoittaa elokuvaa seitsemästä psykopaatista – ja katso – pikkuhiljaa toverusten omaan tarinaan kertyy seitsemän psykopaattia. Martyn elokuva ikään kuin kirjoittaa itse itseään. Lopulta päädytään erämaahan viimeiseen välienselvittelyyn.
McDonaghin otteessa on edelleen hätkähdyttävää särmää, joka ilmenee usein verenä. Kyseessä onkin toiminnallinen äijäbondailu, eikä itsetietoinen dialogi naishahmojen ohuudesta muuta sitä faktaa, että naishahmot ovat ohuita. Tie-elokuvaksi päätyvä testosteronisekoilu käy myös herkän äärellä, mutta ei kovin tosissaan. Kuolematkin ovat ”pelkkää elokuvaa”, genren välttämättömyyksiä.
Hyvät näyttelijävalinnat ja lähes sarjakuvamaiset hahmot saavat hetkittäin hykertelemään, vaikka elokuva meinaa välillä tikahtua nokkeluuteensa.