Jaimal Yogis: Suolavetten Buddha
Basam Books 2013
Suomentanut Jussi Korhonen
245 sivua
He jotka kulkevat vetten päällä
Jaimal Yogisin Suolavetten Buddha kantaa kortensa kekoon, tai ehkä pitäisi sanoa ”antaa pisaransa aaltoon” niin kutsutun henkisen kirjallisuuden saralla. Teos käsittelee ja kuvaa humoristisesti, oivaltavasti ja hyvin selkeästi ihmisen sisäisen todellisuuden kokemusta ja sisäisen rauhan etsintää, samalla opastaen veden sekä surffauksen saloihin.
Selkeys on avainsana, sillä aihe on haastava. Kuinka kirjoittaa omasta yksilöllisestä kokemuksesta selkeästi ja ehkä hieman opastaenkin, mutta kuitenkin siten, että sisältö ei saa saarnaavaa sävyä tai ole liian teoreettinen? Etenkin kun sisäiseen etsintään liittyy isoja teemoja kuten buddhalaisuus, zen ja meditointi, joiden ydinolemusta ei välttämättä parilla lauseella aukaista.
Jaimal Yogis onnistuu hienosti. Länsimaisten elämäntaito-oppaiden tai henkisen kirjallisuuden viidakossa navigoidessa huomaa, että Yogisin teos erottuu edukseen. Tarina alkaa surffauksesta, ja asiasta mitään tietämättömälle lukijalle teksti on ajoittain jopa erittäin viihdyttävää. Etenkin kohdat, joissa nuori mies hakee elämälleen suuntaa sekä henkistä sisältöä muun muassa karkaamalla kotoa ja opetellen surffaamaan. Illuusiot henkisen matkan hienoudesta posahtavat ilmapallon lailla rikki nuoren sankarin kohdatessa elämän realiteetit kerta toisensa jälkeen. Rantapummina eläminen Hawaijilla ei olekaan kovin kaksista, jos on nälkä ja kylmä eikä ole paikkaa mihin mennä. Samoin buddhalaisluostarissa eläminen osoittautuu aivan toisenlaiseksi kuin mielikuvissa, kun luostarin kurinalainen arki vähitellen paljastuu.
Sanalla sanoen Suolavetten Buddha on virkistävä. Virkistävän teoksesta tekee nimenomaan Yogisin rento asenne sekä huumori, jonka ansiosta sisältö on kevyt, toisin kuin monessa henkisessä kirjassa. Esimerkiksi Eckhart Tollen teokset Läsnäolon voima ja Uusi maa ovat sisällöltään huomattavasti teoreettisempia ja sen vuoksi raskaampia lukea. Suolavetten Buddha saa lukijan ajoittain tuntemaan ikään kuin kelluisi aalloilla Yogisin kanssa, välillä nuoren miehen puolesta peläten ja välillä tämän toilailuille nauraen. Lisäksi Yogisilla on taito kiteyttää olennaiseksi kokemansa asiat ja tuoda ne esille tavoilla, joka antaa lukijalle tilaa pohtia kuulemaansa. Kertomustensa avulla Yogis ikään kuin tipauttaa lukijan juuri sen aallon päälle, jolle haluaa hänet viedä, kuitenkin hyvin lempeällä tavalla.
Erityisen virkistävää teoksessa ovat veden kuvaukset. Se, kuinka monella tavalla niin itsestään selvää asiaa kuin vesi voi ajatella, kokea ja havainnoida tuntuu paikoin käsittämättömän hienolta. Vettä on kaikkialla, myös ihmisessä, ja kuitenkin vesi on jotakin, jonka läsnäoloon ei päivittäisessä elämässä välttämättä tule kiinnittäneeksi huomiota. Mitä pidemmälle Suolavetten Buddhaa lukee, sitä voimakkaammin vesi alkaa elää omaa elämäänsä tarinan sisällä, etenkin surffaamisen ja siihen liittyvien kokemusten kuvausten myötä.
Surffareille teoksen anti voi olla itsestään selvää, eli sen ymmärtäminen että surffaaminen on elämäntapa, jota siivittää täydellisen aallon etsiminen ja sillä ratsastaminen, joka puolestaan kulkee käsi kädessä sisäisen rauhan etsinnän kanssa. Jos surffaus ei ole lukijalle entuudestaan tuttua, Suolavetten Buddha totisesti avaa silmät. Surffaajat, ”he jotka kulkevat vetten päällä”, ovat oma heimonsa, joille intohimo aaltoihin on kaiken alku ja loppu. Seuraavan aallon etsintä ja odotus on kaikkea tekemistä ohjaava asia, jonka ympärille arjen elämä muotoutuu. Se, että surffaus voi olla muutakin kuin hippien hörhöilyä ja rantapummausta, esimerkiksi luonteva tapa etsiä omaa sisäistä Buddhaa, nousee rivien välistä esille pisara kerrallaan ja viettelee mukaansa. Kyllä, viettelee, sillä rentous, keveys ja ennen kaikkea syvältä kumpuava ilo ovat tuntemuksia, joita teksti lukijaan säteilee. Joten kyllähän tällaisesta haluaa lukea lisää.
Kriittistä huomiota kiinnittää vähättelevä tapa, jolla Yogis ajoittain itseensä viittaa. Herää kysymys siitä, miksi kirjoittaja vähättelee itseään? Kun kirjoittaa näin hienon kirjan, eikö asenne voisi olla yhtä rento kuin surffatessakin? Kyllä lukijakunta teoksen löytää, jos on löytääkseen. Olisi hyvä luottaa itseensä, ja ennen kaikkea lukijaan, eli antaa lukijan tehdä itse omat johtopäätöksensä tekstistä ja sen sisällöstä, sen sijaan että arvostelisi itseään lukijan edessä. Onneksi nämä itse-epäilyn kohdat rajautuvat vain muutamiin lukuihin, sillä ne ovat täysin turhia.
Jos onnistunutta tekstiä jollakin lailla mitataan, Yogisin ansioksi voi lukea etenkin sen, kuinka luontevasti ja selkeästi hän kuvaa sekä surffaamisen yhteyttä sisäisen matkan tekemiseen että keveyden kokemuksen merkitystä sisäisen matkan teossa: onko välttämätöntä lähteä luostariin opiskelemaan tai retriitin hiljaisuuteen mietiskelemään oppiakseen tuntemaan itsensä? Ei ole. Olennaista on se, että tekee matkaa tavalla joka itselle sopii, rennosti ja keveästi. Vaikka sitten surffaten.
Jaimal Yogisin sanoin: ”Jos aallot ovat veden harjoitusta ja ajatukset mielen harjoitusta, eikö olisi hienoa jos me kaikki oppisimme surffaamaan?” Kieltämättä Suolavetten Buddhan lukiessa ajatukset alkavat kääntyä vettä ja sen päällä kulkemista kohden.
Jaa:
