Tällä kertaa ei ole luvassa kritiikkejä. Sen sijaan kerron mikä kohtaus jäi parhaiten mieleen. Ja miksi.
Esitykset eivät ole paremmuus- eivätkä missään muussakaan järjestyksessä.
1. Kerjäläinen ja jänis
Teatteri Jurkassa esitetään Laura Jäntin sovitusta ja ohjausta, joka pohjautuu Tuomas Kyrön romaaniin Kerjäläinen ja jänis. Joka taas pohjautuu Arto Paasilinnan klassikkoon Jäniksen vuosi.
Kyrön tuoreistus on nokkela ja Jäntin versio sille uskollinen. Kolme taitavaa näyttelijää painaa pitkää päivää, heruttaen tyyppiä toisensa perään valikoimistaan. Ja Kiureli Sammallahti soittaa harmonikat päälle.
Parhaiten jäi melkein mieleen loppu. Se kun Antti Langilla oli yhtäkkiä jänökorvat päässä. Kuinka hän hyppäsi istumaan peittokasan päälle, nurkkaan ahdistettuna ja valppaana, kovassa valossa. Siinä se oli, mies ja jänis ja hämmennys. Yhdessä kuvassa.
2. Ylihuomenna hän tulee
Lauri Maijala on Helsingin teatteriskenen uusin enfant terrible. Hän onnistuu yleensä yllättämään, vaikka odottaisi näkevänsä mitä tahansa. Ja hän iskee armotta, milloin vyön alle, milloin sydämeen. Kuten näytelmissä Muoviukkeli ja Mannerheim eli lapsistasi ei mitään.
Näihin verrattuna Ryhmäteatterissa nähtävä Maijalan uusin teksti, Linda Wallgrenin ohjaama Ylihuomenna hän tulee, on suorastaan perinteinen draama. Irtonainen toki ja idealtaan terävä.
Paras kohtaus on nuoren miehen eli Nikon monologi puolivälissä näytelmää. Siihen tiivistyi koko sellaisen ihmistyypin elämänpelko ja olemassaolon vaikeus. Nerokas pieni pätkä puhetta.
Lisäpisteet syksyn ellei vuoden hienoimmasta käsiohjelmasta.
3. Karkkipäivä
Markus Nummen herkkä romaani Karkkipäivä nähdään Pekka Milonoffin ohjauksena Kom-teatterissa.
Dramatisointi suoraviivaistaa romaania, jonka rakenne on mutkikas. Lyhyesti: Karkkipäivässä itsekin heitteille jäänyt pikkupoika haluaa pelastaa kaltoin kohdellun tytön ja turvautuu vieraan aikuisen apuun. Kohtalokkain seurauksin.
Välillä liiankin suoriksi vedetään mutkia Komissa, ja niin näyttämöversio on kova silloin kun kirja on ”vain” julma. Esimerkiksi. Hienosti Juho Milonoff silti ilmentää poikaa, jolle lapsellisen itsekkäästi omissa liemissään hilluvien aikuisten sotaisa arki on opettanut elämän realiteetit.
Herkkä hetki koetaan, kun jo toisessa todellisuudessa örisevä sekakäyttäjäisä ja poika kohtaavat. Pienen hetken ajan edessämme istuksivat paitsi hyvät näyttelijät, Milonoff ja Niko Saarela, myös isä ja poika, sukulaiset, ystävät.
4. Kirsikkapuisto
Olipa virkistävä kokemus, tämä Andriy Zholdakin Kirsikkapuisto (Turun kaupunginteatteri). Minä, joka pidin niin kovasti samaisen ohjaajan Anna Kareninasta ja Vanja-enosta, en välittänyt Kirsikkapuistosta juuri ollenkaan.
Esitys oli vielä pari viikkoa ennen ensi-iltaa kahdeksantuntinen. Ja arvaan, että sen olisi pitänytkin kestää ne kaikki mahdottomat tunnit. Jäljelle jätetty vajaa viisituntinen versio kun oli pelkkä torso; jonkin jo tapahtuneen äärellä fiilistelyä.
Miksi sitten virkistyin? Siksi, että Tsehovin hienoin näytelmä osoittautui jopa Zholdakin kaltaiselle näkijälle liian suureksi palaksi. Inhimillistä! Ja ihan oikein sille: nöyryyden kautta!
Komeinta oli aivan lopussa, kun katsojakin oli aivan lopussa. Silloin kun Krista Kosonen eli ruhtinatar Ranevskaja jätti ah-niin-pateettisia jäähyväisiä kotitalolleen. Sellaisia ei usein näe. Jos koskaan enää.
5. Etnoporno
America Vera-Zavala on ruotsalainen kirjailija, jonka isä on chileläinen ja äiti perulainen. Hänen raikas ja riehakas näytelmänsä Etnoporno (ohjaus Petra Vehviläinen / Kansallisteatteri) kertoo Ruotsissa syntyneestä muslimitytöstä, joka haaveilee Idols-tähteydestä.
Kuulostaa ihan yksinkertaiselta, eikä tämä vaikea näytelmä olekaan. Sen sijaan tämä on hauska ja suora ja sydämeenkäyvän tosi.
Tytön elämä se tässä on vaikeaa, suorastaan monimutkaista. Kun pitää olla oma itse, ruotsalainen tyttö, vaikka skandinaavit pitävät ulkomaalaisena. Kun tykkää eniten bileistä, hileistä ja Beyoncesta kun skandinaavit luulevat, että hyysää vaan terroristeja.
Kun on vaan tyttö, josta on tulossa aikuinen. Ja jonka ei hetkeäkään anneta unohtaa, että hän on erilainen.
Hienoin kohtaus? Ehkä se, kun meille kerrotaan, että arabit eivät halua laulaa siitä, miten joku asia ”satuttaa”. Ja skandinaavit voihkivat sitä ehtimiseen: Ont, ont, ont, det gör mera ont…
Kerjäläinen ja jänis -kuva: Yehia Ewais
Ylihuomenna -kuva: Vilhelm Sjöström
Karkkipäivä-kuva: Noora Geagea
Kirsikkapuisto-kuva: Robert Seger
Etnoporno-kuva: Aki Viikilä