(USA 2012)
O: John Luessenhop
N: Alexandra Daddario, Dan Yeager, Tremaine Neverson, Scott Eastwood, Tania Raymonde
K18
Ensi-ilta 4.1.2012
Lopettakaa kauhulämmittelyjen tekeminen. Heti. Ja niiden katsominen. Vaietaan nämä kuoliaaksi, jooko?
Taitaa olla niin, että kun kauhuhahmoista tulee kultti-ikoneita, kauhu kuolee. Ainakin kauhu on muuttanut jonnekin todella kauas teksasilaisesta Newtin pikkukaupungista. Tobe Hooperin nerokkaalle kauhuklassikko Teksasin moottorisahamurhille (1974) on toki tehty kelvottomia jatko-osia ja lämmityksiä jo aiemmin, mutta John Luessenhopin kolmiulotteinen uutuus on koko lajityyppinsä puuduttavimpia ja tyhmimpiä teoksia.
Hooperin elokuvassa pelottavinta oli sen arvaamattomuus. Kauhu ryöpsähti ränsistyneeseen maalaistaloon eksyneiden viattomien retkeilijäteinien niskaan äkkiarvaamatta, selittämättömästi, epäreilusti ja julmasti. Lisäksi Hooperin elokuva oli älykäs ja yhteiskunnallisesti aikansa hermolla, omalaatuinen ja moniselitteinenkin kommentaari maaseutuelinkeinojen kuihtumiseen ja kaupunki-maaseutu -kuilun repeytymiseen radikaalisti entistä leveämmäksi.
Hooperin dementoituneessa tappajaperheessä ei ollut mitään tutustumiseen houkuttelevaa. Jos Teksasin moottorisahamurhia katsoo huolella ja ajatuksella, ei tasan varmasti ala kysellä itseltään että hmmm, mitäköhän sille Leahterfacelle nykyään kuuluu? Nimenomaan tällaisesta lähtökohdasta tämä 3D-päivitys nyt kuitenkin on tehty. Mutta ei se oikeastaan kerrokaan alkuperäisestä Leatherfacesta, se kertoo elokuvanharrastajien jonkinlaisena ikonina tai antisankarina palvomasta kuvasta, johon se ei onnistu pumppaamaan kunnollista sisältöä.
On mekaanisia moottorisahanheiluttelukohtauksia joiden kutsuminen ”rituaalisiksi” riistäisi merkityksen rituaalikäyttäytymisen ikiaikaiselta historialta, on suihkuavaa verta, on leikkautuvaa lihaa ja kohti katsojaa tunkeutuvaa sahanterää. On impotenttia yritystä rakentaa nahkanaamalle ja hänen perheelleen jonkinlainen psykologia ja traumahistoria – sellaisen merkkinä kai talon alta paljastuvaa kauhukitschillä täytettyä luolastoa tulee pitää.
Mutta kaikki on turvallisen tuttua. Vanha kunnon Leatherface, ai ai. Vanha veijari. Sanomattakin on kai selvää, että mistään elokuvamaailman ulkopuolesta Texas Chainsaw 3D kertoo vieläkin vähemmän kuin henkilöidensä muodostamasta ”mytologiasta.”
Tietty määrä puupäisyyttä ja epäloogisuuksia kuuluu tällaiseen teinikauhuun jo lähtökohtaisesti, mutta jotain rajaa kai siinäkin voisi olla. Texas Chainsaw 3D:ssä sekä retkeilijäteinit että lainvalvojat lähinnä kävelevät haavi auki surman suuhun, poliisitkin parhaimmillaan verilammikoita kännykkäkamerallaan filmaten, samalla suunnilleen nenäänsä kaivaen että mitäs kummaa tämän kellarinoven takana nyt sitten mahtaa olla, jaa-a katsotaanpas.
Ja tätä ei ole tarkoitettu hauskaksi. Leffa on totinen kuin Niinistö uutena vuotena.
Toisin sanoen, eniten tässä elokuvassa vituttaa kaikki. Sekin vituttaa, että ensi vuoden alkupuolella tulee ensi-iltaan ainakin Evil Deadin ja Carrien remaket.
Näkemättä paskaa.