The Julie Ruin 12.8.2015, Kuudes linja, Helsinki – Uusi Sylvi

 star-5534436star-5534436star-5534436star-5534436star-5534436 

Amerikkalaisen garagepunk-bändin keulahahmo Kathleen Hanna joi Helsingin keikalla pullollisen Pirkka-lähdevettä.

Oikeastaan tämän tekstin kutsuminen ”arvioksi” on täysi valhe. Nuo viisi tähteä tuossa jutun yläpuolella ovat subjektiivinen rakkaudenosoitus punk- ja garagemusiikkia, live-vetoja, mutta ennen kaikkea yhtä henkilöä kohtaan. Se henkilö on nimeltään Kathleen Hanna.

Amerikan länsirannikolta kotoisin olevan ja siellä asuneen Kathleen Hannan elämä olisi paljon harvemmalle suomalaiselle tuttu ilman viime vuonna Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla nähtyä ja sittemmin Ylen esittämää henkilökuvaa The Punk Singer. Lyhyesti ilmaistuna; Kathleen Hanna on alakulttuurin voimakas puolestapuhuja, muusikko, kirjoittaja, aktivisti, mutta ennen kaikkea feministi. Hänen viimeisimmän bändikokoonpanonsa, The Julie Ruinin, piti tulla Suomeen jo vuosi sitten, mutta keikka peruuntui. Dokumentista selvisi miksi. Lilithille kiitos Hanna selvisi takaisin keikkakuntoiseksi, ja The Julie Ruin buukattiin varhain tämän vuoden keväällä elokuuksi Suomeen.

Olkoonkin, että Kuudes linja tuntui ennätysaikaisin loppuunmyydylle The Julie Ruinille liian pieneltä, niin varsinaiseksi keikkapaikaksi ei olisi kvintetille voinut sopivampaa kuvitella. Kuumahan klubilla oli kuin mätäkuussa Kalliossa. Hanna kulutti lavalla ollessaan kaksi litraa juomavettä, josta puolitoista sympaattisesti Pirkkaa. Mutta kaikilla oli yhtä kuuma, yleisöllä ja bändillä, ja rumpali Carmine Covelli näytti pärjäävän yhdellä tai kahdella pienellä olutpullolla. Eipä sillä, että meillä laskettaisi. Sitäpaitsi Sara Landeau ja Kathi Wilcox eivät näyttäneet hikoilevan lainkaan. Ehkä kielisoittimien soittaminen viilentää muutenkin kuin imagollisesti (Landeaun macarons-mekko oli yksinkertaisesti mahtava).

Hannan tyyliin kuuluu sanoa sana jos toinenkin biisien välissä. Helsingin keikalta puuttuivat tutut maratonmonologit, mutta niiden sijaan koko bändi innostui sanailemaan. ”Anteeksi kun höpötämme keskenämme, mutta tämä on kuin soittaisimme omassa olohuoneessamme ja tällaisia juttumme ovat”, Hanna totesi noin puolivälissä. Välispiikeistä huokui vilpittömyys. Välillä todellakin tuntui kuin olisi seissyt vähän isommassa oleskelutilassa Brooklynissä.

olympus-digital-camera-15

Kosketinsoittaja Kenny Mellman oli innostunut yhdessä päivässä Helsingistä. Ja ihan vain siksi, että bussiasemalla oli ollut myynnissä Tom of Finland -kortteja. ”Oli aika outoa nähdä postikortti superkuumasta lihaksikkaasta sailorista, koska olen tottunut siihen, että sellainen taide on vain queer-piirien harrastus.” Aivan sama, oliko se imartelua vai ei (keikan jälkeisen lyhyen juttutuokion perusteella ei), näin sieluni silmin lähes kaksimetrisen, parrakkaan ja pitkätukkaisen, drag-artistina myös toimivan Mellmanin Kampin bussiasemalla kääntelemässä suomalaista turistipostikorttitelinettä. Se hymyilytti.

Niin se hymy. Ja kupliva bändin ja yleisön nauru ja jatkuva kättentaputus. Niillä mentiin läpi koko setti. Mellman kehitteli vähän monotonisempien kappaleiden taustalle taputuskuvioita, joihin ainakin eturivi osallistui koko sydämellään. Ja miksi ei olisi osallistunut, koska Hannan lumoava, mukaansaottava ja silti omalaatuisen sisäänpäinkääntynyt esiintymistapa oikeastaan pakotti siihen. Hannan edellistä pidempiaikaista kokoonpanoa Le Tigreä muistettiin settilistassa, samoin The Julie Ruinia edeltänyttä Hannan sooloprojektia Julie Ruin (jopa neljän biisin verran).

Hannaa katsoessa ajattelin hetkellisesti Rosa Meriläisen Kymmenen tuopin haastattelua. Heissä kahdessa on paljon samaa: kummatkin ovat niin kovin täydellisesti omia itsejään ja oman sukupuolensa edustajia. Hanna venyttelee, pyllistelee ja kyykistelee lavalla (hänellä on jopa selluliittia, samoissa paikoissa kuin minulla!). Esiintyessä asenne muuttuu sulavaksi pogoamiseksi tai keimailevaksi hetkutteluksi, mutta joka ikisestä eleestä, hypystä ja huudosta paistaa täysi varmuus ja olemassaolo.

Ja koska keikalla oli lopulta aivan liian mahtavaa kunnolliseen kuvauskeskittymiseen ja koska välkkyviä valoja vasten oli mahdotonta saada amatöörivehkeillä täysin teräviä kuvia Kathleenista, niin tässä vielä kaksi kuvaa keikan alusta, kun se alkuperäinen riot grrrl venyttelee. Olkaa hyvä.

olympus-digital-camera-16

olympus-digital-camera-17