Stephen King: Tohtori Uni
Tammi 2014
Suom. Ilkka Rekiaro
527 s.
Jatkoa Hohdolle
Mieleeni nousi kysymys, ovatko jatko-osat koskaan yhtä hyviä kuin ne alulle pannut klassikko? Samaa kysyy myös Stephen King uutuutensa Tohtori Unen loppusanoissa. Kirja on jatko-osa Kingin Hohto-klassikkoromaanille, jonka monet varmaan muistavat myös Stanley Kubrickin elokuvaversiosta. Kubrickin elokuva ei tosin ole kovin uskollinen Kingin alkuperäistekstille, minkä myös King tiedostaa.
Hohdon Danny Torrance on kasvanut aikuiseksi, mutta menneisyys ei jätä häntä rauhaan, eikä kyseinen menneisyys jätä itseään toistamatta. Isänsä, samaan aikaan hirviömäisen mutta liikuttavan inhimillisen Jack Torrancen jalanjälkiä seuraten Dan alkoholisoituu ja viettää elämästään useamman vuoden tien päällä ympäri Yhdysvaltoja, sekalaisia pätkätöitä tehden. Reitillään hän on välillä vankilassa, välillä vailla asuntoa. Viinalla hän pyrkii hallitsemaan yliluonnollista kykyään, hohtoa, josta hänelle on muodostunut enemmän tai vähemmän suuri taakka, mutta toisaalta myös etu. Lopulta Dan tekee korjausliikkeen, raitistuu ja asettuu New Hampshireen. Siellä hän työskentelee saattokodissa ja auttaa kuolevia potilaita pääsemään kärsimyksistään kykynsä avulla.
Tarinan olennainen käänne tapahtuu, kun Dan törmää muutaman vuoden kuluttua Abra Stoneen, 12-vuotiaaseen tyttöön, jolla on myös kyky hohtaa – tosin huomattavasti Dania voimakkaammin. Abra on vaarassa, sillä hohtavat lapset ovat ravintoa vampyyrien kaltaisille, ihmisiä muistuttaville olennoille. Näitä olentoja kutsutaan Tosi solmuksi, ja ne vaeltavat pitkin Yhdysvaltoja matkailuautojen muodostamassa karavaanissa. Olentoja johtaa Hattu-Rose, jonka demonisuus tuo mieleen liudan Kingin muiden kirjojen antagonisteja, kuten Painajaisen Kurt Barlowin tai Tarpeellista tavaraa -romaanin Leland Gauntin. Danilla ja Abralla on edessään taistelu Tosi solmua vastaan, mikä huipentuu näyttävään välienselvittelyyn Hattu-Rosen kanssa Coloradossa, Hohdon maisemissa.
Suosittelen, että lukija ei tartu Tohtori Uneen ennen Hohdon lukemista. Vaikka Abra näyttelee kirjassa erittäin suurta osaa, niin Tohtori Uni on monessa mielessä juuri vastaus kysymykseen ”Mitä tapahtui Hohdon pikkupojalle?”. King mainitsee loppusanoissaan pohtineensa tuota kysymystä monesti vuosien aikana.
Tohtori Uni on kuitenkin myös hyvin erilainen teos kuin Hohto: en tuntenut lukiessani kauhua, vaan pikemminkin surua. Tohtori Uni on hyvin melankolinen teos, jonka aikana lukija jännittää lähinnä sitä, pysyykö Dan raittiina vai retkahtaako hän jälleen viinaan.
Teokset kuvaavat myös hyvin erilaisia ihmisiä: siinä missä Tohtori Uni kertoo Danin tarinan Danin selviytymisestä – tosin kivikkoisesta sellaisesta – Hohto kuvaa miten selviytyminen voi epäonnistua näyttäessään aavemaisesti Jack Torrancen kamppailun alkoholismin kanssa ja lopulta suistumisen pahojen voimien vietäväksi. Tosin alkoholismi on kirjoille myös yhteinen teema.
Myös kirjailija on muuttunut vuosien aikana: King toteaa loppusanoissaan, että Hohtoa kirjoittaessaan hän oli alkoholisti, mutta Tohtori Unen kirjoittaja on ollut jo kauan kuivilla. Joka tapauksessa alkoholismikuvaukset ovat yhä Kingin vahvuus ja teeman omakohtaisuus välittyy tekstistä.
Kauhua Tohtori Unesta ei hirveästi löydy, ei ainakaan yliluonnolliselta puolelta. Tosin Kingin kykynä on sijoittaa kauhua ja ahdistusta hyvin arkipäiväisiin tilanteisiin, ilman yliluonnollisuuden häivääkään: teoksen raastavimpia osioita ovat alkupuolella kuvailtu Danin krapula-aamu 1990-luvulla Wilmingtonissa (joka jää vainoamaan häntä koko kirjan ajaksi) sekä Tosi solmun jäsenen, Käärmeenpurema-Andin, hyytävä tausta.
King esittelee jälleen myös loistavan kaartin erilaisia sivuhahmoja, kuten Anonyymien Alkoholistien paikallisen voimatekijän Casey Kingsleyn ja Abra Stonen mainion isoisoäidin Concetta Stonen.
Tohtori Uni ei ole parasta Kingiä. Toisaalta ehkei sen ole sitä tarkoitus ollakaan, vaan vastaus aiemmin esitettyyn kysymykseen ”Mitä tapahtui Hohdon pikkupojalle?”. Tämän tarkoituksen kirja täyttää erittäin loistavasti.