(Argentiina 2011)
O: Paula Hernández
N: Elena Roger, Diego Peretti, Luis Ziembrowski, Denise Groesman, Alan Daicz, Agustin Pardella
Ensi-ilta 30.11.
Nuoruuden huumaa on vaikea toistaa – edes elokuvissa.
Lisa, Bruno ja Lalo kokevat 1970-luvulla intensiivisen ystävyyden, johon sekoittuu uteliasta seksuaalisuutta ja lapsekasta uskoa ikuisuuteen. Lisa (Denise Groesman) on maalaiskylän uusi kasvo. Hän saapuu sinne vanhempiensa mukana. He muuttavat, koska vanhempien aktivismi ei ole hallinnon suosiossa.
Politiikka on kuitenkin kaukana nuorten mielistä. Tulevaisuus kuohuttaa heitä jo vähän, mutta ennen kaikkea Lisa, Bruno (Alan Daicz) ja Lalo (Agustin Pardella) haluavat elää nyt. Ja tuo kiihko johtaa rakastumisiin.
Sergio Bizzion novelliin pohjaava draama operoi kahdella aikatasolla. 1970-luvun nuoruusvuosien lisäksi kolmikko tavataan nykyisyydessä. Naimisiin päätynyt Bruno (Diego Peretti) ja samaan pikkukylään jäänyt Lalo (Luis Ziembrowski) pitävät yhteyttä, mutta Lisa (Elena Roger) ilmestyy takaisin heidän elämäänsä ilmoittamatta.
Paula Hernándezin elokuva tekee kiehtovampaa työtä nuoruuden suhteen. Siellä liekki palaa kuumana, kun taas nykyajassa se ei ota syttyäkseen. Roihun sijaan lillutellaan taskulämpimässä ihmissuhdevellissä.
Ja on siinä toki pointtinsa: siinä missä nuoret elävät tässä ja nyt, keski-ikäiset miettivät menneitä ja missattuja mahdollisuuksia. Siinä missä nuoruus on toimintaa, aikuisuus on dialogia.
Romanttinen tarina kolmen ihmisen ystävyydestä on irrallaan muusta todellisuudesta, ja varmasti tarkoituksella. 1970-luvun poliittinen tilanne vain vilahtaa elokuvassa Lisan vanhempien kautta, eikä aikuisten Lisan, Brunon ja Lalon elämäntarinoita selitetä paljon enempää.
Niinpä paljon lepää näyttelijöiden harteilla. Heistä ei löydy moitteen sijaa, mutta silti toivoisi, että käsikirjoitus antaisi heille enemmän eväitä. Pinnalla ovat tunteet ja vain tunteet, nuoruudessa riehakkaina ja aikuisuudessa maltillisina. Tarinan vaatimattomuus on sekä elokuvan vahvuus että sen heikkous.