Marisha Rasi-Koskinen: Valheet WSOY 2013
339 s.
Jokaisella meistä on oma totuutemme.
Friikkiä, todella friikkiä. Kirja täynnä hihhuleita, vetelyksiä, mielenvikaisia, harhaisia. Puhuuko kukaan totta? Valehtelevatko kaikki? Kuvittelevatko he puhuvansa totta? Mitä ihmettä he oikein kuvittelevat? Ja mikä oikein on tämä utopistinen kaupunki, jossa sade jatkuu loputtomiin?
Marisha Rasi-Koskisen toinen romaani Valheet punoo tarinoita, joissa mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Novellimaisesti etenevä teos antaa äänen seitsemälle henkilölle tai ryhmälle siten, että edellisen luvun sivuhenkilöstä tulee seuraavan luvun kertoja. Kun näkökulma vaihtuu, katoaa myös pohja kaikelta siltä, mihin lukija edellisen luvun aikana alkoi uskoa. Henkilöistä muodostunut kuva heittää häränpyllyä ja tapahtumille annetaan aivan uudenlaiset selitykset. Kaikki, mitä juuri on kerrottu, kyseenalaistetaan: Tapahtuiko sitä sittenkään? Tapahtuiko mitään?
Rasi-Koskinen on ammatiltaan psykologi, ja sen kyllä huomaa. Hän kuvaa ihmismieltä kutkuttavan tarkasti – piikikkäästi, lempeästi ja ironisesti. Hänen hahmonsa tulevat liki, mutta tekevät samaistumisen ja myötätunnon vaikeaksi. Kirjan henkilöt tuntuvat elävän harhakuvitelmissa, sumussa, jopa hulluudessa. Yhteistä heille on se, että he yrittävät tehdä omasta elämästään merkityksellisen jonkun toisen ihmisen kautta tai kustannuksella. Yksi sieppaa lapsen, toinen liehittelee alaikäistä tyttöä ja kolmas huijaa mummoa. Ihmissuhteet ja paikoin jopa koko elämä näyttäytyvät pelinä. Kerronnassa on ylilyöntejä, mutta ne ovat kiehtovia ja hallittuja.
Kirjan tunnelma on kauttaaltaan painostava ja pahaenteinen. Niin ihmismielet kuin ulkoinen miljöökin kuvataan synkkinä ja raskaina. Kaupungissa tihuuttaa vettä koko ajan. Aurinko ei ole paistanut vuosiin – ei ainakaan niin, että kaikki olisivat sen ehtineet nähdä.
Valheita voi lukea psykologisena trillerinä, mutta myös ironisena ihmismielen kuvauksena. Se on kielellisesti kevyt ja mukaansatempaava sekä äärettömän viihdyttävä. Halutessaan lukija voi kuitenkin kaivaa romaanista esiin hyvinkin vakavia teemoja ja tunteita, kuten yksinäisyyttä, itsekkyyttä, ahneutta, turvattomuutta ja päämäärättömyyttä.
Valheet on kohtalaisen napakka paketti, vaikka toiset luvut toimivatkin paremmin kuin toiset. Yhtenäisyyttä rikkoo koululaisryhmästä kertova luku, jonka sinänsä hauska tyyli ei istu kunnolla muuhun kokonaisuuteen. Parhaimmillaan Rasi-Koskinen on luodessaan pään sisäistä jännää tai antaessaan tapahtumien vyöryä estoitta väistämättömään (ja usein hykerryttävään!) loppuunsa. Saisikohan tästä leffan?
