(The Martian, USA 2015)
O: Ridley Scott
N: Matt Damon, Jessica Chastain, Jeff Daniels, Chiwetel Ejiofor, Kristen Wiig
K12
Ensi-ilta 9.10.2015
Tyrnävän perunantuottajat valinnevat Ridley Scottin uuden elokuvan vuoden parhaaksi.
Ihminen on vihdoin päässyn Marsiin, ja miehitettyjä lentojakin on pari alla. Kärkirahoittaja on tietysti amerikkalaisten oma NASA, joten Marsin kamaralla seikkaileva Hermes-aluksen miehistökin toimii jenkkikapteenin (Jessica Chastain – kyllä, tämä on eri elokuva kuin Interstellar) alla sekä Houstonin ohjauskeskuksen tiukassa monitoroinnissa. Huumorintajunsa säilyttäneen miehistön tehtävä kuitenkin keskeytyy astetta rajumpaan myrskyyn, ja evakuointitilanteessa käy pahin mahdollinen: astronautti Mark Watney (Matt Damon) menehtyy.
Tai niin kaikki luulevat. Hyvän tuurin ja Markin vatsaan iskeytyneen kaapelinkiinnikkeen ansiosta Mark jää henkiin. Harmillista vain, ettei hänellä ole minkäänlaista keinoa viestittää sitä Hermekselle saati sitten Maahan. Alkaa eloonjäämistaistelu, jonka rinnalla tehdään tiettäväksi, miten NASA:n päälliköt tilanteeseen suhtautuvat.
Yksin Marsissa on sisäsiisti elokuva, josta draama on hiottu lähes kokonaan pois ja jossa keskitytään myytinmurtajamaisesti erilaisten teknisten ja tieteellisten selviytymiskeinojen esittelyyn. Perunat ovat tässä ratkaisevassa roolissa. Kiinnostavaahan tämä kaikki on (etenkin ne perunat), mutta tietenkään esittelyssä ei mennä erityisen syvälle. On toki söpöä, että eksentrinen astrodynaamiikan asiantuntija (Donald Glover) esittelee ratkaisuaan NASA:n johtajalle (Jeff Daniels) ja pr-päällikölle (Kristen Wiig) nitojalla ja kuulakärkikynällä, mutta muutama lukion fysiikan kaavakin olisi varmasti kiinnostanut juuri tähän elokuvaan sattunutta yleisöä.
Ihmisen mielen murtumista erikoisissa olosuhteissa on käsitelty useissa elokuvissa väsymiseen asti, mutta silti Yksin Marsissa kaipaisi kahden ja puolen tunnin kestonsa tueksi edes pientä Avaruusseikkailu 2001:n halmaisuutta (HAL 9000, tiedättehän) tai vihjailua Solaris-tyyppisen menneisyyden haamulastiin. Mark Watney on hahmona väritön ja hajuton, nuori naimaton mies, jonka molemmat vanhemmat ovat edelleen elossa ja jolta näyttävät puuttuvan kokonaan henkilökohtaiset intohimot.
Persoonattomuus korostuu entisestään, kun Mark käy läpi miehistökollegojensa henkilökohtaisia tavaroita ja kuuntelee läpi elokuvan pomonsa ”kammottavaa” 70-luvun diskobiisilistaa. Lopulta katsoja tietää huomattavasti enemmän Maata kohti matkaavan aluksen asukeista kuin Markista, sillä aikaa käytetään paljon heidän ihmissuhteidensa näyttämiseen ja avaamiseen. Mark on puolestaan todellakin täysin yksin niin Marsissa kuin siviilissäkin.
Yksin Marsissa kertoo silti jotain aika olennaista ihmiselosta. Harmillista vain, että takaisin palattuaan Mark esitelmöi oivalluksestaan alleviivaavaasti nuorille avaruuskadeteille. Koko elokuva on kertomus siitä elämänfilosofisesta valinnasta, jonka mukaan elämä on todellakin elämistä varten ja me kaikki kuolemme joskus. Jotkut joutuvat avaruudessa ilmalukko-onnettomuuteen, toiset kävelevät auton alle ja kolmannet menehtyvät vanhuuteen. Silti jokaisen elämä on merkityksellinen niin kauan, kun sitä elää tekemällä ja kokemalla asioita.
Sopivasti aiheeseen liittyen elokuvalla alkanut päiväni päättyi Tavastialle levynjulkaisukeikalle. Varsinaisen setin viimeisessä kappaleessa Ismo Kullervo Alanko lauloi:
En ymmärrä elämää, rakastan sitä
Kuoleman tarkoitus mielessä itää
Silloin kun käsitän sen, olen onnellinen
Eikä Alangon tarvinnnut edes käydä Marsissa.
ääriolosuhteet, Ismo Alanko, Matt Damon, perunankasvatus, Ridley Scott, scifi, Selviytyminen, tiede, Tieteiselokuva, Yksin Marsissa