Totta vai tarua?
Call Girlin ohjaaja Sylvin haastattelussa

"Kuka voisi sanoa, ettei mitään tällaista tapahdu maailmassa, etteivät valtaa pitävät käyttäisi hyväkseen heikkoja ja haavoittuvaisia, yhtä lailla nykyisin kuin 70-luvullakin?"

Mikael Marcimain ei haluaisi puolustella elokuvaansa, mutta puolustelee sitä nyt kuitenkin.

Pääkuva: Hoyte van Hoytema

”En minä ole pilannut Olof Palmen mainetta. Olen todella väsynyt tähän keskusteluun.”

Ohjaaja Mikael Marcimain katsoo minua silmiin, eikä katseessa ole huumorin häivääkään. Ehkä vitsiksi verhottu ensimmäinen kysymys ei ollutkaan niin hyvä idea kuin ajattelin.

Marcimainin ohjaama, perjantaina Suomen ensi-iltansa saanut Call Girl on ollut Ruotsin elokuvasyksyn kohufilmi. Vuoteen 1976 sijoittuva, kahden 14-vuotiaan tytön ajautumisesta prostituutiorinkiin kertova trilleri on, tekijöidensäkin mukaan, saanut innoituksensa länsinaapuria 36 vuotta sitten ravisteelleesta tapauksesta, niin sanotusta Geijer-skandaalista, jonka seurauksena puhelintyttöjen luona asioimisesta syytetty ulkoministeri Lennart Geijer joutui eroamaan virastaan.

Call Girlissä maksullista seksiä harrastaa Geijerin oloisen ulkoministerin lisäksi pukeutumistaan ja tyyliään myöten kovasti Palmen näköinen pääministeri. Kaiken lisäksi juuri viimeksi mainittu on erityisen mieltynyt filmin alaikäisten päähenkilöiden seuraan.

Onko viimeistään salamurhansa jälkeen ruotsalaisen yhteiskunnan viralliseksi pyhimykseksi noussut rauhanmies Palme nyt siis vedetty lokaan? Sitä mieltä on ollut moni, kuuluvimmin lehtien sivuilla raivoaan purkanut pääministerin poika Mårten Palme. Tämä on sekä leffasta kuultuaan että vielä hiljattain sen nähtyäänkin uhannut haastaa Call Girlin tekijät oikeuteen isänsä kunnian loukkaamisesta.

Tätä taustaa vasten tuntui ihan hyvältäkin ajatukselta aloittaa ohjaaja Mikael Marcimainin haastattelu huumorikevennyksellä, kysymällä, miltä se nyt oikein tuntuu olla mies, joka tahrasi Olof Palmen maineen.

Mutta Marcimaininia ei naurata.

”Olen kurkkuani myöten täynnä tätä. Meidän elokuvamme on fiktio, jota tietyt tositapahtumat ovat inspiroineet. En ole lainkaan kiinnostunut puolustelemaan filmiämme tämän enempää. Sen kuitenkin sanon, että tarkoituksenamme ei tietenkään ollut loukata Mårten Palmen tai kenenkään muunkaan tunteita. Minulla ei ole pahaa sanottavaa Olof Palmesta.”

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että hetkeä aiemmin pikaisesti jututtamani, leffan nuorista tytöistä Iristä ensimmäisessä filmiroolissaan erinomaisesti näyttelevä Sofia Karemyr on juuri kertonut näyttelijöiden opiskelleen nimenomaan Geijer-skandaalia erityisen tarkasti. Toki muutakin 70-lukuun perehdyttänyttä materiaalia, mutta erityisesti tätä.

Marcimain itse korostaa halunneensa kuvata 70-luvun seksuaalisen vapautumisen kääntöpuolta. Tarkasti toisinnetun ajankuvan lisäksi leffan keskiössä on kahden nuoren ja viattoman tytön eksyminen seikkailunhalussaan liian pitkälle, vääränlaisten aikuisten maailmaan.

”Kuka voisi sanoa, ettei mitään tällaista tapahdu maailmassa, etteivät valtaa pitävät käyttäisi hyväkseen heikkoja ja haavoittuvaisia, yhtä lailla nykyisin kuin 70-luvullakin? Luulen että esimerkiksi Amerikassa tai Englannissa elokuvamme ei olisi herättänyt vastaavaa kohua, siellä ollaan tottuneempia siihen, että tositapahtumia käytetään nimenomaan insipiraationa, lähtökohtana johon sitten lisätään fiktiivisiä kerroksia. Ei tässä pitäisi mitään ongelmaa olla”, edelleen tuohtunut ohjaaja jatkaa.

”Lisäksi halusin kyseenalaistaa ruotsalaisista ja seksuaalisesta vapautumisesta edelleen vallitsevaa iloisen huoletonta stereotypiaa. Edeelleenhän kuulee ihmisten vaikkapa ulkomailla naurahtavan tiettyyn sävyyn, kun puhutaan ruotsalaisista naisista. Todellisuudessa asiaan liittyy muitakin puolia kuin kevyttä vapautuneisuutta. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa huippupoliitikot puoltavat aloitetta jonka myötä raiskaustuomioita lievennettäisiin, samoin kuin alaikäisten hyväksikäytöstä langetettuja tuomioita. Siis lievennettäisiin!”

”Niin, se kuulostaa nyt ihan uskomattomalta. Mutta tuo kohtaus perustuu kyllä todellisuuteen. Sellaista todellakin suunniteltiin”, jo leppynyt Marcimain päivittelee.

Marcimainia on tavallaan helppo ymmärtää. Tiettyyn rajaan saakka. Mutta jos Olof Palmea ei todellakaan ollut tarkoitus mustamaalata, miksi Call Girlin nimeämättä jäävä pääministeri niin selvästi on Palme?

En tarkoita, että raflaavankaan elokuvan tekeminen Palmesta tai kestään muustakaan olisi sinänsä automaattisesti väärin, ei tietenkään. Mutta jos sellaisen tulee tehneeksi, eikö fiksumpaa olisi seistä syytöstensä takana ja myöntää, että kyllä, me nyt halusimme esittää Palmen tällaisena, varsinkin kun syytös tai huhu Palmen luultua suuremmasta osallisuudesta Geijerin tapauksessa ei edes ole mitenkään uusi?

Oli miten oli, 1970-luku on Call Girlissä onneksi muutakin kuin skandalöösiä toden ja epätoden rajankäyntiä ja runkkarin oloisia isorillisiä poliitikkoja. Leffa on nykytrilleriksi sekä visuaaliselta ajankuvaltaan että yhtä lailla rytmiltään viehättävän uskollinen 70-luvun estetiikalle.

”Kyllä. halusimme tehdä hitaan trillerin”, Marcimain innostuu.

”Nykymaailma on inteneteineen ja älypuhelimineen niin paljon nopeampi. Ihmiset liikkuvat ja ajattelevat nykyään nopeammin. Tuntui hienolta palata menneeseen tekemällä tarkoituksellisen hidasliikkeinen elokuva.”

Lue Call Girlin arvio!

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi