Paniikki-Johnny ja Uniraamattu

"Viisi päivää ennen Ted Hughesin tapaamista Sylvia Plath kirjoitti päiväkirjaansa näin: 'Romanssit riittäköön. On ryhdyttävä töihin.'”

Sylvia Plath: Paniikki-Johnny ja Uniraamattu
Basam Books 2014
Suom. Jussi Korhonen
500 s.

 ★★★½☆ 

Ironiaa. Elämänhalua. Proosaa. Kyllä, Sylvia Plathilta.

Luin Sylvia Plathin päiväkirjat (1982, suom. 1997) muutama vuosi suomennoksen ilmestymisen jälkeen, ollessani parikymppinen. Se oli – ja on yhä – vavisuttavimpia lukuelämyksiäni. Ahmin perään Plathin (1932–1963) ainoaksi jääneen romaanin Lasikellon alla, joka jätti myös pysyvät jäljet. Minulle Plathin proosa on ollut aina hänen runojaan rakkaampaa, ja siksi ilahduinkin kovasti tästä uudesta Basam Booksin suomennoksesta, joka sisältää huimat 500 sivua Plathin lyhytproosaa.

Paniikki-Johnny ja Uniraamattu on ilmestynyt englanniksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1977 ja hieman täydennettynä versiona vuonna 1979. Kokoelmaan on kerätty kaikkiaan 31 erilaista tekstiä: valtaosaa voi kutsua novelleiksi, mutta mukana on myös muutama journalistinen työ sekä katkelmia Plathin päivä- ja muistikirjoista. Kokoelman on toimittanut Plathin entinen – ja kiistelty – aviomies, runoilija Ted Hughes (1930–1998).

Hughes on kirjoittanut teokseen myös lyhyen esipuheen. Esipuhe on hämmentävä, sillä se pikemminkin dissaa kuin kunnioittaa kohdettaan. On totta, etteivät kaikki kokoelman tekstit ole aivan loppuun asti hiottuja ja että osa niistä jää jähmeiksi ja kalpeiksi – mukanahan on esimerkiksi tekstejä, jotka Plath on kirjoittanut vain 17-vuotiaana ja tekstejä, jotka hän itse olisi todennäköisesti jättänyt julkaisematta. Silti kummastuttaa, miksi Hughes tarttuu esipuheessaan niin tiukasti juuri tekstien heikkouksiin, ikään kuin hän pyytäisi anteeksi, että tuli tällaistakin laitettua julki.

Ei tarvitsisi.

Plath kirjoitti lyhyen elämänsä aikana valtavasti proosaa, mutta silti hänet tunnetaan ennen kaikkea runoistaan – traagisen elämänsä ja itsemurhansa lisäksi. Olisi ollut hirveä sääli, jos Plathin proosa olisi unohtunut, hapertunut ilman lukijoita.

Kirjoituksessa Vertaus (1962) Plath tuo esiin sen, että hänelle proosa ja ennen kaikkea romaani on juuri se kaikkein hienoin ja kadehdittavin kaunokirjallisuuden muoto: ”Jos runo on tiivis, suljettu nyrkki, niin romaani on vapautunut ja laajentuva, avoin käsi: siinä on teitä, sivupolkuja, päämääriä. – – Kun nyrkki sulkee ulkopuolelleen ja tyrmää, avoin käsi voi koskettaa ja käsittää matkoillaan suuren määrän asioita.”

Paniikki-Johnny ja Uniraamattu avaa Plathista uusia puolia ja syventää jo tunnettuja. Myönnän, että ainakin minä yllätyin siitä, kuinka tehokkaasti Plath hyödyntää teksteissään ironiaa ja (usein mustaa) huumoria. Hän on hauska ja tarkkanäköinen, ja hänen henkilökuvauksensa ovat hersyviä. Esimerkiksi näin: ”Herra Tomolillo on hyvin lyhyt mies villaisessa pikkutakissa, joka roikkuu hänen olemattomilta olkapäiltään yrittämättäkään olla mittojen mukainen tai ryhdikäs. Takki on kuvioitu tupakka-askin kokoisilla ruskeilla neliöillä, jotka on rajattu rohkeasti mustalla. Sillä voisi pelata jätkänshakkia. Päätä syleilee aivan kulmakarvojen ylle painettu musta lierihattu, joka tekee miehestä sienen näköisen.”

Plath on kirjoituksissaan myös yhteiskunnallisesti valveutunut ja kantaaottava. Tekstissä Amerikka! Amerikka (1963) hän ivailee amerikkalaiselle unelmalle ja novellissa Äidit (1962) osansa saa kirkollinen tekopyhyys. Plath kirjoittaa myös koulukiusaamisesta, mustasukkaisuudesta ja äitiydestä. Uskallan nähdä rivien välissä feministisiäkin kannanottoja.

Kuten romaani Lasikellon alla, myös valtaosa Plathin novelleista vaikuttaa jollain tasolla omaelämäkerrallisilta. Tiivistunnelmaisessa novellissa Kimalaisten parissa pieni tyttö joutuu seuraamaan, kuinka sairaus nujertaa hänen voimakkaan isänsä. Plathin oma isä kuoli Sylvian ollessa 8-vuotias. Kokoelman niminovellissa (1958) ja novellissa Blossom Streetin tyttäret (1959) minä-kertoja työskentelee sihteerinä psykiatrisella osastolla. Vuosina 1958–59 Plath itse teki toimistoapulaisen töitä bostonilaisessa mielisairaalassa.

Plath kirjoitti siitä, minkä tunsi ja tiesi. Hän ymmärsi, että kaikki ympärillä oleva on materiaalia, hyödynnettävissä.

Selkeimmin tämä tulee tietenkin esiin päiväkirjoista noukituista katkelmista. Osa päiväkirjateksteistä on jo sellaisenaan kuin pieniä novelleja. Niissä luonnon ja ihmisten kuvaus on terävää ja kaunokirjallista.

Oma suosikkini on kuitenkin myös Sylvia Plathin päiväkirjat -teoksessa julkaistu tekstipätkä Muistiinpanoja Cambridgesta (1956). Siinä nuori opiskelija purkaa laveasti auki mieshuoliaan, kirjoittamisen vaikeutta ja yleistä elämäntuskaa. Kirjoittamisen aikaan Plath saattoi olla masentunut, mutta silti päiväkirjamerkinnöistä puskee läpi valtava elämänhalu: ”Jos istun paikallani tekemättä mitään, maailma jatkaa hakkaamistaan kuin löysä rumpu, ilman merkitystä. Meidän on liikuttava, työskenneltävä, luotava eteenpäin rynnistäviä unelmia; unelmattoman elämän köyhyys on liian kauhea kuviteltavaksi.”

Viisi päivää ennen Ted Hughesin tapaamista Sylvia Plath kirjoitti päiväkirjaansa näin: ”Romanssit riittäköön. On ryhdyttävä töihin.” Tämä saa minut sekä hymyilemään että surulliseksi. Miten olisi käynyt, jos hän olisi pysynyt päätöksessään?

Paniikki-Johnny ja Uniraamattu -kokoelman suomentaminen on hieno teko. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin jälkisanoja, jotka olisivat tarkastelleet Plathin tekstejä tätä päivää vasten. Sanoja, jotka eivät olisi pyydelleet Hughesin esipuheen tapaan anteeksi vaan osoittaneet ylpeinä, miten paljon Plathin proosa voi yhä antaa nykylukijallekin.

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi