Espoo Ciné 2018

Vahvoja naistarinoita ja aivastelevia koiria.

Isle of Dogs
(USA, Saksa 2018)
O: Wes Anderson

 ★★★★☆ 

Espoo Cinén avajaiselokuva.
Elokuvateattereissa 11.5.2018.

Wes Anderson luo elokuviinsa visuaalisesti viimeisteltyjä ja vinon sympaattisia maailmoja. Anderson on paitsi omaperäinen myös epätasainen ohjaaja, joka tahtoo viehättyä omista poikamaisista aivoituksistaan maneeriksi asti. Parhaimmillaan Anderson on loputtoman luova ja arvaamattoman hauska elokuvantekijä, kuten läpimurtotyö Rushmore (1998), perhekomedia The Royal Tennenbaums (2001) ja animaatio Fantastic Mr. Fox (2009) osoittivat.

Berliinin elokuvajuhlilla parhaasta ohjauksesta palkittu Isle of Dogs on stop motion -animaatioelokuva, joka pursuaa jälleen elokuvakerronnallisia ideoita ja outoa, epäkorrektia huumoria. Jopa niin epäkorrektia, että Andersonia on syytetty kulttuurisesta omimisesta ja stereotyyppien vahvistamisesta. Anderson ei edes pyri Japani-kuvauksellaan todenmukaisuuteen, vaan käyttää japanilaisen kulttuurin tunnusmerkkejä puhtaasti omiin esteettisiin tarkoituksiinsa.

Animaatio sijoittuu dystooppiseen, koiravihamieliseen Japaniin. Korruptoitunut pormestari Kobayashi karkottaa Megasakin kaupungin koirat Kaatopaikkasaarelle. 12-vuotias Atari Kobayashi, pormestarin suojatti, lentää kaappaamallaan lentokoneella saarelle etsiäkseen henkivartijakoiransa Spotsin. Saarella Atari ja hänen uudet aivastelevat karvakaverinsa joutuvat seikkailun pyörteisiin.

Andersonin näytelmäelokuvat tahtovat kärsiä pintapuolisista henkilöhahmoista, yksioikoisista tarinoista ja kuivaksi harkitusta, vaikka huvittamaan tarkoitetusta kuvastosta. Hän näyttääkin olevan vapautuneimmillaan animaatioita tehdessään. Isle of Dogs nousee Anderson-suosikikseni heti Fantastic Mr. Foxin jälkeen.
Niina Holm

A Sort of Family
(Argentiina, Brasilia, Ranska, Puola, Saksa, Tanska 2017)
O: Diego Lerman

 ★★★½☆ 

Argentiinalainen elokuva A Sort of Family (Una especie de familia) väläyttää katsojalle otteita Argentiinan yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta ja viranomaisten korruptoituneisuudesta.

Bárbara Lennie esittää lääkäri Malenaa, joka matkustaa yksin Buenos Airesista Argentiinan pohjoisosassa sijaitsevaan Misionesin maakuntaan, jossa neljättä lastaan odottava Marcela (Yanina Ávila) on luvannut luovuttaa vastasyntyneen vauvan Malenan ja tämän miehen adoptoitavaksi.

Pian Malenalle kuitenkin selviää, ettei lasta tulla luovuttamaan hänelle ilman rahallista korvausta. Pienestä maalaiskaupungista paljastuu lapsikaupan keskus, jossa vastasyntyneet lapset vaihtavat omistajaa sievoisia rahasummia vastaan.

Monet ovat tämän niin sanotun mafian toimissa mukana rahan takia. Vuonna 2016 noin 30 % prosenttia Argentiinan väestöstä laskettiin olevan köyhiä. Jotkut taas ajattelevat toimivansa tosi asiassa hyväntekijöinä mahdollistaessaan vastasyntyneen köyhän lapsen pääsyn uuteen varakkaaseen kotiin.

Erilaisten moraalisten ristiriitojen parissa joutuu kamppailemaan myös Malena sekä hänen miehensä, joka soitetaan paikalle huolehtimaan prosessin taloudellisesta puolesta.

Adoption osapuolten hyvinvointia ja oman edun ajamista pohditaan elokuvassa monitahoisesti. A Sort of Family ei ole vain tendenssielokuva vaan syvällinen ja riipaiseva tutkielma äitiyden perimmäisistä vaatimuksista.
Emmi Ketonen

Ex Wife
(Ruotsi 2017)
O: Katja Wik

 ★★★☆☆ 

Ruotsalaiselokuvassa Exfru kolmen eri-ikäisen naisen tarinat kulkevat rinnakkain. On tyttöystävä, joka elää kipeän kaunista nuoruuttaan ja viettää aikaa ystäviensä sekä poikaystävänsä kanssa. On vaimo, jolla on kaksi pientä lasta, aviomies ja täysi elämä. On myös ex-vaimo, nainen, joka hoitaa kahta lastansa vuoroviikoin ex-miehensä kanssa, juo paljon viiniä ja tilittää tapahtunutta ystävilleen.

Elokuvan hahmojen ristiriitaisuus ei jää katsojalta huomaamatta. Elämän eri vaiheissa olevat naiset ovat kaikki Ruotsissa eläviä, tasa-arvoisen paikkansa tuntevia hyvinvointiyhteiskunnan lapsia. He tietävät, että naisen ja miehen kuuluu hoitaa kotia yhdessä, että suunvuoro pitää ottaa ja että naisen tila on yhtä tärkeä kuin miehen.

Kuitenkin, pienillä havainnoilla, katsojalle näytetään, etteivät asiat ole niin yksinkertaisia. Miksi kauniisti laulava tyttöystävä istuu keittiönlaudalla kertosäkeitä hapuillen, mutta poikaystävän kaverit kerääntyvät humalaisen pojan ympärille tämän laulua hurraamaan? Miksi nelikymppisjuhlissa mukava ja fiksu aviomies voi juoda itsensä tolkuttomaan humalaan ja flirttailla riskin rajoilla kauniin juhlavieraan kanssa niin, että vaimon on lopulta puututtava peliin? Miksi katkeroitunut, mukavasti asuva mutta rahapulaansa valittava ex-vaimo teki enemmän uhrauksia perheen puolesta kuin ex-miehensä, jos lopputulos kuitenkin oli ero?

Naiset jäävät nimettömiksi, mikä korostaa tarinoiden universaalisuutta. Tyttöystävä, vaimo tai ex-vaimo voisin olla minä, he voisivat olla sinä. Exfru-leffaa markkinoidaan Espoo Cinéssä ”hersyvänä ruotsalaiskomediana”, mutta leffa kallistuu enemmän tragedian puolelle.
Anna Välimaa

Summer 1993
(Espanja 2017)
O: Carla Simón

 ★★★★☆ 

Carla Simónin ohjaama ja käsikirjoittama Summer 1993 (Estiu 1993) on katalaaninkielinen draamaelokuva, joka sijoittuu festivaalin perheteemaisten elokuvien sarjaan.

Elokuvan pääosassa on kuusivuotias lapsi, Frida (Laia Artigas), joka on jäänyt orvoksi hänen molempien vanhempiensa kuoltua AIDS:iin. Vanhempien kuoleman myötä Frida joutuu muuttamaan pois kaupungista.

Uusi koti löytyy äidin veljen perheen luota maaseudulta. Kotiutuminen uuteen perheeseen ei käy kuitenkaan käden käänteessä. Vaikka sedän perhe on valmis adoptoimaan lapsen, Frida ei vaikuta valmiilta adoptoimaan uutta perhettä, etenkään kun perheeseen kuuluu jo yksi rakastettu lapsi ennestään.

Adoptiolapsen ja biologisen lapsen suhdetta käsitellään elokuvassa harkitusti ja perinteiset ongelmat tiedostaen. Samoin ongelmia syntyy lasten, vanhempien ja isovanhempien välillä, kun elämän varjoja kohdanneelle lapselle annetaan liian paljon periksi.

Lopulta uusien vanhempien terve suhtautuminen lapseen, jota muut pitävät sairaana, ja pitkäjänteinen kärsivällisyys vaikuttavat siihen, että Frida kykenee omaksumaan uuden perheen ja elämän.

Summer 1993 on Goya-palkittu elokuva, joka esittelee uuden taitavan ohjaajan ja herkkätietoisen käsikirjoittajan. Simónin ohjauksessa myös elokuvan lapsinäyttelijät näyttäytyvät kypsinä ja ilmeikkäinä.
Emmi Ketonen

Mary Shelley
(Iso-Britannia, Luxemburg, USA 2017)
O: Haifaa al-Mansour

 ★★★☆☆ 

Epätasainen epookkidraama seuraa Frankensteinin luojan Mary Shelleyn (1797-1851) tietä omaääniseksi kirjailijaksi.

Saudi-Arabian ensimmäinen naisohjaaja Haifaa al-Mansour vakuutti esikoisohjauksellaan Wadjda (2012). Ensimmäinen kokonaan Saudi-Arabiassa kuvattu elokuva palkittiin lukuisilla festivaaleilla ja oli maansa Oscar-ehdokas. Al-Mansourin toinen pitkä ohjaus jää esikoista vaisummaksi. Emma Jensenin käsikirjoittama nuoren taiteilijan kasvukertomus on hajota ulkokohtaiseksi pukudraamaksi, mutta David Ungaron vapautunut kameratyö kannattelee heikompien jaksojen yli.

Mary Shelley keskittyy pitkälti Mary Wollstonecraft Godwinin (Elle Fanning) ja runoilija-filosofi Percy Bysshe Shelleyn (Douglas Booth) repivään suhteeseen. Lahjakkaat nuoret tutustuvat Skotlannissa ja ihastuvat. 16-vuotias Mary on aloitteleva kirjoittaja, joka etsii vielä ominta ilmaisuaan. 21-vuotias Shelley on juhlittu runoilija, joka hankkiutuu Maryn isän, filosofi William Goldwinin ohjaukseen ollakseen lähempänä Lontoossa asuvaa lemmittyään.

Maryn edesmennyt äiti oli kuuluisa feministikirjailija Mary Wollenstonecraft. Suuren äidin perintö rakentuu nuoren Maryn mielessä. Äiti on esikuva ja poissaolevanakin alati läsnä. Mary Wollenstonecraft vähät välitti sosiaalisista pakoista ja säännöistä, ja siksi tytärkin rohkenee uhmata aikansa tapoja. Hän karkaa runoilijarakastettunsa kanssa ja synnyttää tälle lapsen.

Rakastamisen vapaus koskee ennen muuta miehiä, sen Mary Shelley oppii elokuvassa ensirakkaudeltaan. Poeettatoverukset Shelley ja Lordi Byron (Tom Sturridge) ovat romantiikan ajan rocktähtiä, jotka herättävät pahennusta dekadentilla elämäntavallaan ja vapaan rakkauden ihanteellaan. Punaviini- ja huumehuuruiset taiteilijajuhlat jatkuvat päivästä toiseen. Suhteita syntyy, sydämiä särkyy. Rakkaus ajaa hulluuteen ja kuolemaan.

Roihuava runoilijalempi laimenee kitkeräksi pettymykseksi. Nuori Mary suodattaa menetysten surun sekä syyllisyyden ja kauhun tunteet aikaa kestäväksi taiteeksi, tarinaksi Frankensteinin hirviöstä.
Niina Holm


Sunday’s Illness
(Espanja 2018)
O: Ramón Salazar

 ★★★★☆ 

Espanjalainen Sunday’s Illness (La enfermedad del domingo) esittelee eräänlaisen perhesuhteen, jossa vallitsee räikeä kontrasti perheenjäsenten toimeentulon ja yhteiskuntaluokan välillä. Tapahtumat alkavat hulppeasta palatsista mutta siirtyvät vähitellen pieneen vuoristokylään metsän keskellä.

Anabel (Susi Sánchez) on taloudellisesti menestynyt hienostorouva, jonka elämästä ei puutu seurapiirijuhlia, pöytähopeita tai palvelusväkeä. Hänen elämänsä kokee kolahduksen yllättävältä taholta, kun hänen yli 30 vuotta sitten hylkäämänsä tytär Chiara (Bárbara Lennie) palaa takaisin kuvioihin.

Kohua kammoksuva perhe pyrkii hiljentämään Chiaran aluksi rahalla, mutta tytär ei tahdo äitinsä rahoja vaan tämän aikaa. Chiara ei vaadi mutta pyytää äitiään viettämään hänen kanssaan kymmenen päivää pienessä ranskalaisessa vuoristokylässä. Anabel pakkaa laukkunsa vastahakoisesti mutta samalla uteliaana.

Elokuva kuvaa kiinnostavasti suhdetta äidin ja tyttären välillä, jotka ovat eläneet suurimman osan elämästään toisistaan tietämättä ja toisiaan ajattelematta. Heräävätkö Anabelin äidinvaistot esikoisensa lähellä? Muuttuuko Chiara äitinsä poissaolosta katkeroituneeksi, kiukuttelevaksi pikkulapseksi?

Chiaran päämäärät ovat pitkään epäselvät. Molemmat osoittavat pidättyvyyttä ja välttelevät läheisyydenosoituksia. Lopulta Chiara pyytää äidiltään ainoaa asiaa, jonka äiti voi enää lapselleen antaa. Äidin ja tyttären monimutkainen suhde sulkeutuu viileästi.
Emmi Ketonen

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , ,

Kommentoi