(Suomi 2012) O: Arto Koskinen S
Ensi-ilta 28.9.2012
Arto Koskisen dokumenttifilmi on koskettava muotokuva kaikkien aikojen suomalaisfutaajasta.
Herkkä mies, useammalla kuin yhdellä tavalla.
Arto Koskisen dokumenttielokuvan Jari Litmanen on totta kai herkkä pelille, peliälynsä ja aistinsa huippuun virittänyt nurmikenttien nero.
Litti on myös loukkaantumisherkkä, mihinkäs siitä pääsisi, heittääpä maestro vammakierteestään toistuvasti itseironista huultakin. Kuningas Litmasessa lahtelaisjalkojen hauraus jäljitetään yksiselitteisesti Ajaxin huippuvuosien hulluun pelitahtiin. Mestarien liigaa ja Eredivisietä oli pakko pelata viikottain, vaikka nilkka vihoitteli. Se hoidettiin kunnolla kuntoon vasta pari vuotta sitten.
Lisäksi Litti vaikuttaisi olevan herkkä, tunteellinen ihminen. Litmanen ei tunnetusti ole juuri päästänyt mediaa suojakuorensa läpi, ja totuuden nimessä on sanottava, ettei päästä tässä dokumentissakaan. Kuningas on elokuvankin jälkeen arvoitus, mutta silti leffasta jäävät ennen kaikkea mieleen Litmasen kyyneleet.
Kun julkisuuskuva on jäyhä, vähäisetkin tunteenilmaukset saavat suuren merkityksen. Litmanen ei saa pidäteltyä itkua muistellessaan nuorena liikenneonnettomuudessa kuollutta serkkuaan. Uudestaan itku tulee, kun puheena on Heikki Marttinen, pelaajan pari vuotta sitten kuollut isähahmo ja pitkäaikainen asiainhoitaja. Jotakin katkeruuden tapaista häivähtää kuvassa vain kerran, Litmasen puhuessa median osuudesta maajoukkueuransa päättymiseen syksyn 2010 San Marino-matsin jälkeen.
Mitä henkilökohtaiseen elämään tulee, Litmasen lapsuudesta toki kuullaan paljon, sekä isän että äidin suulla. Siitä ei ihmeitä paljastu. Jari on ollut juuri sellainen futiskahjo, jonka on treenattava päivät ja illat, kesät ja talvet. Aivan kuten kaikki minkä tahansa alan suuruudet.
Litmasen oma vaimo ja lapset taas vilahtavat vain yhdessä kohtauksessa. Tämän lähemmäksi Litmanen ei meitä päästä, mutta se hänelle suotakoon. Näissä, ja esimerkiksi miehen liikuttuneessa olemuksessa Ajax-jäähyväisten arkistokuvassa on aivan tarpeeksi.
Entä se jalkapallo sitten?
Futishullun silmäkulma kostuu Koskisen leffaa katsoessa toistuvasti ihan niitä (mukavan runsaita!) pelinäytteitä katsoessa. Nuori Litmanen heittää saksipotkun takanurkkaan Urheiluruudun arkistokuvassa, hiekkakentällä. Litti dominoi liigaa HJK:ssa ja Mypassa. Nuorukainen nöyryyttää ystäväänsä Sami Hyypiää Hollannin liigassa. Litmanen upottaa AC Milanin Mestarien liigassa. On terveellistä ja silmät totaalisesti päästä pudottavaa katsoa nämä pätkät ja miettiä, kuinka käsittämättömän hyvä pelaaja Litmanen parhaimmillaan oli.
Lisävakuutta saadaan pelikavereilta. FC Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen Xavi muistelee, miten valmentajanero Louis van Gaal neuvoi Litmasen tullessa Barcelonaan ottamaan mallia hänen pelitavastaan ja harjoitteluasenteestaan. Liverpool-ikoni Steven Gerrard muistaa koko pukukopin ihmetelleen, miksei joukkueen parhaimmistoon kuuluneelle suomalaiselle annettu kunnolla peliaikaa Liverpoolissa.
Eniten jututettavia kollegoja löytyy tietenkin Amsterdamista, siellähän Litti parhaat vuotensa pelasi. Paljon ruutuaikaa saavat varsinkin Ajax-kollegat Danny Blind ja Ronald de Boer, joiden jutuissa onkin parhaimmillaan henkilökohtaista lämmintä sävyä ja kivoja yksityiskohtia. Valmentaja van Gaalia kuunnellessa kylmät väreet kulkevat selässä ihan muusta syystä. Analyytikko on terävän mutta aikamoisen kylmän oloinen herrasmies.
Litmasen, Amsterdamin ja Ajaxin lähes symbioottisesta suhteesta olisi mieluusti kuullut vielä lisääkin. Suomalainenhan opetteli (ulkomaalaispelaajille sangen poikkeuksellisesti) heti puhumaan hollantia, palasi Ajaxiin vielä uudestaan nöyryyttävän surkeasta sopimustarjouksesta huolimatta, aiheutti Jari-nimisten lasten buumin ja sai yleisesti koko kaupungin rakastumaan itseensä.
Koskisen elokuva on kaiken kaikkiaan nostattava, iloa pursuava mutta suruakaan kaihtamaton muotokuva Suomen kaikkien aikojen suurimmasta futaajasta.
Lähes kahden tunnin kestossa ei ole ainakaan futishullun näkökulmasta minuuttiakaan liikaa.
