Tekijä: Renee Franklin

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Bändipaitojen perusteella Kallion musiikillinen maisema on melko synkkä ja raskas. Toisin kuin paitoja kantavat miehet.

Päivää Kuudes aisti –festivaalin jälkeen Hämeentiellä ei enää näe tarkoin harkittujen bändipaitojen kavalkadia. Nyt ollaan taas arkivaatteissa. Kalliossa tosin bändipaidat kuuluvat olennaisena osana arkivaatetukseen – ainakin miehillä.

Katupartiomme törmäsi pari tuntia Hakaniemen ja Vaasankadun välistä aluetta kierrellessään vain yhteen bändipaitaa kantavaan naiseen, eikä hänkään halunnut kuvaan. Niinpä jäi kymmenen vastaan tulleen miehen tehtäväksi vastata kysymyksiin bändipaidoista.

Mr. Graveyard, Graveyard

Mr. Graveyardiksi itsensä esittelevä mies kantaa samannimisen göteborgilaisbändin paitaa, joka on hommattu kokoonpanon Tavastian-keikalta. Paita on herran mukaan yksi hänen omistamastaan paristasadasta bändipaidasta. Suosikkia niiden joukosta ei löydy, mutta Mr. Graveyardilla on selvä käsitys siitä, millainen on hieno bändipaita – tai millainen se ei ainakaan ole.

” Jotain originellia siinä pitää olla… Ja ei neonvärejä. Se on oikeastaan kaikki mitä mulla on sanottavaa: ei neonvärejä.”

http://www.youtube.com/watch?v=OnGBa8dVm6k

Janne, Jello Biafra and the Guantamo School of Medicine

Fleminginkadulla juoksemme Jannen perään. Hänella on Dead Kennedysin vokalistina tunnetun punklegendan Jello Biafran paita, tai tarkemmin hänen huomattavasti uudemman kokoonpanonsa Jello Biafra and the Guantamo School of Medicinen paita.

Bändi kävi 2011 kesällä keikalla Nosturissa, josta Janne myös paitansa osti.

”Omistan aika vähän bändipaitoja, ehkä viisi. Suosikkini on varmaan Madballin paita, jossa on Kristus orjantappurakruunun kanssa ja bändin logo. Selässä on englanniksi teksti ’pian tulee päivä, jolloin Jumala tuomitsee sinut, kuten hän eräänä päivänä tulee tuomitsemaan minutkin’. Mun mielestä se kuvaa kärsimystä ja liittyy varmaan siihen, että tää kaveri, joka tekee sanoitukset ja osan biiseistä, on istunut aika pitkään vankilassa.”

Kun Janne jatkaa jonkun aikaa selitystä Madballista, on jo miltei selvää, mikä hänen mielestään tekee bändipaidasta erityisen.

”No, sillä pitää olla jotain henkilökohtaista merkitystä.”

http://www.youtube.com/watch?v=M0TUaJOTk1k&feature=related

Hannu, Stone

Bongaamme Hannun suomalaisen trash metal –kokoonpanon Stonen paidassa, jonka hän kertoo ostaneensa bändin keikalta. Bändipaitojen määrään hän ei sen sijaan osaa heti vastata.

”Huh huh… varmaan viitisenkymmentä.”

Hannulla ei ole kymmenistä bändipaidoistaan erityisiä suosikkeja, mutta hänellä on selvä mielipide siihen, mikä tekee paidasta hienon:

”Bändi itse.”

http://www.youtube.com/watch?v=TDpI2l6_P8U&feature=related

Kari, Deicide ja Madball

Helsinginkadulla tapaamme Karin, jolta pitää erikseen kysyä, onko hänen paitansa rinnuksissa lukeva Deicide ehkä bändi. Käy ilmi, että kyseessä on tosiaan orkesteri, amerikkalainen death metal –poppoo.

Deicide käväisi Suomessa ensimmäisen kerran viime kesänä peruttuaan vuosien saatossa useammankin täkäläisen keikan. Kari pääsi kuitenkin bändin Helsingin-keikalle, ja sieltä on peräisin paitakin. Se on yksi miehen suosikeista tämän kymmenien bändipaitojen joukosta.

Se tarkoittaa, että keikka on varmaan ollut hyvä.

”Hienon bändipaidan tekee kyllä se keikka. Keikka ratkaisee, pitääkö paita ostaa.”

Kiitämme Karia haastattelusta, mutta ennen kuin ehdimme tiirailla Lepakkomiehen terassia bändipaitojen toivossa, hän nostaa huppariaan. Sen alta paljastuu Madball-t-paita!

http://www.youtube.com/watch?v=D5vm4GOZ-Jg

Janne, Sonic Youth

Heti Karin perään vastaamme kävelee Janne valkoisessa, lähes kesäisessä Sonic Youth –paidassa. Dublinista ostetulla paidalla on ikää kolme vuotta.

Bändipaitoja Janne kertoo omistavansa liikaa, ”noin kolmisenkymmentä”. Ja niiden joukossa on myös lemppari:

”Suosikki on Manic Street Preachersin paita, jossa lukee edessä Braindead Motherfuckers. Se selittyy jo sillä.”

Jannella on myös mielipide siihen, mikä tekee bändipaidasta hienon.

”Yksinkertainen on kaunista.”

http://www.youtube.com/watch?v=N3gN9Up6hmc

Tapsa, Lapinlahden linnut

Lapinlahden linnut –paidassa terassilla istuva Tapsakin on saanut paitansa suoraan artisteilta, mutta ei keikalta.

”Ostin tämän pari vuotta sitten yhdeltä Lapinlahden Linnun artistilta, jonka näin ohimennen kadulla. Tuli vaan puheeksi, että ’perhana, kun mulla ei ole teidän t-paitaa’. No, hän vastasi, että ’sattuupa tässä laukussa olemaan’. ”

Tapsa kertoo vuosien varrella omistaneensa joitain bändipaitoja, mutta sittemmin luopuneensa niistä kaikista – tätä yhtä lukuun ottamatta. Syyksi Lapinlahden linnut –paidan säilyttämiselle hän sanoo naureskellen keski-iän.

Hienoon bändipaitaan tarvitaan Tapsan mukaan ainakin asennetta.

”Ja jotain, mikä osuu ja uppoaa.”

http://www.youtube.com/watch?v=zQUTuHD_oDU&feature=related

Ville, Ramones

Ville kulkee Ramones-paita nahkatakin alla ja Mike Monroe –kassi kädessä. Mukana kulkevan nuoren naisen mukaan Villellä on omakin bändi, mutta sen nimeä mies ei suostu paljastamaan. Sen sijaan hän kehuu mielellään Ramonesia.

”Se on semmoinen hyväntuulinen bändi, klassikko, legenda oikeastaan. Nopeatempoista meininkiä. Tykkään.”

Paidan hän on saanut pari kuukautta aiemmin kaveriltaan, jolla ei ollut sille enää käyttöä. Se on nyt yksi Villen neljästä bändipaidasta. Hänelle tärkeintä bändipaidassa on itse bändi.

”Jos tykkää jostain bändistä, niin kyllä sen paitaa tykkää kantaa. Se on vähän niin kuin kunnianosoitus.”

http://www.youtube.com/watch?v=TYh1lRR1m6Y

Vasi, Guns n’ Roses

Vasin Guns n’ Roses -liivi on käsityötä ja vaihtokaupan tulos.

”Mun ystävä on aikoinaan tehnyt Amorphikselle taustalakanoita. Tää ystävä on myös sarjakuvantekijä. Koska mä olin kirjanpainaja, tein hänen sarjakuvansa kirjoiksi, kun taas hän lupasi tehdä mulle puolestaan nää liivit.”

Vasi kertoo joutuneensa seurustelun myötä luopumaan bändipaidoistaan.

”80-luvulla omistin niitä paljonkin, mutta enhän mä niihin enää mahtuiskaan”, hän naureskelee. Guns n’ Roses -liivistään hän ei kuitenkaan ole luopunut, eikä ole luopumassakaan.

”Tämä on ollut mun lempparibändi siitä asti, kun se aikoinaan vuonna 1986 kuului mun nuoruuteen. Se oli kova juttu silloin, ja mä diggailen siitä vieläkin.”

Liivi on hänen suosikkinsä myös käytännöllisyyden takia.

”Tämä on vähän niin kuin mun käsilaukku. Silleen helppo.”

http://www.youtube.com/watch?v=o1tj2zJ2Wvg

Menza, Generation Seven

Menzan paita on niitä, jotka tunnistimme bändipaidaksi vasta Generation Seven -nimen alla olevasta On tour -tekstistä. Myöskään internetistä ei löydy bändistä enempää infoa, mutta Menza kertoo sen olevan New Yorkista. Siellä hän myös näki kokoonpanon livenä viisi vuotta sitten. Samalta keikalta on paitakin.

Bändipaitoja Menza omistaa neljä kappaletta.

”Sekä suomalais- että amerikkalaisbändien paitoja.”

Omaa paitasuosikkiaan Menza ei tahdo sanoa, mutta hän kertoo pitävänsä muun muassa Tehosekoittimesta, jonka paidan hän myös omistaa.

Ja koska Generation Sevenistä ei tiennyt YouTubekaan mitään, tässä Tehosekoitinta:

http://www.youtube.com/watch?v=iBLaECCEn4U

Jussi, Mr. Bungle

Viimeinen bändibongauksemme on Mr. Bungle, tyylilajien sekamelskassa tarpova kokoonpano, jonka tunnetuin jäsen on musiikillinen ikiliikkuja Mike Patton. Mr. Bungle -paitaa kantaa Jussi, joka on nähnyt bändin kolme kertaa. Kyseinen paita on Zurichin keikalta vuosituhannen vaihteesta.

Jussi kertoo keräilevänsä bändipaitoja ’valikoiden’. Niitä onkin kertynyt parisenkymmentä. Joukosta löytyy myös suosikkeja.

”Ihan tuoreimpana varmaan viime kesältä Berliinistä System of a Down. Keikka jäi mieleen. Se paita on varmaan tällä hetkellä sillä lailla ykkönen, että sitä pidetään hyvässä kunnossa.”

Jussin linja on selvä, mitä tulee bändipaitojen hienouteen.

”Sen täytyy ehdottomasti olla keikalta. Mistään kaupasta niitä ei ostella.”

http://www.youtube.com/watch?v=lVptUewHi24

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Edellisenä päivänä ollut Madonnan konsertti ja päättynyt Flow-festivaali eivät näy enää maanantaina Helsingin keskustan katukuvassa. Eivät ainakaan sen bändipaidoissa.

Sylvin kahden naisen katupartio liikkui Helsingin keskustassa tavallisena maanantaina. Tai siinä mielessä tälle kesälle poikkeuksellisena, että aurinko paistoi taivaan täydeltä. Auringon myötä kaduille oli virrannut joukoittain ihmisiä. Ja vaikka bändipaitatiheys ei ollut yhtä suuri kuin Kalliossa, partioltamme meni vain pari tuntia kymmenen bändipaidan bongaamiseen. Ja tällä kertaa niitä oli myös naisten yllä.

Ville, Slayer ja Stone

Heti treffipaikkamme kohdalla Rautatieaseman edessä vastaamme kävelee mies, joka kantaa Stone-hupparia. Sen alta pilkottaa Slayerin t-paita. Molemmat edustavat trashmetallia, ensiksi mainittu kotimaista ja jälkimmäinen amerikkalaista.

”Slayerin paita on keikalta, muistaakseni vuodelta 2007. Ja Stone-huppari on ostettu Sauna Open Airista kylmältä viimalta suojelemaan”, Villeksi esittäytyvä mies naureskelee.

Paidat ovat osa Villen bändipaitakokoelmaa, jonka lukumäärä on karannut jo toiselle sadalle. Eniten hän omistaa Slayerin paitoja. Ne ovat myös hänen suosikkejaan.

”On vaikea sanoa, mikä tekee bändipaidasta hienon. Jotkut ovat hyvin graafisia ja tyylikkäitä noin muuten, mutta jos siinä lukee Slayer niin se riittää.”

Jonatan, Bob Marley

Ennen Kaisaniemenpuistoa bongaamme Jonatanin, jonka hupparin Jamaika-värit korostavat sen alta pilkottavaa Bob Marley –paitaa. Jonatan kertoo, että vastaavia paitoja löytyy useista eri kaupoista. Omansa hän on ostanut ”jostain Ruotsista”.

Jonatan omistaa kymmenisen bändipaitaa, eikä niiden joukossa ole varsinaisia suosikkeja.

”Kunhan se paidan logo on omanlainen, että se on bändin oma. Ei jonkun H&M:n luoma.”

Ella ja Piia, Ramones

 Puistossa musiikkia kuuntelevat Ella ja Piia, joista jälkimmäisellä on Ramones-huppari. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että Ramones-logo on ommeltu huppariin kiinni itse. Ja ompelija on Ella. Hän on lainannut vaatteen Piialle.

”Toi patch on leikattu yhdestä paidasta. Mun piti leikata sitä paitaa, mutta kun se meni pilalle, niin leikkasin koko logon irti ja laitoin sen tuohon”, Ella kertoo.

Piialla on alle kymmenen bändipaitaa, joista hänen suosikkinsa on Nirvana. Ellalla paitoja löytyy lähemmäksi kaksikymmentä. Hän kertoo suosivansa punk-bändejä.

Entä mikä noin yleensä tekee bändipaidasta hienon?

”Lähinnä se logo”, Piia vastaa.

”Ja se, mitä se edustaa”, Ella täsmentää.

Ilkka, The Storm

Ilkka istuu Kampin aukiolla yhdessä Esan kanssa. Lähestymme Ilkkaa kysymyksellä, liittyykö hänen paitansa ehkä jotenkin johonkin bändiin. Ystävällisesti Ilkka vahvistaa epäilyksemme.

”The Storm on tanskalainen duo, nää mies ja nainen on naimisissa keskenään. Nainen oli muistaakseni Swan Leessä ja mies oli Mew’ssa. Tosin kumpikaan ei soita enää näissä kokoonpanoissa. The Stormin kolmas levy on kai tullut vuoden sisään.”

Ilkka kertoo ostaneensa paidan netistä, tunnetusta nettikaupasta. Nyt se on yksi hänen reilusta kymmenestä bändipaidastaan. Lempparin hän kertoo vaihtuvan tilanteen ja viikonpäivän mukaan, mutta hienon bändipaidan määreet ovat selvät.

”Se on musta, ja siinä kiva printti. Siinä voi lukea bändin logo, mutta ei välttämättä bändin jäseniä.”

Esa, Looptroop Rockers

Ilkan kanssa samalla penkillä istuvan Esan paita hämää. Isompi printti Professional Dreamers kuulostaa indiebändin nimeltä, mutta pienempi präntti Looptroop Rockers paljastaa totuuden. Kyseessä on ruotsalaisen hiphop-kokoonpanon paita. Professional Dreamers on heidän uusimman levynsä nimi.

”Mie ostin tän paidan Basso-foorumilta. Siellä yks käyttäjä möi vinyyliä sekä paitaa yhteensä 15 eurolla. Ja mie aattelin, että kun mie sen vinyylin kuitenkin haluun ja jos siihen saa vielä paidan ilmaiseksi, niin why not.”

Esalla on nykyään kymmenisen bändipaitaa, mutta menneisyydessä niitä on ollut aika paljon enemmän.

”Silloin kun kuuntelin raskaampaa musiikkia, mulla oli varmaan joku 50–70 bändipaitaa. Ne oli ainoita, joita mie käytin. Ennen se oli väline näyttää, että ’hei, tää on kova juttu’. Enää ei oo sinällään tarvetta näyttää muille, mitä kuuntelee.”

Metallipaidat on kaupattu Huuto.netin ja kirppareiden kautta. Jäljelle jääneet paidat edustavat eri tyyliä kuin aiemmat.

”Aikoinaan paidoissa piti olla kaikkea niin kuin pentagrammeja ja isoja kuvia, hihat ja kaikki täysi. Mutta nyt jos bändipaidassa on eessä iso kuva, niin mie yleensä skippaan sen. Pitää olla kompaktia ja helppoa. Ja kun ite just opiskelen nuorisotyötä ja oon ollut nuorisotiloilla töissä, niin ei oikein voi mitään provosoivaa pitääkään.”

Looptroop Rockersin paita on tällä hetkellä yksi Esan suosikkeja.

”Kun tää on basic-helppo.”

Vasta varsinaisten haastattelujen jälkeen selviää, että Ilkka ja Esa ovat veljeksiä. Bändipaitoja ei ole kuulemma siitä huolimatta koskaan jaettu. Ilkka nyökkää veljensä suuntaan ja kertoo miksi:

”En voi sietää hänen musiikkiaan.”

Jespe, JFA

Ruttopuisto osoittautuu bändipaitojen kannalta anteliaaksi paikaksi. Ensimmäisenä vastaan kävelee JFA:n paita. Sitä kantava Jespe kertoo kirjainlyhennelmän tarkoittavan Jodie Foster’s Armya.

”Se on skeittipunkbändi Kaliforniasta 1980-luvun alusta. Tai hardcorepunkkia se soitti.”

Punkkia edustavat lähes kaikki muutkin Jespen noin kymmenestä bändipaidasta. JFA on yksi suosikeista.

”Tää on ostettu jostain netistä, muistaakseni eBaystä.”

Jespe valitsee bändipaidan itse bändin takia.

”Ei tämäkään musta niin hieno oo, pikemminkin se bändi on se juttu.”

Pasi, Toxic Holocaust ja Sodom, Kreator, Deicide, Death, Judas Priest…

 Pasilla on Toxic Holocaustin, amerikkalaisen trashmetal-bändin t-paita. Sen tosin huomaamme vasta farkkuliivin jälkeen. Liivi on täynnä bändilogoja, jotka Pasi kertoo ommelleensa siihen itse. Selässä on iso Sodom-kangasmerkki. Sitä reunustavat pienemmät merkit, kuten Judas Priest, Mötorhead, Iron Maiden, Testament ja niin edelleen.

Kaikesta päätellen Pasi on raskaamman musiikin ystäviä. Toxic Holocaust –paidan hän on ostanut edellisenä viikonloppuna Oulun Jalometallifestivaaleilta, joissa kyseinen bändi on ollut soittamassa.

Vieressä istuva nainen kertoo, ettei nuorukaisen vaatekaapista muuta löydykään kuin bändipaitoja. Hän arvioi, että niitä on nyt parisenkymmentä.

”Sen lukumäärän ohi on menty jo ajat sitten”, Pasi kuitenkin kommentoi. Hän nyökkää naisen suuntaan ja jatkaa.

”Tämä välillä valittaa, että vois sitä joskus pitää jotain värikkäämpääkin.”

Synkkyys itsessään ei kuitenkaan Pasin mielestä tee paidasta hienoa.

”Mä luulen, että monen bändin kohdalla se hieno juttu vois olla vaan joku kuva levynkannesta. Ei sen tarvitse aina olla mitään synkkää, verta ja väkivaltaa.”

Tom, Jimi Hendrix

Ruttopuistossa istuu myös Tom väreillään erottuvassa Hendrix-paidassaan.

”Mä sain tän tyttöystävältä joululahjaksi, olisko nyt pari joulua sitten”, Tom kertoo. Fanitussuhde Hendrixiin on edelleen yhtä hyvässä kunnossa kuin paitakin. Tom sanoo kuuntelevansa kitaristin musiikkia päivittäin.

Hänen noin kymmenestä bändipaidastaan suurin osa edustaa vallan erilaista genreä, ne ovat mustanpuhuvia Metallica-paitoja. Paitasuosikkiaan Tom ei kuitenkaan osaa sanoa. Metallica toki kuuluu lemppareihin, mutta toisaalta Hendrix-paita eroaa edukseen juuri erilaisella värityksellään.

Yksinkertaisuus on Tomin mielestä joka tapauksessa valttia.

”Paidassa ei saa olla liikaa. Joskus se pelkkä logo riittää.”

Sofi, Bob Dylan

 Annankadulla vastaan astelee Sofi kulahtaneessa, mustavalkoisessa Bob Dylan –paidassaan. Eikä kuluma ole minkään vaateketjun laskelmoitua nostalgiapatinaa.

”Tää on landelöytöjä. Mä ratsaan siellä aina mun faijan vanhat t-paidat. Se on matkustanut ympäri maailmaa ja kerännyt matkoiltaan kaikkea siistiä. Leikkasin tästä vaan tuon kauluksen irti.”

Bob Dylan –paita on Sofin suosikki hänen paristakymmenestä bändipaidastaan. Se täyttää hyvän bändipaidan kriteerit.

”Paidan pitää olla laadukkaasti tehty, että sen printti kuluu hienosti. Printti ei saa olla semmoinen painettu muovinen lätkä.”

Paita tekee säväyksen muistakin syistä: puolihuolimaton savuke huulilla toistuu sekä Bob Dylanilla että Sofilla itsellään.

Ali, The Clash

Ali saapuu partiotamme kohti Kampin kauppakeskukselta päin kaverinsa kanssa. Hän vastaa kysymyksiin The Clash –paidastaan englanniksi.

Herkästi hymyilevä Ali kertoo saaneensa paidan lahjaksi ystävältä. Se on toinen hänen kahdesta bändipaidastaan, joissa molemmissa paidan etupuolen printti viehättää häntä erityisesti.

”Pidän tämän paidan printistä, mutta myös sen kaula-aukosta.”

Alin paita eroaakin klassisista bändipaidoista istuvammalla muotoilulla.

Kirjoittaja haluaisi oppia perinteisiä naisten töitä ja muodikasta tuunausta.

Urpon ensimmäinen huovutusmuisto on 1990-luvulta, luonnollisesti opiskelija-asuntolan pyykkituvasta. Yksi kundi oli lainannut kämppiksensä villapaitaa ja lainan päätteeksi huomaavaisesti pessyt sen pesukoneessa. Maksiluokan terveyssiteen kokoiseksi muuttunut, itsestään pesukoneen kannella seisova pusero oli niin hilpeä näky, ettei omistaja edes suuttunut. Vähänpä silloin tiesin, että ilmiön nimi on huopuminen ja että jotkut pyrkivät siihen varta vasten.

”Kaikillahan meillä on kaapeissamme käytöstä pois jääneitä karitsanvillaneuleita”, kehräävät trendikkäät tuunausoppaat heti esipuheessa. No ei minulla ainakaan ole, minulla on ketjukauppojen akryyliriepuja. Mutta jos olisi käytöstä pois jääneitä karitsanvillaneuleita, niin kylläpä niistä saisikin kauniita itsetehtyjä jutskia – ja sitä kuuluisaa käsillä tekemisen tyydytystä – ihan vaan pesukoneeseen panemalla! Liian kuumassa pesulämpötilassa huopunutta villaa voi nimittäin leikata saksilla ihan haluamaansa muotoon, ja sitten sitä kirjotaan ja siihen virkataan reunuksia ja lovetaan ovelasti, kunnes lopputulos on, no, mikä se ikinä onkaan, se on kuin suoraan ruotsalaisesta lifestyle-lehdestä.

Koittipa sitten päivä, jona syliini putosi erään sivistyneesti asustetun henkilön muuttokuormasta mikäpä muukaan kuin käytöstä pois jäänyt karitsanvillaneule. Tiesin heti, mitä sille tekisin. Rivakan pesukonehuovutuksen jälkeen leikkaisin ex-puseron poikki kainaloiden alta. Alaosasta syntyisi etnohenkinen sohvatyyny, hihoista silkkinauhasomisteiset säärystimet kummitytölle ja kauluksesta viekoitteleva punainen kaulapanta. Kuka nyt ei tarvitsisi huovutettua punaista kaulapantaa? Tuunausoppaan mukaan sen voisi koristella niin helmikirjailulla kuin hippihenkisillä hapsuillakin!

Oikeastaan Urpo alkoi ihan tosissaan vähän innostua ajatuksesta. Erityisesti säärystimistä tulisi takuulla huippusöötit. Opaskirjojen mukaan lopputuloksen kokoa on näissä pesukonehuovutushommissa vähän vaikea etukäteen ennustaa, mutta minullapa onkin sekä 12- että puolitoistavuotiaat kummitytöt.

Ensin piti tietysti ottaa ennen-kuvat, lehtijutun ehdoillahan tässä mentiin. Asettelin villapaitaa erilaisiin asentoihin ja valaistusolosuhteisiin pittoreskisti kuluneelle puulattialle, samalla pyyhkiytyivät kätevästi pölyt. Viereen tömäytin mittakaavan vuoksi puolen litran siideritölkin, sylvimäisen särmikäs idea vai mitä.

Jälkeen-kuvat ottaisin sitten saman, kenties pesuohjelman kuluessa tyhjentyneen tölkin vieressä, tuumiskelin tunnelmoiden. Toki valokuvaisin myös välivaiheet: neuleen leikkaamisen – tädää, se ei purkaudu! – ja taidokkaat koristeluvaiheet. Pesukoneen pyöriessä pyyhin hyräillen lisää pölyjä ja siemailin siideriä silkkinauhankuvat silmissä leiskuen.

Sitten avasin luukun. Reaktioni kiiri rappukäytävään, kajahteli kaikuna seinistä ja toivottavasti puuroutui sisällöltään ennen kuin ehti kolmoskerroksen kaksoslapsosten korviin. Pitemmittä puheitta: jälkeen-kuva. Ilman siideriä. Ilman silkkinauhoja.

Täältä tähän, terv. nimim. Huovuttakaa keskenänne, saatana.

Ensi kerralla Urpo meikkaa.

Trendikkäitä tuunausoppaita:
Anu Harkki: Viritetty
Annastina Lindén Ivarsson, Katarina Brieditis ja Katarina Evans:Do Redo – Kuinka villapaita paloitellaan
Sanna Halla-aho ja Jenni-Justiina Niemi: Viipaloitu villatakki ja muita tuunauksia

Sylvi tarjoaa helpot, huokeat ja herkulliset kasvonaamio-ohjeet  erilaisiin tarpeisiin

Sekoita keskenään 2- 4 rkl maustamatonta soijajogurttia ja 1 tl manteli- tai oliiviöljyä

Mikäli ihosi kaipaa puhdistusta, lisää naamioon 1 teelusikallinen raastettua greipin tai sitruunan  kuorta.

Hedelmät sisältävät paljon vitamiineja,antioksidantteja ja
kivennäisaineita, joten ravitsevan vaikutuksen saat  lisäämällä  1/3 murskattua  kurkkua,  puolikkaan papaijan, nektariinin, kaksi luumua, yhden appelsiinin, kourallisen mansikoita tai yhden banaanin. Muista poistaa hedelmistä  siemenet.

Lisää vajaa kourallinen ruisjauhoja tai kaurahiutaleita, jos haluat kuorivan naamion.

Puhdista kasvot. Levitä naamio kasvoille  ja kaulalle. Anna vaikuttaa 10-15 minuuttia, minkä jälkeen pese kasvot lämpimällä vedellä. Laita kasvoille lopuksi jokin hoitotuote.
Käytä naamiota kerran viikossa.

Vinkkejä: + Perusnaamio-ohje sopii myös hiuksille!

+ Poistaaksesi kasvojen turvotusta, laita naamioseos hetkeksi jääkaappiin viilenemään ennen käyttöä.  Silmillä turvotusta laskevat  viileät kurkunpalat.

Aiotko järjestää pihakirppiksen Siivouspäivänä 12.5.? Sylvin kymmenen kohdan vinkkilistan avulla saat ostajat viihtymään ja tavaran kiertämään.

1. Tuo myyntiin puhdasta, ehjää tavaraa tai ole valmis myymään romu halvalla.

2. Älä tyrkytä tai pidä esitelmää joka tavarasta, jota ostaja hipaisee. Moni ostaja kammoaa päällekäyviä myyjiä.

3. Järjestä mahdollisuus sovittaa vaatteita ja kunnollinen, mahdollisimman suuri peili.

4. Muista varata vaihtokassaan paljon kolikoita. Pane hinnaksi kolikon kokoinen luku eli euro tai kaksi mieluummin kuin 1,50 euroa.

5. Suhtaudu ystävällisesti tinkimiseen, mutta tiedosta tavaran arvo, ettet myy vahingossa perintökalleuksia ja vintagehelmiä trokareille.

6. Iloiset värit houkuttavat. Varaa vaatetankoon katseenvangitsijoiksi värikkäitä vaatteita, vaikka ne eivät mielestäsi olisikaan ihan trendikkäitä.

7. Ostajan maku voi yllättää. Tuo myyntiin myös muuta kuin omasta mielestäsi arvokasta ja kiinnostavaa tavaraa.

8. Epämääräisestä pikkutavarasta tai huonokuntoisesta kamasta saattaa päästä eroon kokoamalla pahvilaatikkoon ja varustamalla laatikon lapulla ”ota tästä ilmaiseksi”.

9. Tiedota kirppiksestäsi. Facebook-tapahtumasivu, lähikaupan ilmoitustaulu ja puskaradio ovat ilmaisia. Kirppispäivän aamuna vie tien varteen tai alaovelle opaste (ja muista hakea se pois päivän päätteeksi).

10. Tarjoa mehua ja keksejä! Etenkin kuumana päivänä mahdollisuus nestetankkaukseen lisää penkomisintoa.

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

(USA 2012-)
Käsikirjoittaja: Aaron Sorkin.
Näyttelijät: Jeff Daniels, Emily Mortimer, Alison Pill, John Gallagher Jr.
Su 9.9. klo 21.00 C More Series 

  

Kun käsikirjoittaja Aaron Sorkin kirjoittaa jotain, sitä katsotaan ja analysoidaan. Uusi sarja The Newsroom ei ole poikkeus.

Aaron Sorkin on yksi tunnetuimmista käsikirjoittajista – niitä harvoja, joiden nimellä myydään televisiosarjoja ja elokuvia. Muita ovat esimerkiksi Being John Malkovichin kirjoittaja Charlie Kaufman… no, muita ei tule heti mieleen. Sorkin nousi suuren yleisön tietoisuuteen Yhdysvaltain presidentin kansliaa kuvanneella The West Wing -sarjalla.

Sorkinin uusin sarja The Newsroom sijoittuu kuvitteelliseen Atlantis Cable News uutistoimitukseen. Sen keskushenkilö on uutisankkuri ja pomo Will McAvoy (Jeff Daniels), joka joutuu kiusalliseen tilanteeseen, kun hänen tuottajakseen palkataan entinen naisystävä Mackenzie McHale (Emily Mortimer). Ihmissuhteiden lisäksi sarjassa on useita teemoja, kuten valta, uutisten viihteellistyminen ja Amerikan rappiotila. Sorkin on jo aiemmissakin töissään kertonut haluavansa kuvata Shakespearen tavoin kuninkaan hovia, paikkaa, jossa isot päätökset tehdään.

Sorkinin kirjoitustyylin ystävät saavat vastinetta C More -maksulleen, sillä The Newsroom sisältää kaikkea sitä, mistä käsikirjoittaja on tullut kuuluisaksi: nopeaa dialogia, isoja teemoja, moraalisia dilemmoja ja walk-and-talk-kohtauksia, joissa henkilöt käyvät keskustelua kävellessään paikasta toiseen.

Sarjan kiinnostavin osuus liittyy ehdottomasti uutisten tekemiseen. Mackenziellä on sanottavaa siitä, miten hyvä uutislähetys tehdään. Hän kaipaa katsojalukujen tuijottamisen sijaan argumentteja ja uutisten liittämistä kontekstiinsa. Ihmissuhdejuonet taas tuntuvat turhan tutuilta. Vaivaannuttavinta sarjassa ovat patrioottiset puheet, joiden taustamusiikki voisi soida Vuoristolääkäreissä tai Enkelin kosketuksessa.

Sarja on saanut paljon kritiikkiä seksismistä. Naishahmojen on syytetty olevan pinnallisia ja yksiulotteisia. Mackenzien lisäksi toinen keskeinen hahmo on epävarma ja mokaileva assistentti Maggie Jordan (Alison Pill). Sorkin on kohdannut samankaltaista kritiikkiä esimerkiksi Facebookin syntyä kuvaavan elokuvansa The Social Networkin kanssa. Sorkin vastasi aikoinaan kritiikkiin kuvanneensa tietokonenörttien maailmaa, joka on naisvihamielinen. Facebookhan sai alkunsa, kun Zuckerberg teki Facemash-nettisovelluksen kostaakseen hänet jättäneelle tyttöystävälleen. Sovelluksessa kampuksen naisia verrattiin maatilan eläimiin ja heille annettiin pisteitä (tätä voi muuten miettiä, kun kommentoi muiden valokuvia Facebookissa).

Kritiikki tuntuu oikeutetulta The Newsroomin kohdalla. Päähenkilö on valkoihoinen keski-ikäinen mies ja sarjan naiset ovat mukana, jotta hänen eri puoliaan voitaisiin kuvata paremmin. The Newsroom ei ikinä läpäisisi Bechdelin testiä. Se on sarjakuvataiteilija Alison Bechdelin sarjakuvassa Dykes to Watch Out For esitelty testi, jonka mukaan tarinassa pitää olla 1) kaksi naishahmoa, joilla on nimi, 2) jotka puhuvat keskenään, 3) jostain muusta kuin miehistä. Ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessaan The Newsroomin Mackenzie ja Margaret puhuvat jälkimmäisen poikakaverista Donista.

Toisaalta televisiosarjoissa henkilöhahmojen on tarkoitus kehittyä. Kokeneena kirjoittajana Sorkin osaa pelata stereotyyppisillä hahmoilla, joten on kiinnostavaa nähdä, miten henkilöt muuttuvat. Ensimmäisessä kahdessa jaksossa huumoria revitään assistentti Maggien epävarmuudesta, mutta katsojalle myös vihjataan, että hän saattaa jonakin päivänä nousta samaan asemaan kuin ohjelman tuottaja Mackenzie. Mutta nouseeko kukaan nainen samaan asemaan kuin Will? Sorkinin kuningattaria joudutaan ehkä vielä odottamaan.

(USA 2011)

O: Todd Haynes

N: Kate Winslet, Guy Pearce, Morgan Turner, Brian F. O`Byrne, Melissa Leo

5 jaksoa,

alk. ti 17.4 21.00, TV1

  

2010-luvun melodraama hiipii hienovaraisemmin.

Mildred Piercen (Kate Winslet) lähiöperheidylli romahtaa heti HBO:n minisarjan ensimmäisessä kohtauksessa, kun aviomies (Brian F. O`Byrne) ilmoittaa aika arkisen riidan jälkeen muuttavansa rakastajattarensa luo. Nyt Mildredin on löydettävä työtä elättääkseen itsensä ja kaksi teini-ikää lähestyvää tytärtään, eikä se taas ole 1930 -luvun eli lama-ajan Los Angelesissa mikään helppo juttu. Varsinkaan kun sekä äiti että tyttäristä vanhempi, poispilattu Veda (Morgan Turner) kavahtavat ajatustakin jostakin niin alhaisesta kuin vaikkapa tarjoilijan työ.

James M. Cainin romaanin tunnetuin ja edelleen paras filmatisointi on Michael Curtizin ohjaus vuodelta 1945, jossa Joan Crawford säkenöi uhrautuvaisena mutta sitkeänä Mildredinä, Ann Blyth taas kylmäkiskoisena Vedana. Melodraaman tajua aiemminkin osoittaneen Todd Haynesin (rakastava genrepastissi Kaukana taivaasta, 2002) viisituntinen versio on todella erilainen, ennen kaikkea elämystasolla hiukan vähemmän vaikuttava tutkielma erään sitkeän naisen kohtalosta.

Mildred Pierce on tarinana puhdasveristä melodraamaa täydellisen hyvine ja täydellisen pahoine henkilöineen, luokkaeroineen, tukahdutettuine rakkauksineen, salaisuuksineen ja vakavine sairauksineen. Toisin kuin Douglas Sirkin tyyliin liioitteleva Kaukana taivaasta antaisi odottaa, Haynesin minisarja käsittelee tarinaa hillityllä, jopa pidättyväisellä otteella. Näin Mildredin kohtalo ankkuroituu vahvemmin todellisuuteen ja Kate Winslet pääsee näyttelemään täysin samastuttavaan asemaan joutunutta kotirouvaa. Samalla melodraaman lajina melkein vaatima tunneisku palleaan jää kuitenkin saavuttamatta. Vuoden 2011 Mildred Pierce on ihan pikkaisen vaisumpi kuin sen toivoisi olevan, pitkä ja hiukan hitaasti fokuksensa löytävä luenta Cainin romaanista.

Vahvuudeksi uudessa sarjassa nousee äiti-tytär -suhteen psykologinen syvyys. Vedan ja Mildredin maailmankuvia rinnastetaan sarjassa suurella huolella. Kakkososan kohtaus, jossa Mildred käytännössä anelee tyttäreltään anteeksiantoa otettuaan tarjoilijan työn, tuntuisi olevan avainasemassa koko tarinan kaarta ajatellen.

Joka tapauksessa Mildred Pierce on huippuluokan draamaa. Tarinan jännitteiden maltilliselle rakentumiselle ei auta kuin antautua. Winslet on roolissaan loistava ja 12-vuotias Morgan Turner tavoittaa Vedan arroganssin ja sieluntyhjyyden täsmällisesti. Aina hyytävän hyvä Guy Pearce tuo tarinaan uutta kierrettä ilmaantuessaan toisessa osassa Mildredin rakastetuksi.

Kuvat: YLE Kuvapalvelu

(USA 2010-)
Luonut: Frank Darabont
N: Andrew Lincoln, Sarah Wayne Callies, Laurie Holden, Jon Bernthal
Su 22.4. klo 22.00 Fox

  

Kolmen jakson perusteella zombisarja kiinnostaa, mutta ei vielä koukuta.

Toisin kuin vaikka True Blood tai Game of Thrones, yliluonnolliset fantasiaelementit eivät ole Walking Deadin polttoaine. Okei, zombit ovat toki keskeinen osa kertomusta, mutta elävät kuolleet edustavat maailmanlaajuista pandemiaa. He ovat viruksen kantajia, eivätkä niinkään pahan lähettiläitä.

Tähän maailmaan herää poliisi Frank Grimes (Andrew Lincoln), joka on ollut tiedottomana sairaalassa ampumavälikohtauksen seurauksena. Hän astuu ulos kaupunkiin täynnä ruumiita, eikä löydä vaimoaan, poikaansa tai kollegoitaan. Heidän sijaansa kaduilla linkkaa vastaan joukko aggressiivisia ruumiita.

Sarjan pohjana on Robert Kirkmanin, Tony Mooren ja Charlie Adlardin samanniminen sarjakuva. Tv-version on luonut Frank Darabont, joka tunnetaan parhaiten elokuvien Rita Hayworth – avain pakoon ja Vihreä maili käsikirjoittaja-ohjaajana. Darabont ei tälläkään kertaa päästä käsistään sekundaa. Sarja on hyvin tehty. Siinä missä ensimmäistä jaksoa hallitsevat postapokalyptiset näkymät ja tiivis jännitys, pari seuraavaa jaksoa lupailevat henkilödraaman syvenemistä.

Grimes löytää erilaisia selviytyjien ryhmiä, viimein yhden tutunkin sakin. Sarjan kiinnostavin osuus onkin se, kuinka yhteiskunta järjestyy uudelleen miniyhteisöihin ja millaisiksi ne muodostuvat. Kyse ei ole hyvistä ihmisistä pahoja zombeja vastaan, vaikka zombien uhka on koko ajan takaraivossa, vaan ihmisistä toisiaan vastaan. Aseidenkäytön taitavat punaniskajuntit saavat silkalla röyhkeydellään äänensä kuuluviin, toisille uusi tilanne antaa mahdollisuuden toteuttaa vanhakantaista fantasiaa naisista kotityöorjina ja useimmat tukeutuvat vahvempien mielipiteisiin.

Frank Grimes on tämän hämmentävän ajankohtaiseltakin tuntuvan yhteiskuntakuvauksen keskellä kuin kuvitteellisilta kunnian ajoilta revitty hahmo, sheriffin pukuun pukeutunut oikeamielisyyden ritari. Tähti miehen rinnassa vie ajatukset toiseen Sheriffiin, Gary Cooperiin, joka puolusti 1952 valmistuneessa elokuvassa pikkukaupunkia roistoilta, vaikka kaupunki ei sitä olisi ansainnut. Grimesissa on jotain samaa.

Toivottavasti tulevissa jaksoissa on tilaa hahmojen kehittyä. Sarja on vetänyt ainakin Yhdysvalloissa, sillä siitä on tilattu jo kolmas kausi.

Kuva: Fox

Torstaihin saakka Kaapelitehtaalla esillä olevasta Alfa-Art -taidekoulun lopputyönäyttelystä löytyy pysäyttävää katsottavaa. Sylvi haastatteli Heidi Huovista.

Kuva ja kuvankäsittely: Alejandro Lorenzo

Pimeään kahlitun vasikan katse on täynnä surua, epätoivoa ja alistuneisuutta.

Emostaan vieroitetun pienokaisen katse vainoaa minua vielä päiviä sen jälkeen, kun olen nähnyt Heidi Huovisen Maitoa, murhaa -teoksen Alfa-Art -taideoppilaitoksen lopputyönäyttelyssä Helsingin Kaapelitehtaalla. Maitoteollisuuden kuvastossa helunat ja mansikit kirmaavat vapaina ja onnellisina apilakedolla.Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta.

Mietin, kuinka lehmät maidontuotannon takaamiseksi saatetaan tiineiksi kerta toisensa jälkeen ja kuinka vasikka erotetaan emostaan vain vuorokauden sisällä syntymästään. Mietin myös niitä miespuolisia lehmälapsia, jotka päätyvät lihaksi ja joutuvat koko lyhyen ikänsä viettämään yksin ja lähes liikkumatta pimeässä, jotta lihasta tulisi vaaleaa ja mureaa.

Maitoa, murhaa, 2012. Öljy

Pitkästä aikaa taidetta, joka pakottaa ajattelemaan ja ennen kaikkea – tuntemaan.

Heidi Huovisen Pohjasakkaa-niminen lopputyö on vahva, rohkea ja kaunistelematon kannanotto eläinten oikeuksien puolesta. Se esittelee kuvia alistamisesta, menetetyistä mahdollisuuksista ja pohjattomasta kärsimyksestä realistisella otteella. Huovisen kuvat eivät päästä katsojaa helpolla, mikä on tarkoituskin.

Heidi Huovinen, miksi juuri tämä teema?
Koin sen velvollisuudekseni taiteilijana ja vegaanina. Eläimillä ei ole yhteiskunnassa ääntä, joten jonkun täytyy puhua niiden puolesta, jotta kauheudet saataisiin loppumaan. Ihmiset eivät halua tietää, mitä seinien sisällä tapahtuu vaan uskovat mieluummin mielikuvaan niityllä laukkaavasta onnellisesta lehmästä. Haluan saada ihmiset pohtimaan, millaisia julmuuksia he valinnoillaan rahoittavat.

Kerro lopputyöprosessista
Idea sai alkunsa kauan ennen lopputyövuotta. Olin jo pitkään tehnyt yhteiskunnallista taidetta – minua kiinnostaa kuvata tabuja ja aiheita, joiden olemassaoloa ei haluta tunnustaa. Mietin, miksi en tekisi eläinoikeustaidetta, joka on kuitenkin minulle kaikkein läheisin aihe.

Aiheet syntyivät spontaanisti riippuen siitä, mikä sillä hetkellä inspiroi. Tein paljon luonnoksia, joiden perustella kokeilin, olisiko tämä sellainen maalaus, jonka haluaisin tehdä.

Viimeinen, eli vasikkatyö oli kaikkein raskain maalata. Olin koko vuoden tehnyt niin hirvittäviä kuvia ja kaikki pelko ja epätoivo nivoutui siihen katseeseen.

Portfoliosi mukaan perehdyit lopputyötäsi varten eläintuotantoon.
Koska pyrin mahdollisimman realistiseen kuvaukseen eläinten oloista, tein todella paljon taustatyötä. Katsoin kuvia ja videoita teurastuksesta ja olosuhteista, joissa eläimet elävät. Erityistä huomiota  kiinnitin teurastusprosessiin ja siihen, kuinka eläimet joutuvat katsomaan tovereidensa kuoleman tietäen joutuvansa kohta kokemaan saman.

Kuulostaa kovin raskaalta. Miten kestit tuon?
Kieltämättä se oli välillä tuskallista ja julmuudet tulivat painajaisiinkin. Nuo ovat niin rankkoja asioita, että työskennellessä oli vain pakko yrittää etäännyttää itsensä ja ajatella kylmästi.

Kuvistasi saa vaikutelman, että maito-, teho- ja luomutuotanto olisivat julmuudessaan tasavertaisia. Koetko asian todellisuudessakin niin?

Maito on Suomessa pyhässä asemassa. Se saadaan kuulostamaan hyvin viattomalta, vaikka sen taakse kätkeytyy aivan hirveitä asioita. Luomu taas on vain kaunisteltu termi tappamiselle. Eläimet tuskin kokevat mitään eroa siinä, tapetaanko ne luomu- vai tehonimikkeen alla. Yhtä lailla eläimet kuolevat ja kärsivät molemmissa tuotantotavoissa. Oli tärkeää tuoda esille, että luomutuotantokin sisältää väkivaltaa ja eläinten hyväksikäyttöä.

Luomuteurastaja, 2012. Öljy

Toisinaan kuulee vegaaneja arvosteltavan muiden ihmisten syyllistämisestä ja ylemmyydentunteesta. On helppo uskoa, että työsi aiheuttavat syyllisyyttä katsojassa. Onko se tarkoituksesikin?
Ilman muuta! Emmehän me kaunistele muitakaan väkivallan muotoja, esimerkiksi ihmisten tai lemmikkieläinten pahoinpitelyä. Miksi väkivalta ja syrjintä mitään eläimiä kohtaan tulisi hyväksyä? Tiedän kokemuksesta, että veganismilla ja tällaisella taiteella saa vihamiehiä. Ihmiset eivät kestä kohdata totuutta ja sitä, että epäkohtien poistamiseksi heidän tulisi muuttaa toimintatapojaan.

Monet ovat kritisoineet minua siitä, että otan kantaa negatiivisuuden kautta sen sijaan, että keskittyisin maalaamaan positiivisia asioita. Mielestäni jonkun on tuotava negatiiviset ilmiöt esille, jotta ne eivät pääse unohtumaan ihmisiltä. Tätä on jatkettava niin kauan, kunnes myönteinen muutos tapahtuu.

Mutta ovat ihmiset kannustaneetkin. Minua on kiitelty rohkeudestani ottaa kantaa ja minulle on myös kerrottu, että kuvani ovat  pysäyttäneet ja liikuttaneet.

Töitäsi on hieman vaikea nähdä kodin seinällä…
Opettajani sanoi lopputyötä aloitellessani, että en tule koskaan myymään taulujani niiden rankan aiheen vuoksi. Toiveenani on, että taidettani sijoitettaisiin julkisiin tiloihin, jolloin se olisi mahdollisimman monen nähtävissä. Toisaalta haluaisin nähdä taidettani myös paikoissa, joissa ihmiset tekevät päivittäisiä valintojaan, kuten esimerkiksi kaupoissa. Ehkä taiteeni pysäyttäisi ajattelemaan, mitä normaalina pidetyn eläintuotteiden kuluttamisen takana oikeasti on. Jos yksikin ihminen ryhtyy vegaaniksi katsottuaan töitäni, koen saavuttaneeni taiteellani jotain tärkeää.

Sinun jälkeesi, 2012. Öljy

Alfa-Art -taideoppilaitoksen lopputyönäyttely Helsingin Kaapelitehtaalla 31.5. asti