(USA 2011)
O: George Miller
N: Seera Alexander, Arttu Bäckman, Niilo Syväoja, Annituuli Kasurinen, Antti Jaakola
K7
Julkaisu 28.3.2012
Jortsupingviinit juuttuvat rotkoon menestysanimaation ilottomassa jatko-osassa.
Ensimmäisen Happy Feet -elokuvan sankari Mumble (Niilo Syväoja) on kasvanut pienokaisesta isäpingviiniksi tässä George ”Mad Max” Millerin itse omalle hittileffalleen ohjastelemassa jatko-osassa.
Happy Feet 2:n tarpeettomassa, pitkässä ja sekavassa johdantojaksossa Mumblen poika, tanssitaidoton tai -haluton Erik (Seera Alexander) karkaa kotoa ja löytää idolikseen pingviiniksi uskomattoman lentotaitoisen Svenin (Antti Jaakola). Mumblen sitten etsiskellessä ja lopulta löytäessä jälkikasvunsa tapahtuu kotiin jääneelle keisaripingviiniyhteisölle kamaluuksia. Viitteellisesti esitetty ilmastonmuutos saa jäämassat liikkeeseen. Pian on Mumblesta, Erikistä ja näiden hälyttämistä apujoukoista kiinni, pääsevätkö muut siivekkäät ikinä luonnon muodostamasta vankilastaan, jään ympäröimästä laaksosta.
Siltä varalta, että hatarahko juoni muuten sattuisi kiinnostamaan, Millerin ohjaus sotkee mukaan sietämättömiä, pingviinien esittämiä (onneksi sentään suomentamatta jätettyjä) pophittikavalkadeja ja kammottavan tarpeettoman sivujuonen, jossa puolestaan kaksi krilliä lähtee parvestaan jonkinlaiselle itsenäistymisseikkailulle.
Ikään kuin siinä sivussa sitten seurataan pingviinien pelastusoperaatiota. Jotta näin staattinen asetelma tempaisisi mukaansa, filmin päähenkilöissä olisi syytä olla syvyyttä, vaikka sitten sellaista pörröisensöpöistä hellyyttävyyttä. Sellaista ei kuitenkaan pääse mekastaviin elukoihin syntymään, ja jos hetkittäin pääseekiin, niin kohta taas seurataan ankeita krillejä tai ankeampia musikaalinumeroita.
Katsoin elokuvan seitsemänvuotiaan poikani kanssa. Hän tykkäsi pingviinihahmoista sinänsä, mutta sekä runsaat laulut että vaikeaselkoinen juoni saivat (hänenkin) huomionsa herpaantumaan moneen otteeseen.