(USA 2012) O: Christopher McQuarrie N: Tom Cruise, Rosamund Pike, Richard Jenkins, Werner Herzog, Robert Duvall K16
Ensi-ilta 4.1.2012
Tom Cruisen kokokaan ei pilaa perinnetietoista jännäriä.
Christopher McQuarrie käsikirjoitti Bryan Singerin ovelan ja jäntevän läpimurtoelokuvan Epäillyt (1995), minkä jälkeen hän tuntui vähän kadonneen. Kesti yli kymmenen vuotta ennen kuin McQuarrie ja Singer tekivät yhteistyötä (Operaatio Valkyrie, 2008). Vuonna 2000 ilmestyi McQuarrien kiinnostava, mutta unohdettu jännäri Tuhon tiellä eli The Way of the Gun, jonka pääosissa Benicio del Toro ja Ryan Philippe ovat epäonnisia sosiopaattirikollisia isojen rahojen perässä.
Tuhon tiellä on kuulemma asefanaatikkojen kulttielokuva. Siinä ammutaan paljon erilaisilla aseilla lyhytpiippuisista revolvereista isoihin sinkoihin.
Ilmeisesti aseet viehättävät McQuarrieta muutenkin: hänen käsikirjoittamassaan ja ohjaamassaan Jack Reacher -elokuvassa ammutaan todella paljon ja hartaasti. Jos Tuhon tiellä muistutti Peckinpahin vimmaisia ohjauksia, Jack Reacher muistuttaa 1960- ja 1970-luvun vaihteen uuden aallon rikoselokuvia viileydessään ja kuvakompositioissaan. Jotkut yksittäiset kohtaukset voisivat olla Don Siegelin Likaisesta Harrysta tai John Boormanin Point Blankista.
Viileyttä piisaa myös pääosan Tom Cruisessa, joka lyhyydestään huolimatta naamioituu hyvin Lee Childin Jack Reacher -kirjojen romuluiseksi päähenkilöksi, lähes identiteetittömäksi entiseksi sotilaspoliisiksi, jota elokuvan alussa joukkomurhasta syytetty Irakin sodan veteraani pyytää apuun. Reacherin hahmoa on syytetty liian ylivoimaiseksi, mutta tässä häntä tasapainottaa asekauppiasta näyttelevä Robert Duvall, joka osoittaa, mitä kaikkea Reacher ei osaa. Toisaalta joissain kohdissa rikolliset itsekin tyrivät ja toimivat lapsellisesti. Lopputappelu menee nyrkein hoidettuna machoposeerauksen puolelle, Reacherin hahmolle sopisi paremmin laukaus heti tavattaessa.
Jack Reacher toimii parhaimmillaan kuin klassinen yksityisetsiväelokuva. Parissa kohdassa jopa tavoitetaan nopeasti ja herkästi Raymond Chandlerin Philip Marlowe -kirjojen melankolinen sävy. Juoni on monimutkainen ja johtaa lähes yhteiskunnan huipulle ilman että kyse on megalomaanisista salaliitoista. McQuarrien kirjoittama dialogi on lyhyttä ja lakonista ja usein ihmiset puhuvat ristiin ja päällekkäin. Tunnelma on jännitteinen kuin viulun kieli.
Muutamia ongelmia elokuvassa silti on. Kyse ei ole juonen aukoista, jotka tarinan avautuessa saavat selityksensä, vaan pikemminkin siitä, että venäläinen mafia on muodostunut viime vuosina jo kliseeksi eikä tunnu tässä enää tuoreelta – elokuva tosin perustuukin jo vuonna 2005 ilmestyneeseen romaaniin Tappaja (One Shot). Pointsit kuitenkin siitä, että mafiapomoa esittää saksalainen ohjaajalegenda Werner Herzog. Hänellä on vain vähän kohtauksia, mutta hän on silti erinomaisen pelottava kaihin vaivaamana Siperian vankileirien veteraanina.
Pointsit myös elokuvan käännösnimestä: jos elokuva kerran on ottanut vaikutteita John Boormanin Point Blankista, niin on vain sopivaa, että sillä on sama suomenkielinen nimi, Tappajan jäljillä.