RCA
Julkaisu 11.10.2013
Kuinka luvattoman pitkistä ja unettavista vuodatuksistaan tunnettu kirjoittaja tajusi Miley Cyrusin neljännen studioalbumin käyttävän samoja tyylikeinoja.
Alan kuunnella Miley Cyrusin odotettua Bangerz-levyä poikkeuksellisen avoimin ja innokkain mielin. Ennakkohehkutus ja somen hyminä ”vuoden parhaasta pop-levystä” on saanut asenteen avautumaan ja ennakkoluulot karisemaan. Kenties surkeasta koreografiasta ja ankeasta laulusta kärsinyt VMA-esitys olikin vain kohumarkkinointitemppu, jolla Aikuinen Miley Cyrus ponkaisi suoraan senkin maailman tietoisuuteen, joka ei ole kiinnittänyt lainkaan huomiota teinisarjoihin tai kantrimusiikki-imperiumin seuraavan sukupolven edesottamuksiin. Odotan Cyrusin olevan Bangerzilla uusi idullaan oleva Lady Gaga tai yltävän Katy Perryn mittaisiin tarttuviin teiniunelmiin.
Levyn aloittavien Adore Youn ja We Can’t Stopin jälkeen on selvää, etten pidä Bangerzista. Olen tylsistynyt kuoliaaksi, ja se on huono merkki minkä tahansa tanssipophiphop-levyn kohdalla. Deluxe-version kuudentoista kappaleen draamallinen jatkumo kun jää jumittamaan rytmillisesti ja melodisesti hitaaseen parisuhdeuikutukseen heti alkumetreillä, eikä meno siitä reipastu. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi minun pitäisi jatkaa tämän äärimmäisen vanhanaikaiselta kuulostavan äänimaailman parissa. Paitsi tämä juttu, joka tuli aloitettua yllämainitun innostuksen hämäämänä.
Bangerz on lajisiskojensa mukaan erittäin tuotettu lätty, mutta sukulaisistaan poiketen tuotannossa on siloteltu pois kaikki mahdollisesti kiinnostava aines. Taustat voisivat olla peräisin viime vuosituhannelta tai kuulostavat siltä, että nimekkäille tuottajille on tullut hätä haalia kasaan ”jotain” uutta pop-prinsessaa varten, ja ovat etsineet sen joidenkin menestyksekkäämpien leidien levyiltä ylijääneestä aineksesta.
Cyrusin tapa laulaa kuulostaa koko ajan vaikealta ja kireältä – vähän samalla tavalla kuin VMA-esityksen aikana, jossa sentään jännittyneisyyden voi selittää live-tilanteella. Biisejä on todella epämukavaa käydä läpi, kun jatkuvasti saa vaikutelman, ettei Miley erityisemmin nauti laulamisesta. Tai että kyseessä on vain suuria ponnisteluja vaativa tuotos, joka on ollut pakko suorittaa. Vaikeaa oloa lisää se, että laulu vedetään usein vielä kertaalleen värettä ja kylmyyttä lisäävän kaikuisan metalliefektin läpi melkein kaikissa kappaleissa. Tavoitteena tietysti trendikkyys, lopputuloksena kuuntelijankin kurkkujänteet halvaannuttava reaktio.
Olotila on outo, sillä oikeastaan Mileyn äänessä ei ole mitään varsinaista vikaa. Kuulostaa vain siltä, ettei hän vieläkään tiedä, millaista musiikkia oikeasti haluaisi aikuisena esittää, vaan yrittää hallita nyt tällä hetkellä sen suosiossa olevan tyylin kaikkine lisukkeineen (Wrecking Ball, FU, Do My Thang jne.). Se ärsyttää sen verran, että puren hampaitani yhteen jokaisen korkean kiekaisun ja hitaan räpäytysjakson kohdalla.
Bangerzin suurin uho on lopulta sen ennakkomarkkinoinnissa ja (tarkoituksellisesti pöljissä?) sanoituksissa, joissa rakennetaan uutta imagoa artistille nimeltä Miley Cyrus (jolla on kyllä poikkeuksellisen hyvä kampaaja, pointsit siitä!). 4×4-biisissä laulajatar kyselee ”I’m a female rebel, can’t you tell?”. No itseasiassa vastaukseni on tässä neljännen biisin ja koko lopun levyn kohdalla ”En.”. Mitä tulee siihen nudismistaan kuuluisaan purkupallo-biisiin, unettava ”mä rakastin sua ja me tuhottiin toisemme” -balladi on levyltä kuultuna pelkkää väsynyttä vinkunaa täynnä.
On mahdollista, että kyse on supertrendikkäästi itseironiasta, ja maailma ymmärtää vasta parinkymmenen vuoden kuluttua, että tässä suuri taiteilijanalku nyt tekee juuri sitä, mitä häneltä vuonna 2013 odotettiin, ja näyttää pitkää nenää – anteeksi, kieltä – arvostelijoille. Kertoohan levyn varsin hieno kansikin siitä, että ainakin popin historia ja 80-luvun neon-trendikkyys ovat tiedossa. Itseironiateoriaa tosin syövät Bangerziltä esiin pomppaavat kappaleet, jotka ovat jankkaavia sanoituksiaan myöten avoimia kuuluisien tanssibiisimiksaajien työstettäväksi, jotta niistä saataisiin jossain vaiheessa kelvollisia tuotteita diskoihin ja klubeille. On rakkautta, biletystä, rahaa, hashtagiä, erotuskaa ja tietysti lopulta konkreettisesti kädet ilmassa. Kuulijalla saattaakin olla levyn lopettavan Hands In the Airin kohdalla handut pystyssä, mutta vain siksi, että on toivonut viimeisen kymmenen kappaleen ajan armollista osansa lopetusta.
Sanottakoon vielä, että tätä tekstiä varten aloin urheasti kuunnella Bangerzia uudestaan, koska en ollut varma, uskonko korviani, ja koska halusin vilpittömästi olla mukana positiivisessa some-hyminässä. En pystynyt. Paha mieli, tylsistyminen ja suoranainen ärsytys hiipivät sisään heti kättelyssä, ja ellen olisi tuota ylläolevaa kirjoittanut jo muistiin ensimmäisellä kierroksella, ei julkaistavaa tekstiä olisi olemassa ollenkaan.
Jaa:
