Turussa järjestetty performanssitaidefestivaali asetti yleisön vuoroin aistien, vuoroin mielen varaan.
Mielikuvissani performanssin seuraaminen on kuin leikkiä tulella: kiehtovaa katsella, mutta vaarallista kokea. Performanssiin voi liittyä äärimmäistä kehollisuutta, kuten Marina Abramovićin Rhythm 0 -teoksessa vuodelta 1974: Abramović antoi yleisön tehdä hänelle mitä vain antaen heidän käyttöönsä 72 esinettä. Performanssi päättyi lopulta siihen, kun eräs katsoja asetteli alastoman ja viillellyn Abramovićin ohimolle ladatun aseen.
Nykyperformanssia esittelevän New Performance Turku Festivalin aikana taiteilija Antti Laitinen rakensi teräspellistä ja popniiteistä asun Vartiovuorella kasvavan vaahteran ylle. Teoksen nimi Armour viittaa haarniskaan, joka on suoja, mutta se myös estää vapaan kasvun ja liikkeen. Peltiin kapaloitu puu on odottamaton näky puistoon astuessa. Puun tila muuttuu kuvaksi ajastamme. Sen näkeminen on kuin peiliin katsoisi.
Lynn Lu & Saana Svärd: Menetys
Dialogirituaali menetyksestä.
Ensimmäinen kosketukseni festivaalin performanssitarjontaan on assyriologian tutkija Saana Svärdin ja taiteilija Lynn Lun yhteisteos. Performanssi on tieteen ja performanssitaiteen vuoropuhelua tutkivan Floating Platforms -hankkeen hedelmä. Svärd ja Lu ovat viettäneet kaksi kuukautta taiteilijaresidenssissä tutkien menetyksen kokemusta.
Luentomainen esitystapa ei vastaa odotuksiani performanssitaiteesta. Galleriatilassa kukaan ei riisuudu tai heittele yleisöä millään, vaan Svärd ja Lu resitoivat toisilleen kirjoittamiaan kirjeitä dialogin muodossa. Kehollisuuden aspekti korostuu vain sitä mukaa, kun alan keskittyä oman kehoni tuntemuksiin kuuntelemisen sijasta.
Keskelle galleriaa on tuotu pöytä, jolle on aseteltu riveittäin savikiekkoja. Niiden sisään Lu ja Svärd ovat leiponeet ihmisten tarinoita kokemistaan menetyksistä. Kiekkojen päällä lukee nuolenpääkirjoituksella ”menetys”. Mitä menetys merkitsee eri ihmisille? Voiko sitä punnita, mitata?
Svärd ja Lu ojentavat vuoropuhelunsa päätteeksi satunnaisille ihmisille palan paperia ja kynän: he pyytävät kirjoittamaan paperille asian, jonka kokee kallisarvoisimmaksi elämässään. Itse mietin kysymystä menetyksen kautta: mitä ilman en voisi elää? Tai pikemminkin, minkä menetys tuntuisi pahimmalta?
Kukin katsoja sai hakea pöydältä yhden savikiekon ja jättää tilalle oman vastauksensa. Jos haluaa tietää savikiekon sisältämän tarinan, täytyy kuori rikkoa. Annat jotain pois, saat jotain tilalle. Kotona savikiekkoni sisältä paljastuu sentimentaalinen ja banaali tarina päättyneestä parisuhteesta.
Anaïs Héraud: Ritournelle
Aistimellista oma tilan tekoa.
Rain. Rain. Rain. Anaïs Héraudin performanssi alkaa sateen ”äänellä”. Héraud toistaa sanaa monotonisesti, kunnes se alkaa täyttää tilan. Hän piirtää Vanhan viinatehtaan lattiaan liidulla jälkiä, toistaen vaihdellen kolmea eri sanaa. Ritournelle on ranskankielinen termi, jolla tarkoitetaan musiikissa toistuvaa osiota, eräänlaista kertosäettä. Héraudin performanssi koostuikin toisteisista äänellä rakennetuista sarjoista ja niiden eri variaatioista.
Mikä tekee tilasta oman? Milloin olo on turvallinen? Performanssin aikana mieleen palaavat lapsuuden leikit, joihin saattoi uppoutua tuntikausiksi toistamaan samaa kuviota; ajasta tuli spiraalinen, tilasta täysi ja rikkumaton. Héraud rakentaa konkreettisesti veistoksia puukepeistä (jotka luhistuessaan hajottavat myös auditiivisesti luodun tilan), laseista, metallista, kerniliinasta, vedestä. Hän sulkee huutonsa laseihin.
Rikkoutuvat esineet ravistavat äkillisesti kuulijan pois hypnoottisesta tilasta. Oma tila on lopulta hauras, jännitteinen veden kalvo. Performanssin aikana aistit risteävät. Olo on häkeltynyt ja turta. Tätä ei ole tarkoituskaan ymmärtää, täytyy vain uppoutua, kuin veteen.
Annika Tudeer: Annika does Swanlake
Taiteen tekemisen prosessi.
“Puhuminen, Lacan, omaelämäkerta, matka, Siegfried, virheet, läsnäolo”, lukee festivaalin ohjelmalehtisessä Annika Tudeerin esityksen kohdalla. Odotan toiveikkaasti kehollisuutta, koska nimessäkin mainitaan Joutsenlampi-baletti. Tudeer on tanssija-koreografi ja perforrmanssiryhmä Oblivian taiteellinen johtaja.
Aika pian käy ilmi, ettei Tudeer teekään uutta Joutsenlampi-tulkintaa, vaan kyseessä on ennemminkin viitekehys, jonka puitteissa hän pohtii esittävän taiteen tekemisen prosessia. Sitä, kun kierrät kehää. Eksyt metsään, et löydä metsää puilta. Harhailet lammen rannalle kuin prinssi Siegfried, etsien totuutta ja vastauksia, tietämättä mitä teet. Tudeerin kuvaillessa kuinka hän nuorena koreografiaa tehdessään nukahti säännöllisesti studion lattialle, alkaa naurattaa. Tunnistan.
Tudeerin performanssi osoittautuu yksinpuhelussaan myös ryhmätyön ja dialogin ylistykseksi: kuinka soolon tekeminen on tuskaista ja yksinäistä, ja siten käytännössä paradoksi. Taide ei koskaan synny umpiossa, vailla kosketuspintaa muihin. Tämä konkretisoituu Tudeerin kertoessa, kuinka kollegat pelastivat hänet keskeneräisen teoksen esittelytilaisuudessa. Lopputulosta tärkeämpi on prosessi, itse matka, ei perille pääsy. Metsässä harhailussakin on puolensa. Kaikki eivät aja suoraan motaria pitkin auringonlaskuun, kuten Tudeer kuvailee. Määränpää ei aina ole selkeästi merkittynä karttaan.
Esitys jättää vaisun olon: ymmärsinkö kaikki lacanilaiset viittaukset? Olenko tarpeeksi valveutunut ymmärtääkseni performanssitaidetta? Kaipaamaan jäin vaaran tuntua, rajoille astumista, revittelyä, kyseenalaistamista.
Ray Langenbach & David A. R. Ross: Habeas corpus
Taide kyseenalaistajana ja identiteetin perustana.
Haastavimmaksi performanssiksi festivaalilla osoittautui Langenbachin ja Rossin videoteos Habeas corpus. Termillä viitataan syytetyn oikeuteen kyseenalaistaa häntä vastaan nostetut syytteet ja todistaa oikeudenkäynnissä, sekä menettelyyn, jossa tutkitaan pidätyksen laillisuus.
Teos koostuu useista videoista, joilla Ross kertoo tarinansa: kuinka asianajaja päätyi tutkimansa jutun seurauksena poliittiseksi turvapaikanhakijaksi Suomeen. Ross tutki lapsiin kohdistuvaa ihmiskauppaa, ja menetti jutun myötä kaiken identiteettiään myöten. Hän myös vammautui pysyvästi yliajon seurauksena.
Teos peräänkuuluttaa taiteen vastuuta ajaa konkreettisia muutoksia ja vaikuttaa yhteiskuntaan. Keskiöön nousee uhrius, pakolaisuus sekä päättävien instituutioiden valta ihmisten ruumiiden yli. Taiteen on voitava tarkastella myös yhteiskunnan koskemattomina pidettyjä laitoksia sekä kyseenalaistaa vallitsevia toimintaperiaatteita.
Teosta katsoessa herää pakostakin kysymys, onko tämä taidetta, puhumattakaan performanssista, tyyli on niin dokumentoiva ja pamflettimainen. Teos asettaa Rossille uuden identiteettin taiteilijana asianajajan roolin tilalle. Katsojan tehtävänä on päättää, uskooko hän Rossia. Mikä herättää luottamuksen ja mikä ei? Pitääkö kaikkea epäillä, ja kenen toimintaa ensisijaisesti?
Habeas corpus hämärtää taiteen ja todellisuuden rajoja, korostaen sisältöä muodon sijaan. Katsojalle tarjotaan faktoina esiteltyjä asioita. Kuten äskettäin julkisuuteen tuodut eläinaktivistien kuvaamat videot eri teurastamojen toiminnasta Suomessa osoittavat, totuus voi olla piilotettu suljettujen ovien taakse. Peräänkuulutamme todisteita. Joskus oikeus tapahtuu vain lakeja, konventioita ja rajoja rikkomalla. Haarniska suojaa, mutta myös pakottaa pysymään turvassa, vailla vaaraa. Siksi se on lopulta revittävä rikki.
Kuvat: Jussi Virkkunen ja Otto Väätäinen
Jaa:
