Jasmin Gröhn pohtii tällä palstalla miksi vanha teknologia kiehtoo.
Katselen videoita vanhasta kuvaputkitelkkarista, kuuntelen c-kasetteja vanhalla kunnon walkmanilla. Pelaan 8-bittistä Nintendoa ja arcadepelejä. Aikeissani ei ole hankkia uutta ohutta telkkaria, älypuhelinta, blu-ray -soitinta saati Playstation Movea.
Elän teknologian suhteen monella tapaa menneisyydessä, eikä se tuota minulle minkäänlaista ongelmaa. Päinvastoin, nautin siitä suunnattomasti. Miksi? Se vetoaa tunteisiini.
Hankin vähän aikaa sitten VHS-soittimen. Kuka haluaa katsella rätisevää raitaista kuvaa, kelailla kasetteja ja mennä videovuokraamoon vain todetakseen, ettei sieltä voi vuokrata enää mitään VHS-muodossa? No minä. Olen nostalgiafriikki ja VHS oli paras ostos aikoihin.
Nostalgiantunne nyt vain on huipussaan kun hiukan tunkkainen ja vähän raitainen kuva pamahtaa ruutuun. Lainasin äskettäin kirjastosta Ang Leen elokuvan Jäämyrsky. Kun menin hakemaan varaamaani aineistoa, kirjastovirkailija kysyi ”Oliko tää tarkoitus olla videolla?” Vastasin että kyllä, se oli ihan tietoinen valinta.
Ja olin riemuissani. Elokuva toimi aivan tajuttoman hyvin tässä formaatissa! Ehkä Jäämyrskyn 70-luvulle sijoittuvaa tarinaa komppasi raitainen videonauha – esimerkiksi futuristista Matrixia taas en voi katsoa kuin kristallinkirkkaalla kuvanlaadulla.
Joka tapauksessa, VHS-kasettien hankkiminen on yksi lempiharrastuksistani. Olen kartuttanut kokoelmaani leffadivareissa, kierrätyskeskuksissa ja kirppareilla. Erityisen nopeasti se alkoi kasvaa, kun Lönnrotinkadun kierrätyskeskus rupesi nakkaamaan aiemmin maksullisia videoita ilmaisosastolle. Joku voisi luulla että hyllyt nuokkuvat huonoja vanhoja leffoja joita kukaan ei huoli. No, sir! Ilmaisosastolta ovat mukaan tarttuneet The Usual Suspects, Big Lebowski, Dead Man, Citizen Kane ja Blade Runner – Director’s Cut, vain muutamia mainitakseni.
Toki osastolla on kaiken sortin videoita, mutta nopea poimii helmet päältä. Joskus ei tarvitse edes olla nopea. Killerileffa nyhjöttää hyllyssä joskus eikä kukaan sitä huoli, koska se on videolla.
Aivan ihanaa on myös lainailla muilta videoita. Esimerkiksi siskollani on mittava kokoelma nuoruutemme ihanimpia telkkarisarjoja ja elokuvia nauhotettuna VHS:lle. Monia sarjoja ei ole koskaan uusittu telkkarissa eikä niitä ole julkaistu DVD:lläkään. Kokoelma on siis varsinainen aarreaitta ja ylpeydenaihe. Ehkä eniten arvostan maailman parhaan joulukalenterin eli The Joulukalenterin jokaista jaksoa nauhoitettuna VHS:lle. Kukaan tuntemani ihminen ei omista sarjaa missään formaatissa! Arvaa vain kuinka kuumaa kamaa nuo kaksi videokasettia ovat kaveripiireissämme.
VHS-soitinta tuli käytettyä ennen vanhaan vaikka mihin, TV:stä nauhottamiseen, videoiden kopioimiseen, videokameran materiaalin siirtämiseen videokasetille… Näissä jutuissa luotan nykyään enemmän tietokoneisiin. VHS:n kuvanlaadun puutteet eivät aina ole hyvä asia, ja se laatuhan huononee joka kopiointikerralla tai muuntaessa formaatista toiseen.
Tärkeintä on, että katsellessani elokuvia tai TV-sarjoja videolta saan kokemuksen, jota DVD tai Blu-ray eivät tarjoa. Se kokemus on muistojen tulva. Kahdeksankymmentäluvulla tai aikaisemmin syntyneet ovat eläneet lapsuutensa juuri videoita katsellen.
Aina kun syötän kasetin pesään tiedän että saan tunnekokemuksen, jota uudet kiiltävät laitteet eivät voi minulle koskaan tarjota.
Kuva: Jared C. Benedict / Creative Commons