Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
441 s.
Oma paikka hukassa, se tavallinen tarina?
Millaista on kasvaa nuoreksi naiseksi ympäristössä, jossa sinut opetetaan olemaan hissukseen, huomaamaton, mahdollisimman tavallinen? Jossa kaikkein pahin pelko on se, että joku pitää sinua erikoisena tai ylpeänä, ja jossa kaikki energia tuhlataan sen miettimiseen, mitä muut mahtavat meistä ajatella. Jossa halaaminen on outoa ja haaveiden liiskaaminen jokapäiväistä. Miten sellaisessa ympäristössä voi löytää oman minänsä, oman kutsumuksensa, oman äänensä?
Tämä on aiemmin teatteripiireissä mainetta niittäneen Saara Turusen (s. 1981) esikoisromaanin ydinkysymys. Rakkaudenhirviössä nuori naispuolinen minäkertoja tilittää tuntojaan lähes 450 sivun verran. Hän aloittaa kertomalla mummostaan, piirtää kuvan äitinsä ja isänsä lapsuudesta, avioliiton alusta, lapsista joita tulee kuin liukuhihnalta. Eletään jossain itäsuomalaisessa kylässä, herran nuhteessa, vaatimattomina. Tavallisina. Turunen toistelee tavallinen-sanaa niin usein, että siitä tippuvat kaikki merkitykset. Mitä hän sillä lopulta tarkoittaa? Onko niin, että tavallista ei oikeastaan ole olemassakaan?
Rakkaudenhirviö koostuu tilannekuvista, yksittäisistä tapahtumista, jotka kerros kerrokselta rakentavat kuvaa päähenkilöstä, hänen yrityksistään olla mieliksi, yrityksistään kapinoida. Moni luku toimisi sellaisenaan yksinkin, novellina. Ja monta lukua olisi voinut karsia pois, eikä mitään oleellista olisi jäänyt sanomatta.
Toisaalta Rakkaudenhirviössä hurmaavaa on juuri tuo tekstin vyöry, toisteisuus. Se, miten kertojan äiti toteaa lukemattomia kertoja ”kohta saa taas hävetä silmät päästään”. Turunen osoittaa, että ihminen ei opi kerralla, harvoin toisellakaan.
Minäkertoja etsii omaa paikkaansa kuumeisesti läpi romaanin. Hän muuttaa lukioikäisenä Helsinkiin, koska haluaa ”pois tästä kuolleesta kylästä”. Hän löytää ystävän, toisenkin, mutta tuntee aina olevansa ulkopuolinen, riittämätön. Yrittäessään näyttää kauniilta hän näkee peilissä lehmän ja muistaa äitinsä lausahduksen ”rumat ne vaatteilla koreilee”. Hän muuttaa ulkomaille, tekee hanttihommia, tapaa miehenkin. Kaipaa maailmalla kotiin ja kotona maailmalle. Hän katselee ihmisiä ja ajattelee, että kaikki muut ovat löytäneet oman paikkansa paitsi hän.
Kirja herättää monenlaisia tunteita: ärtymystä, surua, raivoa, samaistumista. Päähenkilö on monin paikoin todella epämiellyttävä, hölmö, yksinkertainen. Hän toistaa virheitään, ripustautuu muihin, pakenee ongelmiaan, ei osaa pysähtyä. Ja sitten kuitenkin: hän on inhimillinen, tunnistettava, hauska, rakastettava. Sellainen, jolle toivoo lopulta pelkkää hyvää.
Turusen lause on lyhyttä ja hakkaavaa. Takakannessa teosta kuvataan runolliseksi, mutta minusta se on pikemminkin suoraviivainen ja rujo. Kuten näytelmissään (mm. Puputyttö 2007, Broken Heart Story 2011), Turunen on myös romaanissaan häpeilemätön, hän syöksyy fantasioihin ja uniin, ottaa kantaa naiselle asetettuihin kuristaviin rooleihin.
Vaikka tiivistäminen olisi ollut paikallaan ja perä perään tippuvat tilannekuvat ovat rakenteellisesti hieman puuduttavia, Rakkaudenhirviö on vahva lukukokemus. Se on varma valinta lohtulukemiseksi niihin hetkiin, kun itsekin on vähän hukassa ja tekisi vain mieli ahmia kermaleivoksia.
Jaa:
