Helsinkiläinen Season Film Festival vie tänä vuonna muun muassa australialaiseen kyläpahaseen, maagis-realistiseen Irlantiin ja Ipswichiin.
The Forbidden Room
(Kanada 2015)
O: Guy Maddin
Popsurrealismia! Avantgarde-exoticaa! Retroscifiä! Kanadalaisen Guy Maddinin uusi elokuva on jälleen ehdottoman originelli teos, jollaista ei joka päivä Suomen valkokankailla pääse näkemään.
Tarina alkaa kylpyammeesta, jonka kautta sukelletaan mereen, jossa ui sukellusvene, jonne ilmestyy salaperäinen metsämies, joka hetkeä aiemmin oli pahamaineisen susijengin luolassa pelastamassa naista, joka kulkee muistinsa menettäneenä myös toisessa ajassa. Juonta voisi väittää rönsyileväksi ja mielikuvitukselliseksi.
Sisäkkäisiä tarinoita ilmestyy kuin maatuskan sisältä nukkeja, mutta katsoja voi huoletta jättää punaisen langan etsimisen sikseen. Maddinin koko elokuva alleviivaa sitä, ettei elokuvissa ole kyse logiikasta. Elokuvat ovat suloista unta ja houretta.
Itse asiassa The Forbidden Roomin riemukkaita riekaleita yhdistääkin vain yksi asia: ne viittaavat filmiin, elokuvaan ja sen historiaan. Teoksen kuvasto on napattu genreistä, joita ei enää ole, ja siinä toistuvat ikiaikaiset teemat kuolema ja rakkaus. Visuaalinen ilme muistuttaa mykkäelokuvaremixiä, jossa kuvat sulautuvat toisiinsa, taustat ovat keinotekoisia ja jossa (kuvitteellinen) filmi välillä kupristelee kuumuudesta.
The Forbidden Room kylpee nostalgiassa, mutta tekijän omaleimainen tyyli tekee siitä kurantin. Vertailukohtia ei ole. Tosin jos Anssi Kasitonni kirjoittaisi Jules Vernen tekstien pohjalta käsikirjoituksen ja antaisi sen Elefanttimiehen aikaiselle David Lynchille, lopputulos voisi olla jotain tällaista.
Kaisu Tervonen
La 2.4. klo 21.00 Kinopalatsi 10
Su 3.4. klo 18.30 Kinopalatsi 9
The Dressmaker
(Australia 2015)
O: Jocelyn Moorhouse
Pienessä kyläpahasessa aika on pysähtynyt paikoilleen. Kunnes hän saapuu yötä vasten, puettuna Dioria jäljittelevään omaan luomukseensa, tärkeimpänä matkatavaranaan Singer. Pian sana kiirii ja kaupunki kuhisee. Kirotuksi parjattu Tilly Dunnage (Kate Winslet), joka lähetettiin lapsena pois kauhistuttavan rikoksen seurauksena, on palannut. Mutta Tilly osaa ommella kuin Jumala. Hän luo kauniita pukuja, jotka muuttavat kylän harmaavarpuset filmitähdiksi. Kirottu tai ei, jokainen kylän nainen ja eräs mieskin haluaa pian oman Tilly-luomuksensa.
Jocelyn Moorhousen The Dressmaker on hykerryttävän hauska musta komedia. Rosalie Hamin romaaniin perustuvan elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun australialaiseen pikkukaupunkiin, jossa turhamaisuus vie voiton taikauskosta.
Elokuvan herkulliset henkilöhahmot riemastuttavat, yksi parhaista on Hugo Weavingin esittämä ristiinpukeutuja-poliisi. Oscar-voittaja Kate Winslet on epäilemättä elokuvan päätähti, joka muuntaa mainion elokuvan loistavaksi. Tilly Dunnagen äidin roolissa loistaa Judy Davis, joka on tunnettu etenkin Woody Allenin luottonäyttelijänä. Elokuvan kuvauksesta vastaa loistava Donald McAlpine, jonka kädenjälki muistetaan etenkin Moulin Rougesta. Elokuvien värimaailmassa ja estetiikassa onkin yhtäläisyyksiä.
Kauniit puvut eivät peitä rumuutta. Pinnan alla kytevät, kaupunkilaisten toisiaan kohtaan tuntema katkeruus ja kateus nousevat pintaan. Mitä tapahtuu lopulta? Kuka selviää myrkyllisten kielten kakofoniasta? Ja se kirous – onko Tilly Dunnage kirottu?
Susanna Karhapää
Su 3.4. klo 16.15 Kinopalatsi 1
Song Of The Sea
(Irlanti / Tanska / Belgia / Luxembourg / Ranska 2014)
O: Tomm Moore
Tomm Mooren animaatioelokuva Song of The Sea on mielettömän kaunis. Se on ehdottomasti teos, joka kannattaa käydä elokuvateatterissa katsomassa, mikäli siihen on mahdollisuus.
Elokuvan maailma sijoittuu lähiaikojen Irlantiin ja sen legendoihin. Vertaukset Hayao Miyazakin elokuviin Henkien kätkemää ja Naapurini Totoro eivät ole tuulesta temmattuja, mutta The Song of The Sean omintakeinen maailmanrakennus ja sen älykäs juonenkuljetus osoittavat, että kyseessä on animaatioelokuva, joka voi ylpeillä omilla meriiteillään.
Elokuva on pohjasävyltään melankolinen. Se käsitteleekin tematiikaltaan menetystä ja sitä, kuinka selvitä syvästä surusta. Elokuva leikkii dualismilla, se liikkuu maagisen ja todellisuuden välimaastossa tavalla, joka ei hämmennä nuorempaa katsojaa, eikä aliarvioi jo vanhempaan ikään ehtineitä.
Song Of The Sean päähahmot ovat pienellä saarella majakanvartija-isänsä kanssa asuvat 10-vuotias Ben ja tämän 6-vuotias sisko Saoirse. Benin äiti Bronagh on menehtynyt Saoirsen synnytyksen yhteydessä. Äidiltään Benille ovat jääneet muistoksi tämän kertomat tarinat, musiikki ja simpukankuoresta rakennettu huilu – sekä ristiriitaiset tuntemukset siskoaan kohtaan. Benin sisko taas on syntyjään mykkä, mutta tällä on maaginen yhteys äidiltään jääneeseen simpukankuoreen. Kaksikon isä on surun lamaannuttama, ja varsinainen tarina alkaakin, kun Benin ja Saoirsen isoäiti päättää, että lasten olisi parempi kaupungissa. Lapset viedään puoliväkisin mummolaan ja heidän rakas koiransa Cú jää saarelle. Luonnollisesti koira on pelastettava.
Tässä kohtaa elokuva siirtyy maagis-realistiseen suuntaan, ja siinä sekoittuvat saumattomasti kelttiläinen ja katolilainen mytologia. Elokuva seuraa Benin ja Saoirsen pelastusoperaatiota, joka muuttaa luonnettaan henkimaailman ja todellisuuden sekoittuessa toisiinsa.
Tino Puisto
Pe 1.4.2016 kello 16:15 Kinopalatsi 1
La 2.4.2016 kello 15:45 Kinopalatsi 1
Su 3.4.2015 14:00 Kinopalatsi 1
London Road
(Britannia 2015)
O: Rufus Norris
Musikaali! Eli romantiikkaa, kirkkaita värejä, kabareeta ja elämäniloa pirskahtelevia tansseja vesisateessa? Ei tällä kertaa.
London Roadista pitävät todennäköisesti myös ne katsojat, jotka eivät tavallisesti lämpene musikaaleille. Kyseessä on nimittäin omaperäinen ja arkirealistinen teos, joka hauskuuttaa kammottavasta aiheestaan huolimatta.
Tarinan lähtökohtana on tositapaus. Ipswichin sarjamurhaaja tappoi vuonna 2006 viisi nuorta naista nimensä mukaisessa kaupungissa Itä-Englannissa. Kaikki viisi naista toimivat prostituoituina. Syylliseksi todettiin 48-vuotias rekkakuski Steven Wright, joka tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
Musikaalia ei kuitenkaan kerrota murhaajan, uhrien tai häntä etsivien poliisien näkökulmasta. Murhaajaa ja uhreja ei edes näytetä koko elokuvan aikana. Erikoisen elokuvasta tekee myös se, ettei siinä seurata yhtä tai muutamaa päähenkilöä. Tarinan keskiössä ovat London Road -nimisellä kadulla asuvat tavalliset ihmiset, jotka ovat järkyttyneitä lähiötään piinaavan sarjamurhaajan takia.
Näytelmäkirjailija Alecky Blythe haastatteli kolmen vuoden ajan pienen lähiön asukkaita, mediaväkeä ja muutamia alueelle jäljelle jääneitä prostituoituja. Adam Cork sävelsi haastateltujen puheet sanasta sanaan musikaaliksi, jossa jopa puheen täytesanat ja äännähdykset on jätetty paikoilleen. London Road oli vuonna 2011 arvostelumenestys Lontoon National Theatressa.
Ohjaaja Rufus Norrisin valkokangastulkinnassa teatterimaisuudesta ei näy jälkeäkään. Lähes kokonaan laulaen kerrottu tarina vaihtelee puhelaulusta kuoro- ja joukkokohtauksiin. Englanninkielisistä lauluosuuksista oli tosin välillä vaikeuksia saada selvää, sillä elokuvassa ei ole tekstitystä.
Pikkuporvarillisten asukkaiden kauhistuksen rinnalla nähdään innostuneet toimittajat ja hyljeksityt prostituoidut. Tarina käsittelee syyllisyyttä, pelkoa, ennakkoluuloja, selviytymistä ja mediamylläkkää. Elokuvassa esiintyy tunnettuja brittinäyttelijöitä kuten Tom Hardy, Olivia Colman ja Anita Dobson.
Elisa Helenius
La 2.4. klo 16.00 Kinopalatsi 9
Su 3.4. klo 18.45 Kinopalatsi 10
Suffragette
(Britannia 2015)
O: Sarah Gavron
Sarah Gavronin ohjaama ja Abi Morganin käsikirjoittama Suffragette kuljettaa 1910-luvun Britanniaan, suffragetti-liikkeen alkujuurille.
Alun perin pilkalliseksi tarkoitettu suffragetti-nimitys tarkoittaa naisten äänioikeuden puolustajaa. Daily Mail kehitti suffragetti-sanan vuonna 1906, ja se viittasi juuri militantteihin naisasia-aktivisteihin.
Elokuvan ratkaisu lähestyä liikettä tavallisen työläisnaisen kautta on toimiva. Pesula, sen kyseenalaiset työolot ja törkeästi esimiesasemaansa hyväksikäyttävä miesjohtaja alleviivaavat naisten huonoa asemaa. 24-vuotiaan Maud Wattsin (Carey Mulligan) kautta kuvataan suffragettien sanoman avautuminen naiselle, joka on koko elämänsä alistunut kohtaloonsa ja ottanut vastaan miesten tarjoamat roolit vaimona, äitinä ja alempiarvoisena työntekijänä. Hän on jopa alistunut seksuaaliselle ahdistelulle kuin se olisi osa naisen roolia.
Watts työskentelee Glasshousen pesulassa, jossa hän tutustuu suffragetti-liikkeessä mukana olevaan Violet Milleriin (Anne-Marie Duff). Wattsin silmät avautuvat. Lopulta hän joutuu eroon jopa pojastaan, koska ei voi enää tyytyä hiljaisesti hyväksymään naisten eriarvoista asemaa. Watts joutuu kyseenalaistamaan kaikki elämänsä valinnat ja näkemään niiden taustalla vaikuttaneet valtarakenteet. Naisille tarjolla olleet roolit eivät enää tunnukaan luontevilta.
Suffragettien johtohahmon, Emmeline Pankhurstin, roolissa piipahtaa itse Meryl Streep. Streep on esillä vain yhdessä kohtauksessa, vaikka häntä on markkinoitu yhtenä elokuvan päätähtenä. Mulliganin roolisuoritus on niin vahva, ettei elokuva olisi tarvinnut Streepin markkinavoimaa menestyäkseen.
Suffragetit eivät kaihtaneet taistelussaan voimakeinoja. He räjäyttivät postilaatikkoja, särkivät ikkunoita ja ryhtyivät nälkälakkoon joutuessaan vangituiksi. Poliisi taltutti naisia yhtä järein keinoin. Naisia pahoinpideltiin ja pakkosyötettiin. Elokuva kuljettaa hienosti aikaan ja piirtää näkyville taistelun raadollisuuden.
Vuonna 1918 osa 30 vuotta täyttäneistä brittinaisista sai äänioikeuden. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin Britannian naiset saivat miesten kanssa yhtäläisen äänioikeuden. Suffragetti-liikkeellä oli Britanniassa ja muuallakin maailmassa suuri vaikutus naisten tasa-arvoisen kohtelun toteutumiselle – he olivat pioneereja taistelussa, joka jatkuu edelleen.
Susanna Karhapää
La 2.4. klo 18.15 Kinopalatsi 1
Courted
(Ranska 2015)
O: Christian Vincent
Onko tämä foucaultlaisen valtakäsityksen leimaama romanssi? Ei välttämättä. Ajatus hiipii kuitenkin mieleen kahdesta syystä: 1. Elokuva on vähän tylsä, joten mieli ehtii askarrella. 2. Hillityn draaman osapuolina ovat lääkäri ja tuomari, jotka vuorotellen ovat toistensa vallan alaisina.
Tosi asiassa en tiedä Foucault’n valtakäsityksestä juuri mitään. Christian Vincentin elokuvassa sivutaan kuitenkin monenlaista valtaa. Tuomari Michel Racine (Fabrice Luchini) käyttää valtaansa meneillään olevassa oikeusjutussa, jossa nuorta miestä syytetään pienen lapsensa taposta. Valamiesten joukossa sattuu istumaan lääkäri Ditte Lorensen-Coteret (Sidse Babett Knudsen). Kaksikko on tavannut toisensa jo aiemmin. Jotain romanssin tapaista on ilmassa.
Tuomari käyttää sukupuolittunutta valtaa, kun hän kuvailee Lorensen-Coteret’lle, miltä tämä näyttää tietyssä mekossaan. Katseisiin sisältyy valtaa, oli kyse sitten oikeussalista tai ihmissuhteista. Vallankäyttäjinä elokuvan tuomari ja lääkäri ovat kuitenkin erilaisia. Ensiksi mainitun auktoriteetti pohjaa etäisyyteen, kun taas jälkimmäinen harjoittaa ammattiaan empatia välineenään.
Yritetäänkö tässä sanoa jotain kahdesta ihmisestä, sukupuolen kahdesta normista vai vallankäytöstä? En tiedä. Joka tapauksessa sanottavan olisi voinut ilmaista terävämmin.
Kaisu Tervonen
To 31.3. klo 20.45 Kinopalatsi 9
Pe 1.4. klo 16.00 Kinopalatsi 9
Su 3.4. klo 16.30 Kinopalatsi 10