Korjaamon Stage ja R&A. Minun jokasyksyiset juhlaviikkoni. Molemmat aina yhtä yllätyksellisiä matkoja muihin maailmoihin.
Stage on jo puolessa välissä, saldona kertomuksia ihmisyydestä.
Leea Klemolan Jessikan pentu, Jussi Moilan Veitset leikkaa ilman ja Brokentalkersin Blue Boy.
IHMISIÄ JA MUITA ELÄIMIÄ
Leea Klemola on niin äärikonkreettinen, että hänen tekstinsä lähenevät jo absurdia. Tai sellaisiksi etäännytettyinä niitä on helpompi nieleskellä. Ajatella että noooh, tuommoista, mahotonta – ja naurahtaa vaivaantuneesti päälle.
Jessikan pentu kertoo siitä, miten äiti ja isä ovat mielestään epäonnistuneet poikansa kasvatustyössä. Niinpä äiti päättää lähteä pojan kanssa takaisin luontoon, eksyttää koko perheen mummoineen päivineen metsään. Parantua sen tautta.
Pikkaisen ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että poikaa ei näy mailla halmeilla. Niinpä mummo joutuu esittämään poikaa. Ollaankin yhtäkkiä eräänlaisessa terapiametsässä ja vain osa henkilöistä aidosti rooleissa. Ja mitä kaikkea siitä sitten seuraakaan.
Klemolan ihmiset ovat eläimiä. Ihan siis ilman arvolatauksia. Niinpä myös eläimet ovat ihmisiä, äidin oma terapiakoirakin. Ja esi-isät… ne löytyvät todella kaukaa, mammuttien valtakunnasta.
Virkistävää, ajatteluttavaa, hykerryttävää teatteria yhtä kaikki.
IHMISEN YKSINÄISYYDESTÄ
Vanha mies makaa yksin sängyssä. Nainen itkee viereisessä huoneessa. Mies menee urheaa: Eeeiii tässä mitään, ei mua mikään vaivaa. Vaan vaivaa silti. Vaimo on kuollut eikä oma loppukaan ole kaukana.
Poika on ylivilkas. Poika on hysteerinen suorastaan. Poika ei voi hyvin. Toinen poika on vihainen. Raivostunut suorastaan. Hänkään ei voi hyvin.
Nainen on ahdistunut eikä voi hyvin.