(Australia, USA 2013)
O: Baz Luhrmann
N: Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan, Tobey Maguire, Joel Edgerton
K12
Ensi-ilta 17.5.2013
Klassikon uusin filmatisointi pitkästyttää paatuneimmankin flapper-tyylin fanin.
On vaikea sanoa, näyttääkö The Great Gatsby – Kultahattu siksi niin paljon Moulin Rougelta (2001), koska sitä kaikki ohjaajalta odottivat. Gatsby on vasta viides australialaisen Baz Luhrmannin pitkä elokuva, mikä voi olla joillekin yllätys, jos miettii kuinka paljon ohjaajan töistä on puhuttu. Tai oikeastaan Moulin Rougesta puhuttiin paljon, edustihan se sentään värikylläisenä modernina pop-musikaalina uutta toivon vuosituhatta.
Tottakai on kiinnostavaa, miltä The Great Gatsby näyttää, onhan sen markkinoinnissakin menty pitkälti puvustus ja lavastus edellä. Yhdellä sanalla sanoen se näyttää… hyvältä. Erityisesti 1920-luvun estetiikasta ja flapper-tyylistä pitäville tarjoillaan runsaasti yksityiskohtia, joita ei kameran lähikuvilta piilotella. Moulin Rougesta lainataan paljon visuaalisia elementtejä: on kirjoituskoneella kirjoittava kertoja, yöllisen kaupungin yllä liiteleviä kameroita ja alleviivatun yhtenäinen väri- ja sävymaailma.
Musiikkiraitakin on rakennettu tutulla tavalla, tämän päivän pop-biiseistä. Mutta toisin kuin Moulin Rougesssa, sen kontrastia hakeva teho jää vajaaksi. Ehkä 20-luvun New York on sittenkin henkisesti liian lähellä tätä päivää, ehkä Lana Del Rey on liian helppo kuvitella kävelemään Long Islandin uusrikkaiden kartanoiden katveeseen.
F. Scott Fitzgeraldin romaaniin perustuvassa tarinassa kerrotaan kolmiodraama neljännen osapuolen silmin. Wall Streetilla työskentelevä Nick Carraway (Tobey Maguire) ajautuu eräänä kuumana kesänä serkkunsa Daisyn, tämän pettävän aviomiehen Tom Buchananin (Joel Edgerton) ja naapurinsa Jay Gatsbyn elämänpiiriin. Katsantokannasta riippuen koko elokuvassa on kyse Daisysta tai Gatsbystä. Nick tuntuu olevan yhtä lailla haltioissaan molemmista, mutta melko aseksuaalisena hahmona vain ”kertoo tarinaa”.
Carey Mulliganin Daisy on koko elokuvan sykkivä sydän. Mulliganin aiemmat roolit Shamessa (2011) ja Drivessä (2011) muistuttivat jo eri aikakausien ja paikkojen daisyja – herkkiä, omalla tavallaan lahjakkaitakin nuoria naisia, joita kohtaan tuntee voimakasta suojelunhalua ja joista haluaa uskoa pelkkää hyvää. Daisy toimii kohtausten voimakkaana pakopisteenä, kun kaikki muu hajoaa tyhjänpäiväiseksi krumeluuriksi.
Suurimman pettymyksen ja pienimmän muodonmuutoksen tarjoilee nimiosan tekevä Leonardo DiCaprio. Tätä kritiikkiä kirjoittaessa on nettiin jo levinnyt kahden pysäytyskuvan vertailu, joista toinen on vuoden 1999 Titanicista, toinen Gatsbystä. DiCaprion ilme ja shampanjalasia nostava ele on molemmissa sama.
Eikä vertailukohtaa tarvitse hakea Titanicista asti. DiCaprio tuntuu toistaneen samaa roolia jo vuosia, läpi Lentäjän (2004), Suljetun saaren (2010), J. Edgarin (2011). DiCaprion työskentelystä ei jää mitään muuta mieleen, kuin että on nähnyt jälleen yhden ”DiCaprio-elokuvan”. Toisaalta Jay Gatsbyn rooli on sellaista teflonia itsessään, että sitä on vaikea tehdä erityisen persoonallisesti.
Persoonattomuus on kokonaisuutena se kalvava syy, miksi The Great Gatsby – Kultahattu on elokuvana miellyttävää, mutta ajatukset harhailemaan päästävää katsottavaa. Dramaattisen kaaren kanssa tulee ongelmia ensimmäisen tunnin jälkeen, kun käy melko selväksi, ettei pohjustettuja sivujuonia, kuten Nickin itsensä vajoamista hurmokselliseen jazz-humalaan, aiotakaan selvitellä sen tarkemmin. Tilalle on otettu moulinrougemaisia joukkojuhlintakohtauksia, vauhdikkaita kamera-ajoja ja sanalla sanoen turhaa patsastelua.
Eniten lunastamattomista lupauksista kärsii Isla Fisherin näyttelemä Myrtle, Tomin rakastajatar, jonka huolella rakennettu hahmo ei saa suinkaan kaikkea sitä huomiota, minkä ennen loppuhuipennusta ansaitsisi.