Kategoria: Blog

Festsaal Kreuzberg, Berliini, 23.5.2012

  

Sylvi tarkasti garagepop-bändin keikkakuntoisuuden etukäteen.

Kalifornialaispumppu Hunx and His Punx soittaa tulevana viikonloppuna Kuudennella Linjalla, mutta kävimme suomalaisvoimin tarkastamassa bändin Berliinissä saman viikon keskiviikkona. Poppoo soitti Black Jaspersin ja The Spitsin välissä Festsaal Kreuzbergissa.
Black Jaspers oli jo lavalla, kun kävelimme ysin pintaan sisälle keikkapaikkaan. King Khanin, Jasper Hoodin ja tuntemattomaksi jääneen rumpalin kokoonpano kuulosti hyvältä, suoraviivaiselta rokilta siihen asti, kunnes hajosi muutamaa biisiä myöhemmin. King Khan kiukutteli aluksi kitaralleen, jonka lopulta heitti alas lavalta. Sitten oli Jasperin vuoro hermostua, kun King Khan viritteli toista kitaraa. Kolmekielisellä bassolla soittanut mies lopetti biisin kesken ja käveli pois lavalta. King Khanin ansioksi pitää mainita, että hän veti keikan loppuun saakka alakuloisen rumpalinsa kanssa. Bändin musiikillinen anti jäi tosin väkisin muun draaman alle.

Illan toisen bändin kohdalla draaman ja biisien taso olivat molemmat korkealla. Kiukuttelusta ei kuitenkaan ollut tietoakaan, kun spandeksipukuun, nahkalippikseen ja aurinkolaseihin pukeutunut Hunx kietoi yleisön pikkusormensa ympärille. Vaikka pikkusormi ei ollut se ruumiinosa, jota Hunx mieluiten korosti. Eturivin ainoa mies, vaaleatukkainen enkelipoika, sai useamman kerran kiiltävään kankaaseen verhotun elimen silmiensä eteen, ja kesken keikan laulaja ilmoitti seisokistaan.

Kiihottumiselta ei välttynyt kukaan muukaan. Hunxin viimeisimmän levyn Hairdressers Bluesin nimikipaleella alkanut keikka oli alusta loppuun saakka ekstaattinen yhdistelmä vetäviä kertosäkeitä ja häpeämätöntä flirttiä. Bändi ei jumittunut uusimman levynsä kappaleisiin vaan soitti ensimmäisen levyn Gay Singlesin hittejä (You Don’t Like Rock’n’Roll, Cruising) sekä toisen levynsä Too Young to Be in Love huippukohtia (Bad Boy, The Curse of Being Young).
Bändin, etenkin Hunxin ja basisti Shannonin välillä oli ystävyydestä kielivää kemiaa. Hunx informoi yleisöä Shannonin syntymäpäivästä ja yllytti kaikkia yhtymään Happy Birthday -lauluun. Basisti ei kuitenkaan ole bändissä pelkästä ystävyydestä, sillä Shannon and the Clamsista tuttu mimmi voisi sekä soittaa että laulaa useimmat artistit suohon. Hänellä on ääni, jonka kohdalla ei tee mieli puhua taustalaulusta.
Shannon oli myös yksi syy, miksi illan pääesiintyjä The Spits jäi omalla kohdallani vähemmälle huomiolle, vaikka huppukaapuihin pukeutuneet äijät hyvältä kuulostivatkin. Olin suurimman osan keikasta ulkosalla juomassa kaljaa ja kyttäämässä tilaisuutta avautua Shannonille hänen erinomaisuudestaan.

Kuva: Ilkka Vuorinen, Kuudes aisti

  

Kun Kuudennen linjan sisäpihan mukulakiviä on kävellyt korkokengissä heinäkuisena hellepäivinä ylös ja alas seitsemän tunnin ajan ja sen jälkeen siirtyy täyteen ahdettuun Kuudenteen linjaan, jossa tunnelma on kuuma, hikinen, päkiöitä pakottava ja gin tonicin vaativa – ihan vain jotta voisi seistä vielä hetken – tuntuu siltä, että mikään ei voi varmistaa seuraavan tunnin ajan tanssilattialla oloa.

Kuudenteen linjaan on täytynyt ahtautua, koska on lauantai, Kuudennen aistin toinen päivä, ja kello on pian 1:00 yöllä. Tasalta täällä aloittaa Berliinistä Kallioon lentänyt Planningtorock.

Artistista tiedetään etukäteen se, että kyseessä on alkujaan brittiläinen, nykyään Berliinissä asuva muusikko ja tuottaja Janine Rostron. Häneltä löytyy YouTubesta joitakin videoita, Planningtorock playlist on kuitenkin pääasiassa The Knifen täyttämä. Pienen selvittelyn jälkeen paljastuu, että Planningtorock on sekaantunut The Knifeen yhtyeen Darwin-oopperan, Tomorrow, In a Year, yhteydessä.

Tässä on tarpeeksi vihjeitä. Tunkkaiselle Kutoselle kannattaa raahautua.

Pian keikan alkamisen jälkeen selviää, että Planningtorock onnistuu potkaisemaan alavatsaan. Ja pitämään tanssilattialla kokonaisen 60 minuuttia. Korkokengissä tai ilman.

Lavalla on kaksi naista: Rostron yhdessä DJ:nsä kanssa.

Lavan takaosan screeneille on heijastettu Planningtorockin androgyyni lavahahmo: Nainen, joka näyttää amismieheltä lippiksineen, tummine vaatteineen ja sekaisine hiuksineen. Nenänvarteen on kiinnitetty ylimääräinen nivel tai kyhmy. Syntyy vaikutelma miesnaisesta, itsensä rumentaneesta ihmisestä, queeristä, seksistä jota ei tarvitse selittää.

Ja se musiikki.

Planningtorockin musiikissa sekoittuvat Twin Peaks, kasari-rikossarjojen kaikuiset rummut, ysäri-angsti, Berliinin klubit ja videotaide.

Sellainen videotaide, jossa auton konepellin päällä tanssitaan hitaasti kiemurrellen tuulipuku päällä ja naamari kasvoilla.

Helsingistä on puhuttu viime aikoina uutena Berliininä. Se on tietysti liioittelua.

Berliiniä Helsingistä ei tule ennen kuin edes pieni osa kaupungista päästetään kesannolle.

Vaikka Kuudennen aistin parasta antia on ehdottomasti kotimaisten artistien runsaus ja siitä syntyvä kotoisuus, Planningtorock onnistuu nousemaan tilanteen tasalle ja voittamaan yleisön puolelleen.

Tätä kannattaa seurata. Vaikka sinne Berliiniin asti.

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

  

Kuudennen aistin viehättävyys on sen miljöössä, ja siinä, että koko Helsingin aikuinen nuoriso ahtautuu Kutosen ja Kuvataideakatemian sisäpihalle. Täällä ovat kaikki.

Paremmaksi festarin ympäristön saa vain sillä, että osa tapahtumista viedään Kaikukadun toiselle puolelle, kiinteistöön jossa toimii juhlakalustoja vuokraava yritys Crepperie.

Sinne on pystytetty Salamesta.

Se on tietysti ”salakapakka”, jonne kiivetään metallisia portaita, ylös punatiiliseinän viertä, kivimurskan peittämältä sisäpihalta. Pihaa kuvittavat häkellyttävän tarkat varjot, jotka heijastavat jokaisen korvakorun pienimmän yksityiskohdan, käsilaukun olkahihnan pitsikuvioinnin, seuralaisen uuman ja sandaalien leikkaukset.

Pimeän ja lämpimän kesäillan Kodak-hetken kruunaa rakennuksen toisesta siivestä poistuva hääseurue. Morsiammen mekko pelmahtaa kirkkaan valkoisena pilvenä porttikongiin.

Kaikesta tästä häkeltynyt seurueemme siirtyy bajamajojen kautta Salamestaan.

Mestassa on ronski baaritiski, tanssilattia, metallinen parvi, sillä muutama istumapaikka. Puisia tynnyreitä pöytinä, korkea katto, punatiiliset seinät, hikisiä ihmisiä.

Lavaa hallitsevat DJ-tiskin lisäksi 12 peruskokoista neljään kerrokseen kasattua putkitelevisiota. Niitä kehystävät neljä suurempaa telkkaria.

Pöyhönen ja Pettersson aloittavat puoleltaöin.

Heinäkuussa Là-bas Biennalessa esiintynyttä kaksikkoa kuvailtiin ambientiksi yleisön puolelta. P//P vetävät meidät kaikki häiriöäänten keskelle. Täällä ollaan vinyylilevyn syvimmässä rahinaurassa. Televisioihin ja huoneen yhdelle seinälle kiinnitettyyn suuren purjekangas-screeniin heijastetaan outoja kuvia oikeasta elämästä:

Kummallista arkkitehtuuria Itä-Euroopasta, nukkuvia ihmisiä, punaista väriä, lumisadetta. Kaikki muuttuu aina häiriöksi. Niin musiikki kuin kuvatkin.

Yleisön käyttäytyminen keikalla on harrasta; P // P:tä katsotaan kuin messiaita. Liikkumattomat miehet vetävät katseet puoleensa magneetin varmuudella. Keikan edetessä ihmiset istuutuvat lattialle, jättäen puoliympyrän muotoisen ”lavan” valkoisten purjekankaiden eteen.

Tältä näyttää aikuisten satutunti.

Kankaiden eteen jäävä ”lava” on tyhjä. Sillä kai esiintyy näkymätön yhtye.

Silencio.

Kun P // P lopettaa, Salamestan oven taakse on kerääntynyt pitkä, portaita alas valuva porttikongiin ulottuva jono.

Ihmisillä on jano performanssin ääreen.

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

Blues voi olla kesämusaa, kunhan se on tarpeeksi hikistä ja vihjailevaa.

Kaikki blues ei kerro raskaasta työstä ja menetetystä rakkaudesta. Osa musiikkilajin kipaleista on täynnä vallatonta huumoria ja seksuaalisia vihjailuja. Tämä pätee etenkin hokum bluesiin ja myöhempään rhythm and bluesiin.

Spotify on täynnä levyjä kuten Copulatin’ Blues, Rude Blues ja Sex, Rhythm & Blues, joiden anteliaasta annista Sylvi kokosi oman listansa. Näiden kappaleiden tahtiin sopii piilottaa banaania hedelmäkoriin, leikkiä villakoiran kanssa tai etsiskellä sitä oikeaa avainta.

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Jazz-tulokas haluaa ihmisten keskittyvän musiikkiinsa.

Nina Mya laulaa englanniksi, koska Torniojokilaakson murre on leveää. Se heittäytyy kurkkuun poikkiteloin, eikä suostu suun etualalle.

Englanninkieli viihtyy lähempänä hampaita. Se sopeutuu, liukuu, liukastelee, sujahtelee suusta ulos, taipuu improvisointiin, ei heittäydy hankalaksi.

”Englanti on osa jazzin traditiota. Olen enemmän 40-, 50- ja 60-luvun jazzin kuuntelija. Sitä kuuntelin nuorempana, ja sitä kuuntelen edelleen”, Nina sanoo.

Tapaan Ninan Hakaniemessä. Hän on reipas, iloinen, keskipitkä, hyvällä lappilaisella tavalla rempseä.

Nina Mya oli ensin nimeltään Nina Höynälä. Höynälänä voi olla tietysti  vaikeaa tehdä kansainvälistä uraa. Mya onkin parempi korkean tason jazz-laulajattaren taiteilijanimeksi.

Nina on harrastanut musiikkia pitkään, soittanut pianoa ja laulanut myös. Jazzin parissa hän ei ole kuitenkaan ollut vielä kymmentä vuotta. Siksi onkin hienoa, että hänellä on jo valmiina selkeä näkemys siitä, millaista jazzia hän haluaa tehdä.

Musiikilliset esikuvat alkoivat putkahdella elämään pohjoisessa.

Ninan ensimmäinen jazz-ostos oli Miles Davisin klassikkoalbumi Kind of Blue. Sen hän löysi 15-vuotiaana torniolaisen levykaupan ale-laarista. Siellä oli muitakin aarteita: Ella Fitzgeraldia, Cannonball Adderleyta, Billie Holidayn albumeja, Dexter Gordonia.

”Koulussa kerrottiin miten Miles Davisin Kind of Blue on merkittävä albumi. Silloin vasta tajusin, että se on oikeasti hyvä, siis muidenkin mielestä, ei vain minun maailmassani.”

Koulu on Sibelius-Akatemian jazzosasto. Nina ei muista miten hän päätti hakea juuri sinne. Lukiossa se oli jo selvää. Paljon myöhemmin, ehkä jo Helsingissä asuessaan, hän löysi vanhan lehtiartikkelin: Nina oli voittanut 16-vuotiaana laulukilpailun. Paikallislehden haastattelussa hän kertoo, että haaveena on päästä Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan laulua.

Nina on pätevä laulaja. Ei vielä musiikin maisteri, mutta muulla tavalla pätevä. 23-vuotias Nina Mya on laulanut aina. Tänä vuonna hänet valittiin Pori Jazzin vuoden taiteilijaksi.

Saman kunnianosoituksen ovat saaneet aiemmin muun muassa Teppo Mäkynen, Verneri Pohjola ja Marzi Nyman. Nina pääsi siis hyvään seuraan, ja korjaa samalla myös miesten kansoittaman listan sukupuolikiintiötä.

Silmiinpistävää jazzari-listoissa on usein se, että miehet ovat siellä soitintensa kanssa, naiset laulavat. Usein kuitenkin unohtuu, että laulu on myös soittimen soittoa. Oma keho on laulajan instrumentti. Se täytyy oppia tuntemaan, oman soittimen opiskelu on laulajalle yhtä tarkkaa käsityöläisen puurtamista kuin rumpalille, trumpetistille tai kitaristille.

Elokuussa ilmestyi Nina Myan debyyttialbumi Flying Solo. Kaikki kappaleet ovat Ninan sävellyksiä, sanoituksia ja sovituksia. Albumi on myös Ninan tuottama.

Flying Solo on pehmeää, englanninkielistä, jazzin perinteeseen niiaavaa jazzia. Nina mainitsee esikuvakseen Ella Fitzgeraldin. Tämä ei oikeastaan kuulu ainakaan laulujen tunnelmasta läpi. Enemminkin mieleen tulee Sarah Vaughan. Toisaalta Nina itse puhuu paljon Ellan scat-sooloista. Niitä hän on opiskellut kuuntelemalla tarkkaan, hidastaen sävelet mielessään siten, että ne voi oppia ja tuntea lopulta kurkunpäässä.

Ninan oma musiikki muovautuu sävellysprosessissa esikuvien mosaiikiksi. Mukaan tulee tietysti paljon omaa.

Nina haluaa säveltää tyylikästä jazzia, sellaista, jota istutaan alas kuuntelemaan.

”Pidän siitä, että ihmiset istuvat alas ja keskittyvät musiikkiin. Omat sävellykseni eivät ole varsinaisesti tanssittavaa jazzia. Tietysti mukana voi jammailla, mutta aika hillittyä tämä on.”

Nina laulaa jazz-standardeja keikoilla, mutta ei levytä niitä. Hän kokee vielä perinteen painon liian suurena. Omaa materiaalia on helpompi lähestyä, siihen saa ujutettua ensikertalaisen tuoreutta. Oma materiaali tietysti myös opettaa omasta tyylistä paljon. Samalla juuret pääsevät lujittumaan, tuotanto asettuu vähitellen osaksi jazzin yhä kehittyvää traditiota.

Kysyn Ninalta, mitä mieltä hän on aivan uusien jazz-versioiden luomisesta. Esimerkiksi jazzpianisti Brad Mehldau levyttää oivaltavan kirkkaita tulkintoja Radioheadin kappaleista.

”En innostu eri lajien sekoittamisesta. Pop ja rock ovat oma lajinsa, en haluaisi koskea niihin. Jotkut kappaleet ovat tietyllä lailla pyhiä, en esimerkiksi versioisi Freddie Mercuryn kappaleita.”

Niiden kuuluu saada elää omassa lajityypissään, lentää tutulla taivaalla.

Nina Myan albumi Flying Solo ilmestyi elokuussa.

Nina Mya keikalla:

Kemijärvi: Hotelli Pyhätunturi 14.9.
Turku: Jazz Club Monk 19.10.

Kuuntele Flying Solo:

Ketä nämä artistit ovat? Ja miksi ne tuijottavat?

Kuuntelin tässä taannoin pääkuvana olevaa levyä. Kannet pistin nojaamaan kirjahyllyyn, paperisen sisäpussin lykkäsin niiden päälle. Kansitaide muuttui kerralla pelottavaksi. Kovia kokenut mies lauloi taustalla zombeista ja tuijotti samalla intensiivisesti kirjahyllystä yhdellä silmällään.

Oikeita töitä pakoillessani keksin kokeilla samaa useamman levyn kanssa. Tässä on lopputulos: sarja kuva-arvoituksia, joista toiset ovat helppoja, toiset helvetin vaikeita. Vinkit ja vastaukset löytyvät Spotify-listalta.

Huomaa, että listalla soivat kipaleet eivät välttämättä edusta kuvassa pilkottavaa levyä, artistia kylläkin, eivätkä ne ole oikeassa järjestyksessäkään.

 Kuka voisi erehtyä näistä haikeista kasvoista?

Miksi kuvan mies näyttää vihaiselta? Ja missä bändissä hän laulaa vähemmän vihaisesti?

Kenen karvaiset nivuset on verhoiltu eläinprinttiin?

Mikä on tämä bändi, joka tunnetaan pizzanhimostaan?

Ai että tupakointi ei ole coolia? Hänen kohdallaan se on.

Kuvan miehellä on oma fanikuntansa, joka RAKASTAA bändin tuotantoa.

Vaikka kuva viestii amerikkalaisia arvoja, bändi on kotimainen.

Nämä miekkoset keittivät makeimman kotiviinibluesin, kun bändi oli vielä kasassa.

Tämä kokoonpano muistetaan turhaan vain siitä yhdestä biisistä, jossa valitellaan naisten sydämen valintoja.

Äiti, onko tuolla miehellä eriväriset silmät?

Tunnettu bändi on paljon muutakin kuin rupisia, murheellisia tahroja.

 Tässä kokoonpanossa Sonic Youthin jäsen kohtasi yhden Pussy Galoren soittajista.

Mikset sä soita?

Ei ole tärkeämpää teknologista kalua kuin puhelin. Kännykän aikakaudella olet aina tavoitettavissa, luurin ääressä, ehkä Facebookissa ilmoittamassa olemassaolostasi.

Se, että olet aina tavoitettavissa ei tosin tarkoita sitä, että sinua yritettäisiin tavoittaa. Puhelimen mukanaan kantaminen on toivomus yhteydestä muihin. Kännykkä kertoo kaipauksesta.

Musiikissakin tuota kaipausta on käsitelty. Sylvin tämänkertaisen Spotify-listan monessa kipaleessa odotetaan puhelinsoittoa. Puhelinnumeron antaminen on merkki kiinnostuksesta. Vastakiinnostus osoitetaan soittamalla. Puhelin on rakkauden väline.

Ja liittyy siihen myös nostalgista romantiikkaa. ”Digitaalisysteemi on vienyt hommasta hohdon ja tolpalta johdon”, Juice laulaa puhelinpylväästä. Mutta eipä ole digitaalisysteemi vienyt sitä kuumotusta, minkä tuntemattomasta numerosta tuleva puhelu edelleen parhaimmillaan aiheuttaa.

Kuva: Cesar Bojorquez / CC