Kuvat: My Lost Uncle

“Kropasta ja erilaisista omista tunteista saa energiaa. Jos vituttaa, senkin voi kanavoida hyväksi voimaksi. Työn kautta olen oppinut multiajattelua. Sen avulla osaa keskittyä itseensä ja moninaiseen ympäristöön tai sen vaikutuksiin.” -J

Prologi: lauantain reissustressi

Mietin, että onko kaikki mukana: ruoat, saunatarpeet, koiranpeitto, makuupussi, olohousut, pitkät kalsarit…

Lähtöön on viisi minuuttia, ja änkeän turvoksissa olevaa kassiani kiinni. Tiirailen vainoharhaisena lieden säätimet ja pesukoneen hanan. Pusken ulko-oven kolmella varmistustyönnöllä kiinni ja juoksen S-marketin kulmalle, missä Janne jo odottaa.

“Äh, pidätkö Herra B:tä hetken, mä unohdin yhden jutun ja käyn vielä kotona”, sanon tervehdykseksi.

Muutaman hektisen hetken jälkeen istumme lämpimässä autossa. Ulkona on sopivasti lunta ja vielä kohtuullisesti pakkasta. Olemme ajamassa kesämökille, talvella. Se oli päähänpisto, joka sovittiin jo ennen joulua.

Hyvästi hetkeksi talvea taas säikähtänyt Helsinki ja kohmettunut lähiliikenne. Tervetuloa metsä ja jäätynyt Päijänne.

Tanssija-näyttelijäystäväni Janne on mukavaa mökkiseuraa.

Nouseva tähti

Synkkä metsätie päättyy vihdoin. Kurvaamme täydelliseen pimeyteen mökin pihaan. Kun auton valot sammuvat, yllämme on valosaasteeton ja kosmisen kaunis tähtitaivas. Voimme erottaa linnunradan.

“Hei taivaasta tulee ihan mieleen se sun tarina, kun istuit katolla!”

“Joo tulee, mullahan oli tapana istua lapsena kotini katolla ja odotella ufoja tähtien takaa”, scifi-fani myöntää salaisuutensa.

E.T.:n emoalusta ei ole nyt aikaa odotella. Tai ainakin ensin on vapautettava mökin hiiret autuaammille kipittelymaille hiirenloukuista ja sytytettävä takkaan tuli lämmikkeeksi.

“Hei, mä en saa tätä tyyppiä irti, saatko sä?”

Janne menee mökin taakse ja irrottaa pikkuotuksen loukusta irti. Minusta tuntuu, että Janne samalla jutteli asentoonsa jäätyneelle söpöläiselle. Lapsena hän jutteli myös pikkulintujen kanssa, niiden omaa kieltä.

Takassakin palaa jo tuli.

Tämä ympäristö muistuttaa Jannen kotiseutua. Hän on kotoisin Saarijärven syrjäkylältä Konttimäeltä. Maatalo oli metsien ja peltojen keskellä. Kesäisin ruotsalaiset tulivat kylään heinätöihin, ja Janne sai opetella riikinruotsia. Kahdenkymmenen oppilaan kyläkouluun oli matkaa viisi kilometriä.

“Kouluun hiihdettiin kesät talvet”, hän kertoo ironisesti.

Koulumatkoilla Janne lauloi Katri Helenaa tai harjoitteli naapurin tytön kanssa ideoituja koreografioita ABBA:lle.

Ensimmäinen rooli nousevalla tähdellä oli kahdeksanvuotiaana Veikko Kerttulan Pirun Polska -tv-elokuvassa. Janne laulaa siinä kansanlaulun. Hän ei ole koskaan nähnyt elokuvaa.

“Elokuva esitettiin niin myöhään, etten saanut katsoa sitä, ja nykyään se löytyy vain merkintänä IMDb:ssa”

Muukalainen

Kälviällä Keski-Pohjanmaan kansanopistossa näyttämötaiteen linjalla vietetty vuosi valaisi Jannen tulevaisuutta. Tanssija Pirjo Viitanen ohjasi viikottain muutamia tanssitunteja opiskelijoille, ja Janne sai kipinän. Hän rohkaistui lähettämään hakupaperit Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen koulutusohjelmaan. Toki vasta kaksi vuotta Kälviällä vietetyn opiskeluvuoden jälkeen.

“Pääsykokeissa fysioterapeutit venyttelivät minua. Lihaksiston joustavuus ja ruumiinrakenteeni oli yllätyksekseni hyvä”, hän kertoo supervoimistaan.

Tanssin termit ja käyttätyminen olivat Jannelle vieraita.

“Meikäläisestä näkyi draivi, että on kova halu tehdä.”

Muukalainen pääsi Teatterikorkeakouluun ensimmäisellä yrittämällä. “Ja perkele mä treenasin koulussa ja rupesin pääsemään kärryille”, Janne jatkaa tanssijan ensiaskelistaan.

Mökin sisällä alkaa olla jo lämmin. Koirakin on vallannut isoimman sängyn, jossa se tuhisee tyytyväisenä. Luonnon rauhassa on talvisin kovin inspiroivaa, kun ei voi tehdä mitään. Voi vain ajatella, jutella ja löhötä.

“Kun tulit täysin tietämättömänä tanssialalle, mikä suhun vaikutti eniten?” kysyn rätisevän takan luota.

“Lloyd Newsonin, Michelle Richecoeurin ja Nigel Charnockin perustama DV8 Physical Theatre ja elokuva Strange Fish”, Janne vastaa sohvalla välittömästi.

Ja hän vielä korostaa: “Jumalauta Strange Fish oli todella hieno.”

Jannella oli ja on tapana ajautua asioihin. Opiskeluvuosina HOAS:n soluasunnossa Hiekkaharjussa hän ei vielä tiennyt joskus työskentelevänsä DV8-ryhmän Nigel Charnockin kanssa.

“Lähetään lämmittään sauna, hae sä puut”, hihkaisen.

-27°C

Janne tulee puukorin kanssa saunalle. Pakastuva ilta kimaltelee jäähiukkasten halopilareina ilmassa. Järven jään alta kuuluu kumahtelevia ja pelottavia kaikuja. Paljaat kädet ja nenä punottaa.

Mies ei ole tieten tahtoen määrätietoinen. Metsästä tulleena Janne on avoin kaikelle uudelle, kuten ajatustasolla oleville omille nettisivuille, vaikka hän ei markkinoi itseään ja vieroksuu some-kulttuuria. Tällä miehellä on inhimillinen kyky kuunnella aina ensin itseään. Tietty tilanne ja tehty työ johtavat uuteen mahdollisuuteen. Ei itsensä korostaminen.

Janne sanoo olevansa arkaainen ja kestävänsä paljon. Nytkään lähes kolmenkymmenen asteen pakkanen ei nähtävästi tunnu missään.

“Kropasta ja erilaisista omista tunteista saa energiaa. Jos vituttaa, senkin voi kanavoida hyväksi voimaksi. Työn kautta olen oppinut multiajattelua. Sen avulla osaa keskittyä itseensä ja moninaiseen ympäristöön tai sen vaikutuksiin.”

Kenneth Kvarnströmin ryhmässä työskennellessään Janne työsti koreografille ominaisen liikkeen hyvin fyysistä ja soljuvaa kudelmaa. Hän oli mukana seitsemässä Kvarnströmin teoksessa, jotka kiersivät myös Euroopassa ja Pohjoismaissa.

“Kun energia loppuu kropasta, on löydettävä se voima, millä jaksaa sen jälkeen”, hän kertoo Kvarnströmin ajoistaan.

“Liikefraasit saattavat näyttää helpolta, mutta ne ovat todellisuudessa saatanan rankkoja”, Janne perustelee.

“Mokaat sä koskaan lavalla?”

“Joo toki! Joskus vain alkaa naurattaa ja änkytän vuorosanoja. Charnockin Helsingin kaupunginteatterille ohjaamassa Suuri Syy -teoksessa minulla oli tanssisoolo, jossa käytin keittiöveistä. Viilsin sillä verta valuvan ventin päähäni, ja myös yleisö huomasi tilanteen autenttisuuden. Klisheinen show must go on on aina totta”, Janne kertoo saunan pukuhuoneessa.

Aito-kiukaan alkulämpö alkaa pikkuhiljaa tunkea puuoven raoista.

“Mennään laittaan lisää puita!”

Miesten vuoro

Saunan valot heijastuvat jäiselle järvelle äärettömään pimeyteen. Rannan lähellä on järven syvin kohta.

“Näetkö tuon saaren varjon? Sen edessä on 100 metriä syvä Päijänteen ikioma Mariaanien hauta”, kerron tietävästi.

“Mennään huomenna sinne jos jää kestää!” Janne ehdottaa.

“Joo, mutta nyt saunaan!”

Useiden roolien jälkeen revyissä, UIT:ssa ja eri koreografien ja ohjaajien ryhmissä Janne heittäytyi henkillökohtaisempaan tekemiseen. Hän ei sano esittävänsä alkukantaista ihmistä, mutta synnyinjuuret ovat tärkeät ja syvällä hänessä. Hänen sooloteoksensa My Shoes, 2008 käsitteli maskuliinisuutta ja miesidentiteetin löytämistä. Teoksessa Janne etsi miesroolit vaihtamalla erilaisia kenkiä, hän esitti soidintanssin köysissä ja lauloi vanhan kansan runoja haitaristin säestyksellä.

Muutama päivä sitten hänellä on päättynyt esitysrykelmä Sanna Kekäläisen modernin tanssin teoksessa Passion.

“Sannan kanssa toteutetaan esikielellistä liikettä tai tavoitellaan sitä”, kertoo korsettiin Kekäläisen teoksessa pukeutunut parrakas esiintyjä.

Janne on nähnyt muutaman kerran Paul Soileaun alter egon Christeenen keikan. “Se oli todella inspiroiva”, kertoo hän sittemmin Rick Owensinkin bongaamasta performanssitaiteilijasta.

Miehisyyttä voi kyseenalaistaa ja jokaisesta roolista voi löytää osan itseään. Aikoinaan Janne esiintyi Markku Nenosen Superdames-produktiossa Saarijärven murretta puhuvana drag queenina. Jannen monologin rooliin kirjoitti Taina West. Blanche de Blanc oli käsikirjoitetusti TE-toimistosta töihin käskytetty henkilö. Työtön, maskuliininen mies, jonka oli valtiovallan lakien painostuksessa pakko pukeutua naiseksi.

Saunan mittari näyttää 100°C. On kuuma.

“Nyt hei luolamies, mennään tekeen parit lumienkelit hankeen!”

Huominen

Avaan huoneeni oven. Janne kai nukkuu vielä. Menen keittiöön keittämään pikakahvia. Kello näyttää yksitoista. Jääkiteisestä ikkunasta näkyy Päijänteen yllä kuulas pakkaspäivä.

“Huomenta”, kuuluu kohta uloimmaisesta makuuhuoneesta.

“Lähdetään ulos, koiraakin jo pissattaa”, vastaan.

Janne lähtee pian Tukholmaan muutamaksi kuukaudeksi. Hänellä on kaksi kotia: toinen Kalliossa, toinen Hornstullissa Tukholmassa. Janne puhuu nyt myös hyvää riikinruotsia ja viihtyy molemmissa kaupungeissa.

“Tein ruotsalaisen tekstiilisuunnittelija Martin Bergströmin kanssa vuonna 2013 Motion Dazzle -yhteistyön. 50-minuuttisessa teoksessa Martin maalaa livenä ympäristöä ja minua”.

Teos käsitteli ihmisen laumasieluisuutta vastakkainaseteltuna kirkuvaan yksilökeskeisyyteen.

“Motion dazzle tarkoittaa luonnossa esiintyvää camouflage-kuviota. Esimerkiksi seeprat ja useat kalat eivät ole enää yksilöitä räikeydessään, kun he sulautuvat laumaan. Luonnosta lainatulla tekniikalla kubistit palkattiin maalaamaan sotalaivojakin vihollisen härnäämiseksi 1900-luvun alussa”, Janne taustoittaa teosta.

Yhteistyöperformanssi esitettiin Tjöloholmin linnassa Fjäråsissa Ruotsissa. Linna on tuttu Lars von Trierin elokuvasta Melancholia. Kevään aikana miehet harjoittelevat ja kehittävät Motion Dazzle -projektia. Hiottu teos esitetään toukokuun 11. päivästä lähtien Ruumiillisen Taiteen teatterissa Helsingissä.

Tämä päivä on sellainen, että luminen järven jää ja taivas eivät auringonpaisteessa erotu toisistaan. Janne seisoo juuri “Mariaanien haudan” päällä.

Jäällä on pirunmoinen viima.

Epilogi: sunnuntai-ilta

Istumme kotimatkalla Juustoportin kahvila-myymälässä Mäntsälässä.

“Tuntuu kuin olisi ollut pitempäänkin poissa”, mietin ääneen

“Joo niin tuntuu”, Janne vastaa.

“Hitto, me valvottiin kuuteen!”

“Vähän väsyttää joo, mutta metsässä menee ajantaju”, arkaainen kuittaa.

Elämäni Miehet -sarja kertoo miesten ystävyydestä ja arkielämän epätavallisista seikkailuista. Sarjassa on tarinoita erityisistä miehistä, erityisistä tyyleistä ja siitä, miten ne ovat syntyneet. Niin miehet kuin tyyli.

Korut: Lotta Larissa

Kiitos: Bambi Woodland & Kai