Klassikkokeksi ei vakuuta Sylvin ammattimaistelijaa.
Kun päätös Keksologipalstasta syntyi, tiesin heti, millä aloitan: Fazerin Carnevaleilla. Niistä keksofiliani on alkanut ja niihin palaan aina vuosienkin tauon jälkeen. Parasta tässä paluussa on se, että edellisestä kohtaamisesta on poikkeuksellisen kauan. Niin kauan, ettei paketissa enää lue Fazer, vaan LU. Wikipedia kertoo, että näin on ollut jo kymmenen vuoden ajan.
Tunne nostalgiasta vain kasvaa, kun hipelöin Carneval-pakettia ostoaikeissa lähikaupan keksihyllyn edessä. Carneval ei ole enää vain yksi paketti, vaan kokonainen tuoteperhe: klassikko on saanut rinnalleen Carneval Prinsessan (175 g), Marjanumerot (175 g), Merirosvon (200 g) ja Aakkos-Carnevalin (200 g). Keksologi ahdistuu hetkellisesti. Jos toteuttaisin kutsumukseni oikein, ostaisin jokaisen paketin ja järjestelisin makukokemuksen siistiin taulukkoon. Mutta ei, tällä kertaa kotiin lähtee vain perus-Carneval, ”jo vuodesta 1925”.
Carnevalin viehättävyys perustuu kahdenkymmenenneljän eri yhdistelmän olemassaoloon. Tiedättehän, neljä eri kuva-aihetta ja kuusi eri makua eli väriä. Lapsena Carnevalien syöminen oli sivuseikka, olennaista oli löytää se itselle rakkain yhdistelmä. Minulle se tarkoitti muutamien harha-askelien jälkeen tasapeliä kahden eri yhdistelmän välillä: joko vihreä tai vaaleanruskea kauris. Eniten inhosin laivaa, koska niitä tuntui aina sattuvan tielle liian monta, ja tummaruskea taas oli väriltään niin ärsyttävä suhteessa lapsen pastellimaailmaan, että yritin karttaa sitä kuin ruttoa. Ballerinat viehättivät aluksi tyttölasta, mutta Cupido-enkelit olivat aina liian pyöreitä ja pulleita, niissä oli samalla tavalla ”liikaa” tavaraa kuin laivassa.
Kun nyt availen Carneval-pakettia, minusta tuntuu, että keksien värit ovat hailakammat kuin muistan. Paitsi se tummanruskea, joka yhä pilkottaa klassisesti muotoillun keksipaketin uumenissa kuin syyttävä suklaapala (en siis erityisemmin pidä suklaasta, mutta siitä lisää joskus myöhemmin).
Ensimmäisenä käteeni osuu vaaleanruskea keksi, kaurisaiheella, kuinka sopivaa. Ja sitten – mikä pettymys. Keksi ei maistu yhtään millekään. Olen häkeltynyt ja pettynyt. Etsin nopeasti käteeni toisen keksin, joka osoittautuu vihreäksi, enkä ehdi edes katsoa kuva-aihetta, sillä tunnen hätäännyksen nousevan – tämäkään ei maistu millekään!
Koska kyseessä on asiapitoinen koemaistelu, jatkan sitkeästi keksien puputtamista. Kokeilen jopa lapsena harjoittamaani värillisen kuorrutepinnan nuolemista, mutta maut pysyvät poissa. Päästyäni läpi neljännesosan paketista, ravistan loput keksit lautaselle ja teen tilannekatsauksen: satunnaisen syömisen jälkeen paketissa on jäljellä kaksi vaaleanpunaista ja yksi tummanruskea keksi. Hallitseva väri on vaaleanruskea ja kuva-aiheista pienenä yllätyksenä ballerina. Lautasella keksit näyttävät entistäkin masentavammilta. Tuntui kuin katsoisin lapsuuteni synttäri- ja nimipäiväkutsuja utuisen lasin läpi, ja niistä puuttuisivat kokonaan ne väri ja nauru, joiden tiedän siellä olleen.
En pysty enää syömään yhtään keksiä, vaan kaadan lautasen sisällön takaisin pakettiin. Olin kuvitellut, että kun keksologi kirjoittaa ensimmäisen tekstinsä, on se täynnä innostusta, serpentiiniä ja intoa syödä läpi kaikki mahdolliset yhdistelmät. Sen sijaan oloni on surullinen. Menneisyys ei maistukaan yhtään millekään, eikä tuo ihania onginta- ja kermakakkumuistoja takaisin.
Yksi keksimerkki tosiaankin pystyy hetkellisesti viemään keksologin elämältä pohjan. Toivon, että seuraava korjaa Carnevalin aiheuttaman uuden trauman edes osittain.
Kommentoi