Juttusarjassa haikaillaan kaikenlaista takaisin.
Se on turvatonta, hullua, epämääräistä, jopa vaarallista. Äitisi varoitti sinua tekemästä sitä. Mutta parhaimmillaan se voi olla rentoa, ikimuistoista ja opettavaista. Liftaaminen, tuo 1990-luvulle unohtunut matkustamisen muoto, joka tuntuu kadonneen lähes tyystin suomalaisilta teiltä. Mikä muuttui ja miksi liftareita ei enää näy?
Whatever you do, don’t stop for The Hitcher! Moni kauhuleffojen ystävä muistaa vuonna 1986 julkaistun Liftari-elokuvan ja erityisesti sen hyytäväkatseisen pahiksen, Rutger Hauerin esittämän John Ryderin. Liftari on riemastuttava ääriesimerkki liftaamisen tai pikemminkin liftarin kyytiin ottamisen vaaroista.
Myös epämääräiset rekkakuskit ovat näytelleet nuoria naisia ahdistelevia hyypiöitä lukuisissa jännitysleffoissa. Itseäni eivät rekkakuskit ole koskaan pelottaneet, sillä isäni omisti kuljetusalan firman ja ajoi rekkaa koko työuransa ajan. Olen siis pienen ikäni istunut rekkojen ja rekkakuskien kyydissä, varsinkin opiskelupaikkakunnan ja kodin välillä.
Syitä liftaamisen hiipumiseen on varmaan monia, joista yleispätevimpiä ovat ajan hengen ja matkustuskulttuurin muuttuminen. Nykyään on tarjolla halpalentoja, halpisbusseja, VR:n eko-luokkaa ja kimppakyytikollektiiveja.
Mielenkiintoisempaa on kuitenkin pohtia sitä todennäköisyyttä, että nykyliftaamisen estää pelko. Median tasaisin väliajoin jakamat kauhutarinat summittaisesta väkivallasta ja raiskauksista ovat todennäköisesti säikäyttäneet nykyajan potentiaalisen liftarisukupolven.
Myös halu välttyä kontaktilta ventovieraiden kanssa on olennainen seikka. Julkisissa kulkuvälineissä ihmiset istuvat napit korvissa ja kuuntelevat älypuhelimestaan musaa, surffaavat netissä tai katsovat kannettavaltaan leffaa. Vierustoverille, jos sellainen – Luoja paratkoon! – viereen istuu, ei todellakaan puhuta.
Eivätkä yksityisautoilijatkaan ole enää niin vastaanottavaisia kuin ennen. Tien poskessa seisovaa, epämääräisesti askarreltua kylttiä kantavaa reppuseikkailijaa vierastetaan. Varsinkin, jos kyseessä on mies. Yksinäinen tyttö tai tyttökaksikko saa helpommin kyydin.
Kesä ja festariaika on kynnyksellä, joten nyt jos koskaan kannattaa kokeilla liftaamista! Jos siis uskaltaudut lähtemään tien päälle peukku pystyssä, on syytä painaa mieleen muutama seikka.
Moottoritiellä ei saa liftata, eivätkä autot saa pysähtyä. Jos rekan kyytiin halajaa, kannattaa kuskeilta tiedustella kyytiä huoltoasemilla tai levähdyspaikoilla. Kaupungista lähtevän liftaajan kannattaa tarkistaa liftaamiseen omistetuilta sivustoilta parhaimmat liftauspaikat, sillä paikalla todella on väliä. Miehet saavat todennäköisemmin kyydin yksin kuin yhdessä. Ja se määränpään ilmoittava kyltti on oikeasti kätevä apuväline.
Jaetaanpas lopuksi vielä oma liftaamiskokemus, se ainoa Olin tunkkaiseen ja ahdasmieliseen elinpiiriini kyllästynyt teini-ikäinen ja halusin päästä kaupunkiin tuulettumaan. Matkaa silloisesta asuinkunnastani Kälviältä lähimpään kaupunkiin, Kokkolaan, oli noin 15 kilometriä.
Olimme kävelleet kaverini Pian kanssa parin kilometrin matkan Kälviän keskustasta ”isolle tielle” eli Kajaanintielle, jotta kukaan tuttu ei näkisi meidän liftaavan ja jotta meillä olisi paremmat mahdollisuudet saada kyyti.
Hihittelimme hermostuneesti ja pidimme peukkua sinnikkäästi pystyssä, vaikka autot suhahtelivatkin ohi. Sitten yksi auto hidasti ja lopulta pysähtyi. Kumarruimme kurkkaamaan avoimesta ikkunasta ja kuinkas ollakaan, kuskin paikalla istui Pian setä.
”Hypätkääs tytöt kyytiin, niin minä vien teidät kotiin”, setämies tokaisi huvittuneena ja käänsi auton nokan takaisin kohti Kälviää.
Se liftaamiskokemus päättyi nolosti. Seuraavina vuosina Kokkola tuli tutuksi vanhempien poikien auton kyydissä, ”pillurallia” ajaessa. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.
Niin, ja Pian nimeä ei ole muutettu. Terveisiä Kälviälle!
Kommentoi