Teatteritalvi on ollut runsas. Paljon ensi-iltoja, suuri aiheiden kirjo. Myös kansallisesti merkittävien: Marimekosta metsäteollisuuteen ja Korpilammelta Neuvostoliittoon. Näyttämöillä klassikoita ja patruunoita, huoria, ja sisaruksia.
1.Kansallisteatteri ja suomalaisen yhteiskunnan suuret teemat
Miika Nousiaisen ja Aleksis Meaneyn Metsäjätin näkökulma on tiivis ja Nousiaiselle tyypillinen selkokieli hallitsee tarinaa: metsäteollisuus vertautuu metallimusiikkiin. Molempia suomalainen mies diggaa, mutta vain toinen on kiintymyksen arvoinen. Maassa, jossa anttirailiot voittaa voiceja, tälle tekstille on kysyntää.
Esityksestä jää mieleen Jani Karvinen. Hän näyttelee teollisuuspaikkakunnalta pomoportaaseen ponnahtanutta pyrkyriä taitavasti ja sielukkaasti.
Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Neljäs tie yllättää. Se on vakava poliittinen julistus. Lukeudun niihin, joiden mielestä tämä on hyvä asia. Ei tarvitse olla tekijöiden kanssa (kaikesta) samaa mieltä. Edes kaikista taiteellisista ratkaisuista. Voi olla kiitollinen, että joku jaksaa kerätä tietoa ja jäsennellä sitä tällaisia määriä meille muille sulateltavaksi.
Ensi-iltaan olivat uskaltautuneet vain esityksen ”hyvikset” Esko Seppänen etunenässä. Pahikset ja paheksujat nähtiin katsomossa toki myös - myöhemmin.
Esityksestä jäävät mieleen vaikkapa Paula Vesalan työstämä score ja erityisesti Skorppareitten Winds of Changen näppärä uusiokäyttö.
2. Helsingin kaupunginteatteri satsaa Kari Heiskaseen
Kari Heiskanen on eräänlainen HKT:n kotiohjaaja, vastannut melkein kaikista talon tärkeistä, vakavista ensi-illoista viime vuosina. Tänä talvena Heiskanen sai työstää Hamletin ja Serlachiuksen. Ei ihan pieni pieti.
Shakespearen Hamlet on Heiskasen otteessa ohjaajansa näköinen: suurieleinen, toiminnallinen ja miehinen baletti. Eero Ahon johdolla tanssitaan tarkasti hahmoteltu kuolemantanssi. Esityksestä jää mieleen sen tyyliin hyvin istuva Veijo Meren suomennos. Ja Esko Salminen lausumassa Shakespearen säkeitä.
Myös Kaupunginteatteri käsitteli tänä kautena metsäteollisuutta. Kari Heiskasen käsikirjoitus ja ohjaus paperipatruuna G.A.Serlachiuksen elämästä sai nimen Metsäperkele. Näyttämölle se taittui bagatellinomaisena, riehakkaana näkynä. Pertti Sveholm noituu pääosassa minkä ehtii ja muu ensemble säestää. Kuvallisesti kohtaukset toimivat, mutta se esityksen väittämä, mikäs se olikaan?
Esityksestä jää mieleen Kasperi Sarikosken ja Erno Tiittasen upea musiikki.
Sekä se, että Satu Tiivola oli läsnä sen ensi-illassa.
3. Kolme muuta teatteria haastaa valtakunnan Isot Kaksi niitten omimmilla aseilla: musiikilla, mieleenpainuvalla miehityksellä ja klassikkotulkinnalla.
Kom- teatteri antoi Anton Tsehovin Kolme sisarta Lauri Maijalan käsiin. Ei tarvinnut pelätä tavanomaisuuksia. Eikä niitä syntynytkään. Maijala vetäisee Tsehovinsa monen mainion mankelin läpi. Mutta kunnioittaen. Kuunnellen. Koetellen.
Runsaudensarvesta olisi useampaankin katsomiskertaan. Ja voi miten harmittaakaan, ettei Kansallisteatterissa säästösyistä nähdä sinne suunniteltua Andryi Zholdakin Kolmea sisarta syksyllä!
Esityksestä jäävät mieleen sisaret. Komin naiset – Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio - loistavat rooleissaan.
4. Ryhmäteatterin Huorasadussa nähdään myös nasevia naisia. Vaikka tottahan Satu Silvo Akan Ronttina hallitsee esitystä kuningattaren tavoin. Kuten kuuluukin.
Sakari Hokkasen ohjaus Laura Gustafssonin romaanista on kepeä ja korea kuin kabaree.
Mutta tarkka ja terävä ja pinnan alla satuttava, hurja. Naisiin kohdistuva vihapuhe on valitettavan ajankohtainen aihe ja ilahduttaa, että sen kustannuksella voidaan ja uskalletaan nauraa. Nauruhan parantaa, jos jokin.
Esityksestä jää mieleen Satu Silvo. Saisi olla useammin pääosassa.
5. Talven musikaalikokemus on todellinen yllättäjä. Aihepiiri ei voisi vähemmän onnistuneelta musikaaliaiheelta kuulostaa: perheenäidin kahdensuuntainen mielialahäiriö ja perheen trauma ensimmäisen lapsen kuolemasta.
WTF - mielen taudit ja musikaalisävelmät??
Mutta kyllä vaan. Tuomas Parkkisen versio Brian Yorkeyn ja Tom Kittin Broadway-menestyksestä Tampereen Työväen Teatterissa on aivan nappisuoritus. Koskettava, komeasti laulettu, todellinen draama vaikeasta aiheesta. Ne pakolliset pari biisiäkin, joita monelle nykymusikaalille tyypilliseen tapaan teoksessa varioidaan, ovat tarpeeksi siedettäviä, jotteivät pilaa kokonaisuutta.
Esityksestä jää mieleen upeasti osiinsa heittäytyvä ensemble ja erityisesti notkeasti esiintyvä Jukka Nylund.
Pääkuva: Tekla Pohjolainen / Kansallisteatteri
Kommentoi