Mädättäjien raiskaamisesta

Jussi hyvä,

Olen kyllästynyt raiskausretoriikkaasi. Olen loputtoman väsynyt siihen, että kiidät avukseni valkealla ratsullasi aina kun Suomessa raiskataan. Olenhan valkoihoinen, kantasuomalainen nainen, jota pitää suojella mustan barbaarivalloittajan pidäkkeettömältä seksuaalisuudelta. Sinä kirjoitat pitkiä blogitekstejä raiskauksesta – minä, suojelun kohde, haluaisin oksentaa.

Vaikka haluat minulle vain hyvää – olenhan valkoihoinen, kantasuomalainen nainen, jonka ruumiillista koskemattomuutta haluat puolustaa – pelkään sinua. Olet taitava retorikko ja pysyttelet itse tyynenä, mutta kirjoituksillasi voit ruoskia seuraajasi väkivaltaan ja vainoon. Logiikkasi kyllä ontuu. Arvelen, että älykkäänä ja koulutettuna ihmisenä huomaat itse argumentaatiosi sudenkuopat, mutta jos kukaan sinua mestarikseen kutsuvasta tuhatpäisestä avaruusapinalaumasta ei sitä huomaa, sillä ei ole mitään väliä.

Käytät tilastoja, käytät lähdeviitteitä, tekstisi vaikuttaa tieteeltä. Voimme puhua tilastoista, vaikka tiedämme, etteivät ne ole päteviä raiskauksen ollessa kyseessä. Jos vuodessa raportoidaan tuhatkunta seksuaalirikosta, se on vain murto-osa, jäävuoren huippu. Vielä harvempi tuomitaan. Ihan yhteisymmärryksessähän sinne sänkyyn mentiin ja jälkikäteen alkoi kaduttaa, toteaa Helsingin poliisikin.

Mutta ethän sinä sellaisesta mitään tiedä. Oletko koskaan kuunnellut ystävääsi, joka itkuisena kertoo, ettei olisikaan pitänyt mennä sinne jatkoille, tai kävellä sitä pimeää reittiä, tai muuttaa sen kanssa yhteen koska näkihän siitä päällepäin, että se oli väkivaltainen? Tiedätkö, miten yleistä se on?

Voimme kyllä puhua myös rikosuutisoinnista ja sananvapaudesta, jos haluat. Miksi Hesari sensuroi uutisestaan sanan maahanmuuttajataustainen? Onko maahanmuuttajataustainen tärkeämpi muuttuja kuin syrjäytynyt, työtön, alkoholisti, uskonnollinen fundamentalisti tai kouluttamaton? Ja miksi rikosuutisessa ei koskaan lue, että tekijä oli valkoihoinen mies? Suuttuisitko sinä siitä, kun taas syyllistetään valkoista heteromiestä ja yleistetään, kaikki muka meidän vika jumalauta, enhän minä ainakaan ole tuollainen! Tehän saatte olla yksilöitä, ihan normaaleja vakiotyyppejä, joista ei tarvitse mainita määritteitä. Me muut olemme niitä normin vääristymiä.

Kerrot, että suomalaisesta naisesta on tullut riistaa omassa maassaan ja ongelma ratkeaa vain poistamalla barbaarivalloittaja. Mutta mikä on ongelma? Se, että raiskataan, vai se, että maahanmuuttajat raiskaavat? Jälkimmäinen, ilmeisesti, koska barbaarivalloittajan poistamalla poistaa muutamia prosentteja raiskauksista.

Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ongelmasta jää edelleen jäljelle. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia liikaa.

Eli olisiko ongelma sittenkin se, että koska tähänkin asti suomalaisen naisen hakkaaminen, raiskaaminen ja kirveen kanssa lumihankeen ajaminen on ollut kotimaista hommaa, iljettää vähän ruskean miehen apajille tulo? Älä huoli. Se on aivan normaali tunnetila. Miehet halki vuosisatojen ja -tuhansien ovat käyttäneet raiskausta psykologisen sodankäynnin aseena. Natsit raiskasivat puna-armeijan naiset, puna-armeija raiskasi natsien naiset – nimenomaan naisten ”omistajille” kostaakseen. Naiset ovat aina olleet patriarkaatin politiikan sivullisia uhreja, sivulauseita ja alaviitteitä historian lehdillä.

Jos olet sitä mieltä, että jok’ikinen raiskaaja ihonväristä riippumatta pitäisi karkottaa maasta, olen sydämestäni samaa mieltä. Mutta tarkoitatkohan sinä juuri sitä, jok’ikinen raiskaaja? Kun on niin vaikea tietää, että milloin se nainen puhuu totta. Silloinhan naiset ryhtyisivät tekemään perättömiä rikosilmoituksia, kostona hankalille eksille tai katumuskrapulassa yhden illan jutuille, eikö niin?

Me voimme puhua maahanmuuttajien tekemistä seksuaalirikoksista. Jos he todella ovat yliedustettuina tekijäjoukossa, on tärkeää puhua siitä, miksi. Väität, että raiskaus kuuluu islamilaiseen kulttuuriin. Siksikö pelkään aina pimeillä kaduilla, kun näen hijabin? En jotenkin pysty ymmärtämään, miten raiskauskulttuuri liittyy olennaisesti islamilaiseen kulttuuriin, kun fundamentalistisinkaan musliminainen ei pakota ketään sukupuoliyhteyteen kanssaan. Sen sijaan eräs ryhmä edustaa uskonnosta, kielestä ja maasta riippumatta 99,5 prosenttia raiskaajista. Se ryhmä ei ole naiset.

Kerrot, kuinka väärin on, että maahanmuuttajien tekemistä raiskauksista puhutaan yksittäistapauksina, eikä näitä yksittäistapauksia käytetä koko yhteisön leimaamiseen. Että kukkahattutätien mukaan kyse on häiriintyneistä yksilöistä, eikä selitystä pidä hakea tekijöiden kulttuurista. Olen samaa mieltä siitä, että yhteisö pitäisi leimata, Jussi, mutta en ainoastaan maahanmuuttajien tekemien, vaan kaikkien raiskausten kohdalla. Raiskaus ei ole yksittäinen rikos, vaan naisvihamielisen raiskauskulttuurin tuote. Meidän täytyy purkaa se käsitys, että nainen on syyllinen raiskatuksi tulemiseen. Meidän täytyy hakea selitystä tekijöiden kulttuurista: miksi patriarkaatti hyväksyy raiskauksen?

Sinä kaipaat julkista anteeksipyyntöä Suomen haasteellisilta vähemmistöiltä, kollektiivista pahoittelua heidän jäsentensä edesottamuksista. Saisinko saman sinulta? Voitko pyytää anteeksi kaikkia niitä raiskauksia, jotka suomalaiset miehet ovat tehneet? Varmasti voit, sillä jos yhteisöt eivät ota lainkaan kantaa jäsentensä keskuudessa rehottavaan rikollisuuteen, tästä voidaan päätellä, että asia ei kiinnosta näitä yhteisöjä. Tai että ne hyväksyvät jäsentensä teot. Ja sinähän et hyväksy raiskausta, ethän?

Sano että et, sillä minun on vaikea uskoa sinua muuten. Kirjoitat, että sinulle on haastavaa tuntea aitoa sympatiaa näiden rikosten uhreja kohtaan. Tunnet houkutusta ajatella, että naiset saavat sitä, mitä pyytävät, mutta kiellät nämä ajatukset ja toivot, että ainoastaan vihervasemmistolaiset maailmanparantajat raiskattaisiin. Itsehän suhtaudumme liian suvaitsevaisesti barbaariraiskaajiin ja sallimme heidän rynnistää neitseellisen suomineidon kimppuun. Jollain tavalla argumenttisi näyttäisi päätyvän siihen, että et edes syytä raiskauksista maahanmuuttajamiehiä, vaan niitä suvaitsevaiston naisia, jotka maahanmuuton sallivat.

Mutta ethän sinä voi olla sitä mieltä, että raiskaus olisi naisen syytä? Silloinhan koko barbaariraiskaajaretoriikaltasi putoaisi pohja, vai mitä?

Tanssi väkivaltaa vastaan!

Yksi kolmesta naisesta maailmassa joutuu elämänsä aikana pahoinpitelyn tai raiskauksen uhriksi. Se tarkoittaa yli miljardia naista suhteessa maailman väkilukuun. Tämä järkyttävä tosiasia sai ihmiset liikkeelle ystävänpäivänä 14.2.2013 ympäri maailmaa. Myös Helsingissä tanssittiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.

Pääkuva: Christina Timonen
Muut kuvat: Alejandro Lorenzo

One Billion Rising -tapahtuman taustalla on globaali aktivistiliike V-Day, joka lienee suurelle yleisölle tuttu ainakin Vaginamonologeja-esityksistään. Uusimmassa kampanjassaan V-Day taistelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan tanssimalla. Tavoitteena on, että (ainakin!) miljardi naista sekä heidän läheisensä lähtisivät ulos, osallistuisivat Break the Chain -yhteistanssiin ja osoittaisivat siten vastustavansa väkivaltaa ja väkivallan kierrettä.

Suomessa One Billion Rising -tapahtumia järjestettiin Helsingin lisäksi Tammisaaressa, Turussa, Porissa ja Tampereella. Kolarissa tanssitaan muutama päivä myöhässä 17.2. Sylvi vieraili Helsingin Lasipalatsin aukiolle rantautuneessa One Billion Risingissa, jonka moottoreina toimivat opiskelijat Liisa Ketolainen ja Iia Palovaara.

”Halusimme nostaa naisiin kohdistuvan väkivallan näkyviin ja keskustelun aiheeksi”, Ketolainen valottaa projektiin mukaan lähtemisen syitä. Hän muistuttaa, että etenkin naisiin kohdistuva väkivalta hyväksytään yhä monin paikoin. Nyrkiniskut ja raiskaukset ovat arkipäivää lukemattomille naisille, mutta moni heistä nuolee haavansa yksin, sillä apua ei osata tai uskalleta hakea. Näistä asioista on puhuttava avoimesti ja oikeilla nimillä, Ketolainen korostaa. Väkivalta pitää tuomita yksiselitteisesti ja aina.

Lasipalatsin aukiolla tanssittiin hyytävässä loskasäässä, mutta sitäkin lämminhenkisemmissä tunnelmissa. Tanssin lisäksi tarjolla oli höyryävää juomaa – ja liuta kiinnostavia puhujia. Estradille talsivat muun muassa kansanedustaja Silvia Modig, Monika-Naisten puheenjohtaja Nasima Razmyar, tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäki ja europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen.

Lisää turvakotipaikkoja

Yksi keskeinen aihe, joka tuntui putkahtavan esiin melkeinpä jokaisen puhujan suusta, oli turvakotipaikkojen määrä ja niiden täydellinen riittämättömyys. Kansanedustaja Silvia Modigin mukaan turvakotiverkko on Suomessa aivan liian löyhä ja maantieteelliseltä jakaumaltaan äärimmäisen epäreilu. Pohjoisemmassa Suomessa lähin turvakoti saattaa olla 400 kilometrin päässä. Euroopan neuvoston suosituksen mukaan Suomessa pitäisi olla 530 turvakotipaikkaa, mutta tällä hetkellä paikkoja on vain 108.

Turvakotipaikkojen lisääminen on kirjattu hallitusohjelmaan, mutta lupauksesta on lipsuttu rumasti. Vuoden 2012 lopulla Espoon ja Porin turvakodit lakkautettiin kokonaan.  Tämä kertoo Modigin mukaan karulla tavalla siitä, että päätöksentekijät eivät ymmärrä asian vakavuutta. Turvakodeille on oikeasti huutava tarve: toissavuonna 21 naista kuoli Suomessa nykyisen tai entisen kumppaninsa pahoinpitelemänä. Ensi- ja turvakotien liiton kehitysjohtaja Sari Laaksonen kertoi, että moni nainen tulee turvakotiin vasta siinä vaiheessa, kun väkivalta on jatkunut jo vuosikausia. Turvakoti voi olla se viimeinen oljenkorsi, jonka avulla väkivallan kierre onnistutaan katkaisemaan.

Tapahtumassa oli mahdollista allekirjoittaa adressi, jossa vaaditaan Suomen turvakotipaikkojen lisäämistä. Vetoomus löytyy myös netistä.

Globaali ongelma

Puheissa liikuttiin kansalliselta tasolta kohti globaalia näkökulmaa. Suomen UN Womenin hallituksen jäsen Hanna Kemppainen luetteli rankkoja lukuja maailman naisten tilanteesta: yli 60 miljoonaa tyttöä pakotetaan lapsiavioliittoon, 140 miljoonan naisen sukupuolielimet silvotaan, yli 600 miljoonaa naista asuu maissa, joissa perheväkivalta ei ole rikos. Naisia kuolee enemmän väkivaltaan kuin syöpään, malariaan tai liikenneonnettomuuksiin. Naisten oikeuksien asiantuntija Pia Puu Oksanen Amnestyn Suomen osastolta puolestaan kertoi, että maailmassa on tällä hetkellä kuusi valtiota, joissa vallitsee abortin totaalikielto. Abortti tuntuu olevan monessa maassa kuuma peruna juuri nyt. Oksasen mukaan pelkona on, että aborttioikeuksia tullaan kaventamaan yhä useammissa maissa.

”Kyllähän nainenkin lyö”

Aina kun puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, joku ehättää varmasti muistuttamaan, että kyllähän miehetkin joutuvat pahoinpidellyiksi ja kyllähän nainenkin lyö. Miksi siis turhaan puhua erikseen naisiin kohdistuvasta väkivallasta? Eikö riitä, että tuomitsemme kaiken väkivallan riippumatta siitä, kuka on uhri ja kuka tekijä? Väkivaltaobservatorion puheenjohtaja Katariina Heikkinen huomauttaa, että väkivalta on sukupuolittunut ilmiö ja sellaisena sitä on myös tarkasteltava. Mies tulee pahoinpidellyksi useimmiten julkisessa tilassa, mutta valtaosa naisten kokemasta väkivallasta tapahtuu kotona, neljän seinän sisällä. Pahoinpitelijänä on tyypillisesti naisen entinen tai nykyinen kumppani. Heikkisen mukaan yksityisessä tilassa tapahtuva väkivalta mielletään edelleen yksityiseksi asiaksi, johon ei tarvitse puuttua samalla tavalla kuin julkisessa tilassa tapahtuvaan hakkaamiseen.

Naisiin kohdistuvan väkivallan vähättely on yhteydessä sellaiseen asenneilmastoon, jossa yleensäkin vähätellään sukupuolten välistä epätasa-arvoa, Heikkinen totesi. Väkivalta ei lopu, jos sukupuolten väliseen epätasa-arvoon ei puututa. Myös tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäki korosti, että naisiin kohdistuva väkivalta on rakenteellinen ongelma, joka kytkeytyy historiallisiin valtasuhteisiin. Hän muistutti, että liki kaikissa poliisin tietoon tulleissa raiskauksissa uhrina on ollut nainen. Myös seksuaalisen hyväksikäytön uhreista selvä enemmistö on tyttöjä.

Murretaan hiljaisuuden muuri!

Naisjärjestöt yhteistyössä – Nytkis ry:n pääsihteerin Johanna Pakkasen mukaan Suomessa on taipumusta vaieta vaikeista asioista, myös väkivallasta. Jopa mediassa pahoinpitelyistä ja murhista kerrotaan kiertoilmauksin. Maailma muuttuu kuitenkin puhumalla, ei vaikenemalla. Amnestyn Pia Puu Oksanen korosti, että naisiin kohdistuvasta väkivallasta on pidettävä kovaa meteliä – olkoonkin, että naisten oikeuksista puhuminen vaatii nykypäivänä melkoista siviilirohkeutta.

Myös muut puhujat vaativat hiljaisuuden muurin rikkomista. Ja juuri tätä One Billion Rising -tapahtuma teki. Toivottavasti ensi vuonna tanssitaan uudelleen naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Ja enemmän: toivottavasti jonain päivänä Break the Chain -tanssista tulee tarpeeton.

Break the Chain -kappale

Mummojen asialla

Ohjaajan kuvat: Eva-Liisa Orupold
Leffakuvat: Docpoint

Ohjaaja Jeong-One Park teki dokumentin Kenian mummoista, jotka vetävät raiskaajia turpaan.

Eiiiii! karjaisee isoäiti ja iskee täysillä nahkasäkkiä. Sitten hän hymyilee ja väistyy seuraavan tieltä.

Tämä tarina täytyy kertoa maailmalle, päätti Docpointin ohjaajavieras Jeong-One Park kuultuaan Nairobin slummien itsepuolustusharjoituksista.

Lontoossa elokuvaa opiskellut nuori nainen matkusti ensimmäistä kertaa Afrikkaan ja suuntasi suin päin Korogochon slummiin, jossa raiskaajat vaanivat isoäitejä. Dokumentti Kung Fu Grandma iskee takaisin.

Mikä ajaa nuoret miehet raiskaamaan vanhuksia?

Huumeiden ja alkoholin turruttamista nuorukaisista monet ovat hiv-positiivisia. Uskomuksen mukaan seksi mummon kanssa parantaa.

”Vanhus on myös turvallisempi vaihtoehto. Miehet kuvittelevat, että kaikki nuoret naiset kantavat aidsia”,  Jeong-One Park kertoo.

jeong_one_park_02Korogochon 1,5 neliökilometrin alueella asuu 150 000 ihmistä. Miten ohjaaja pärjäsi slummissa, jossa kadulla hengailu on tietoinen riski jopa keskellä kirkasta päivää?

”Jos olisin tietänyt minne joudun, en ehkä olisi lähtenyt. Ajattelin, että eläväthän isoäiditkin slummissa”, Jeong-One Park naurahtaa.

”Hoidin kaiken yksin kuukauden kestäneiden kuvausten aikana: etsin kuvattavat, kuvasin ja leikkasin. Minulla ei ollut edes kääntäjää. Tosin ilman kahta turvamiestä en olisi voinut liikkua minnekään. Toinen osasi vähän englantiakin.”

Jeong-One Park teki dokumentin tarkkailevaan tyyliin, kuin ei olisi paikalla.

”Enhän edes ymmärtänyt mitään. Vasta myöhemmin sain selville, mitä mummot olivat kertoneet. Ja taksikuski opetti swahilin perusteet.”

”Isoäidit kantavat harteillaan maailman murheet. Heidän pitää hommata rahaa ruokaan ja huolehtia perheestä. Sitten joku tulee ja raiskaa. Uskomatonta on, että nämä naiset silti nauttivat elämästään. Joka aamu he tervehtivät minua hymyin ja halauksin. He ovat sankareita”, ohjaaja hehkuttaa.

Kung Fu Grandma_3_0

Isoäidit avautuivat rankoista jutuista mutta kieltäytyivät yhdestä pyynnöstä.

”Mummot eivät ikinä suostuneet, kun ehdotin kuvaamista lounasaikaan. Tajusin sen johtuvan siitä, ettei heillä ollut rahaa syödä lounasta. Mummot joivat teetä aamiaiseksi ja söivät vähän illalla.”

Ei ihme, jos hyvälläkin lykyllä tienaa alle dollarin päivässä.

Kuvausten aikana joku saattoi pyytää Jeong-One Parkilta rahaa haastattelusta.

”En voinut suostua siihen, mutta ostin myöhemmin jauhoja, maitoa ja sokeria.”

Hankalampaa oli löytää haastateltavaksi nuoria miehiä. Kaikilla oli joku vanhuksia raiskannut kaveri.

”Turvamieheni sattuivat olemaan ex-jengipomoja ja saivat hommattua miehiä paikalle. Haastatellut olivat kännissä tai pilvessä. Luulin, että olisin peloissani tai vihainen, mutta tunsin vain surua. Miehet ovat slummin olojen tuote.”

Kung Fu Grandma_2_0

Vanhukset ymmärtävät, ettei fyysinen voima ole kaikki kaikessa. Pitää tietää strateginen kohta, jonne kohdistaa isku. Ensin lyödään ja sitten huudetaan täysillä. Tärkeintä on kasvattaa rohkeutta ja itseluottamusta.

Itsepuolustusharjoitukset alkoivat vuonna 2007, kun yhdysvaltalaisjärjestö saapui opettamaan karaten, kung-fun ja taekwondon sekoitusta, joka perustuu 1970-luvun jenkkifeministien kehittämiin tekniikoihin.

”Nyt isoäidit opettavat toisiaan. Mukana on noin 40 mummoa, jotka myös harjoittavat naapurislummien vanhuksia.”

Tässä vaiheessa ei yllätä, kun Jeong-One Park paljastaa rakastavansa mummoja.

”Poikaystävä väittää, että minulla on mummofetissi”, ohjaaja nauraa.

Sitä paitsi isoäitien ongelmat ovat globaaleja.

”Vanhusten köyhyys vaivaa myös kotimaassani Etelä-Koreassa. Soulista löytyy puisto, jossa vanhat naiset myyvät itseään. Se on sydäntäsärkevää.”

jeong_one_park_03

Pari muutakin asiaa harmittaa.

”Elokuva voitti Koreassa palkinnon, jonka halusin lahjoittaa mummoille. Homma meni vaikeaksi ja lopulta mahdottomaksi. Raha aiheuttaa vain riitoja ja ongelmia.”

Entä ovatko ihmiset heränneet auttamaan elokuvan nähtyään?

”Eivät oikeastaan, se on sääli. En toivonut rahaa vaan sitä, että ihmiset haluaisivat tehdä jotain tai tietää lisää, mutta kukaan ei ole ollut yhteydessä”, ohjaaja pahoittelee.

Sana on kuitenkin levinnyt, tuiki tärkeää sekin. Puolen tunnin pituinen elokuva on kiertänyt jo 18 festivaalilla ympäri maailmaa.

TO 24.1. klo 16.45 Kiasma, samassa näytöksessä White Night-elokuvan kanssa. Mukana on ohjaaja Jeong-One Park.

Häätanssi

(Dance of Outlaws, Suomi 2012)
O: Mohamed El Aboudi
K12
Ensi-ilta 18.1.2013

 ★★★½☆ 

Raiskauksen uhri muuttuu Marokossa näkymättömäksi.

Hurjat, kuvaukselliset kasvot. Tummat piirteet, joiden takana läikkyy suru, viha ja hetkittäinen välinpitämättömyys. Muhkeat punaiseksi maalatut huulet, jotka kaartuvat teennäiseen hymyyn. Mohamed El Aboudin dokumenttielokuva Häätanssi hivuttautuu hyvin lähelle kohdettaan; se kertoo tarinan nuoresta marokkolaisesta naisesta Hindistä, joka elää hylkiönä ja lainsuojattomana omassa maassaan.

Hind raiskattiin teini-ikäisenä. Perheelle tämä oli niin suuri häpeä, että se kielsi Hindin henkilöllisyyden. Yhtäkkiä Hind oli näkymätön, häntä ei ollut virallisesti edes olemassa. Ilman henkilötodistusta Hind ei pysty vuokraamaan asuntoa laillisesti, hän ei voi mennä lääkäriin eikä hänellä ole mahdollisuutta saada kunnon työtä. Pikkurahaa Hind tienaa häätanssijana ja hetkittäin myös prostituoituna. Häätanssi-dokumentti kuvaa Hindin jokapäiväistä kamppailua ällistyttävän byrokratian rattaissa. Hind taistelee oikeudestaan rakkauteen, vapauteen ja omiin lapsiinsa. Vastassa on julma yhteiskunta ja ehkä vieläkin julmempi oma suku.

Dokumentti seuraa Hindiä vuosina 2010–2011. Se osoittaa väkevästi, kuinka perinteiset arvot ja ajatus perheen kunniasta elävät yhä vahvoina Marokossa. Vaikka lakimuutoksia naisten aseman parantamiseksi onkin tehty, yhteiskunnan rakenteet ja yleiset asenteet sortavat naisia edelleen. Häpeää perheelleen tuottaneet naiset suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle henkisesti ja usein myös fyysisesti. Lukemattomat naiset taistelevat päivästä toiseen oikeudestaan omaan identiteettiin, oikeudestaan olla olemassa.

Näistä aiheista pitää puhua. Tai ei, niistä pitää huutaa ja kirkua. Jokainen ohjaaja, joka tarttuu näin tärkeisiin teemoihin, ansaitsee kiitoksen. Häätanssi herättää ajatuksia ja kysymyksiä – mutta ei valtavaa tunnekuohua. Hind jää jollain tavalla etäiseksi ja hänestä piirtyy paikoitellen hieman vastuuton ja hölmö kuva, mikä kahlitsee myötätunnon aaltoa. Myöskään vihan, inhon ja ärsytyksen tunteet eivät ryöpsähdä niin voimakkaina, kuin tällaiselta dokumentilta voisi etukäteen odottaa. Häätanssi on taidokas ja viisas teos; se vetoaa enemmänkin järkeen kuin tunteeseen. Tuskalla ja kivulla ei mässäillä, ja ehkä hyvä niin.

Dokumentin englanninkielinen nimi Dance of Outlaws kuvaa filmiä paljon osuvammin kuin suomenkielinen nimi Häätanssi, sillä elokuvassa on lopulta vain yksi varsinainen häätanssikohtaus. Häätanssin merkitys jää myös hieman pimentoon katsojalle, joka ei tunne perinnettä entuudestaan. Häätanssija viihdyttää (miespuolisia) häävieraita tanssilla, mutta kuuluuko sopimukseen muutakin? Arvostusta häätanssijat eivät ainakaan saa – ainoastaan himoitsevia katseita, likaista läpänheittoa ja kourivia hikisiä käsiä. Dokumentin äänimaisema on täynnä hälinää, soitantaa, huutoa ja kellojen kilkantaa. Lyhyiden maisemakuvausten aikana voi onneksi hieman hengähtää. Hindin lainsuojaton tanssi sen sijaan jatkunee yhä.