Sylvin toimittaja Mari Pöyhtäri oli pitkään Vain elämää -skeptikko. Sitten hän katsoi televisiosta ennakkoon hehkutetun kolmannen kauden ja osallistui sentimentaalisuuden kansanjuhlaan, jota myös Vain elämää -live-konsertiksi kutsutaan. Itkuhan siinä pääsi.

Kaikki alkoi toissasyksystä, jolloin kaksi ystävääni – kutsutaan heitä vaikka lempinimillä Juhis ja Pirre – ylipuhuivat minut lähtemään Kaija Koon keikalle The Circukseen joulukuussa 2013.

Olin vähintäänkin epäilevä, sillä kyseisestä iskelmäartistista tulivat lähinnä mieleen omituiset levyjen nimet kuten Unihiekkamyrsky ja sokeriset ysärihitit Kylmä ilman sua ja Kuka keksi rakkauden. Ystäväni kuitenkin vakuuttivat, että Kaijan keikoilla on hyvä meininki. Tämä osoittautui raa’aksi vähättelyksi.

The Circus oli täyteen ammuttu hurmioitunutta ihmismassaa, jossa iloisesti sekaisin bailasivat niin riihimäkeläiset yh-äidit kuin parikymppiset miesporukat, sateenkaariväki ja hetsku-pariskunnat. Meno oli kuin jossain lahkossa.

Kaija lunasti odotukset ja otti yleisönsä, myös ne epäileväiset. Hän myös esiintyi Vain elämää -sarjan ensimmäisellä kaudella, mitä en kuitenkaan koskaan katsonut.

Enpä arvannutkaan, että vuotta myöhemmin hillun kyynelten ja naurun sekaisessa tunnemyrskyssä täyteen ahdetulla Hartwall Arenalla tv-sarjan suosion pohjalta rakennetussa konsertissa.

Tuotteistettua itkupornoa vai samastuttavaa leirinuotiomeininkiä?

Kun Vain elämää alkoi Nelosella syksyllä 2012, olin ensinnäkin kyllästynyt kaikkeen tosi-televisioon, varsinkin musiikkiin liittyvään, ja toiseksi; sarjan konsepti kuulosti teennäiseltä ja vaivaannuttavalta.

Julkkikset istuvat ruokapöydän ääressä muka jutustelemassa luonnollisesti, tekevät omanlaisiaan versioita kollegoidensa hiteistä, tirauttavat kyyneleitä ja kehuvat kilvan toisiaan.

Kieltämättä paljolti tuotahan sarja onkin, mutta jos pääsee yli makeilevan pintakuorrutuksen ja lievän myötähäpeän, alta paljastuu tarinoita lauluista ja niiden tekijöistä julkikuvan takana.

Jokin sarjassa selvästi suomalaisia koskettaa, sillä se on kerännyt hieman kaudesta riippuen keskimäärin 700 000–900 000 katsojaa. Se ei ole mikään pieni luku nykypäivän sirpaloituneessa mediankulutuksessa.

Tunneskaala laidasta laitaan

En katsonut ohjelmaa ensimmäisellä kaudella lainkaan ja toisellakin vain yhden jakson. Ystäväni keuhkosivat perjantai-illan viihdepläjäyksestä varsinkin Facebookissa, ja syötteet olivat täynnä itkutunnustuksia ja linkkauksia yhden jos toisen artistin biisiversioihin.

Vasta kolmannen kauden artistikattaus herätti mielenkiintoni: Paula Koivuniemi, Paula Vesala, Jenni Vartiainen, Vesa-Matti Loiri, Samuli Edelmann, Toni Wirtanen ja Elastinen. Heistä minua kiinnosti erityisesti Vesala, jonka uraa olen seurannut jo PMMP:n myötä. Myös henkilökohtaista julkisuutta välttelevien Edelmannin ja Vartiaisen potentiaalinen avautuminen houkutti.

Katsoin jokaisen jakson. Vaivaannuin, nauroin ääneen, tylsistyin joissakin kohdin, liikutuin itkuun asti. Ennen kaikkea vaikutuin siitä, kuinka monipuolisia ja ammattitaitoisia nämä oman alansa huiput ovat. Ja erityisesti koin vahvaa samastumisen tunnetta niihin artistien omakohtaisiin tarinoihin ja muistoihin, joita kappaleiden taakse kätkeytyi.

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua

Joulukuun 28. päivä, 2014. Helvetillisen kylmä. Jouduin perumaan suunnitelmani pukeutua ”hienosti kuin nainen”, ja olen sen sijaan kiskonut päälle mahdollisimman paksun villapaidan, sen päälle paksun talvitakin, housujen alle sukkahousut, päähän pipon. Ainoa myönnytys ovat tekonahkaiset, käärmekuvioiset legginsit, joita ystäväni kutsuvat ”seksipöksyiksi”. Näillä pakkasilla seksi on kuitenkin aika kaukana mielestä.

Hyppään bussista monen muun ihmisen tavoin Pasilan asemalla, missä tapaan ystäväni Anskun. Kulttuuria monipuolisesti harrastava Ansku on 28-vuotias, mutta omien sanojensa mukaan ”henkisesti keski-ikäinen”. Hän on houkutellut minut mukaan Vain elämää -konserttiin, ja tällä kertaa en vaatinut edes maanittelua.

Vaellamme sopulilauman tavoin kohti Hartwall Arenaa. Ihmiset jutustelevat hilpeästi keskenään, hengitys pakkasessa höyryten. Suurin osa ympärillämme vellovasta massasta näyttäisi olevan keski-ikäisiä – noin 40–60-vuotiaita – pariskuntia ja naisporukoita.

Joukossa on myös joitakin kuulosuojainpäisiä lapsia sekä myös meidän ikäisiä ”semi-nuoria” eli kolmenkymmenen molemmin puolin olevia. Naisia ja miehiä tuntuisi olevan lähes yhtä paljon.

Täysille katsomoille

Jokerien kotikaukalona paremmin tunnetun hallin penkkirivit näyttävät olevan täynnä viimeistä riviä myöten. Hallin keskellä on lavarakennelma, jossa on ohjelmasta tuttu ruokapöytäasetelma sekä Leri Leskisen johtaman taustabändin pelit ja vehkeet.

Artistit pääsevät kiertämään lavaa niin, että he voivat olla kasvokkain jokaisen katsomo-osan kanssa. Katosta roikkuu näyttöjä, joista piippuhyllylläkin istuvat näkevät esiintyjien kasvonilmeet. Me istumme Anskun kanssa toisen päädyn alakatsomossa rivillä neljä. Näemme erittäin hyvin lavalle, suoraan artistien pöytiin.

Konsertti alkaa tismalleen kello 20.00. Katsomo räjähtää huutamaan, viheltämään ja taputtamaan. Paula Koivuniemi vetää heti kärkeen Mikä boogie -kappaleen, ja muut artistit tanssahtelevat pitkin lavaa.

Seuraavana on vuorossa kävelyssään tukea vaativa Loiri, joka laulaa hieman haparoiden Vartiaisen Ihmisten edessä. Sitten Vartiainen ja Wirtanen käsikynkkäävät ja jodlaavat iloisesti läpi Lievästi päihtyneen, ja Edelmann puolestaan avaa suurten tunteiden hanat Apulannan Teit meistä kauniin -kappaleella.

Konkareiden karisma vs. nuorten heittäytyminen

Yleisö lämpenee ja ilta lähtee kunnolla käyntiin, kun mikkiin tarttuu positiivisuushumalassa syntynyt ja todelliset showmiehen elkeet omaava Elastinen eli Kimmo Laiho. Hän pyytää yleisöä sytyttämään kännyköiden valot ja laulaa yllättävän herkästi Paula Vesalan kynäilemän PMMP:n balladin Oo siellä jossain mun. Huomaan liikuttuvani ensimmäistä kertaa.

Liikutus muuttuu pian avoimeksi kyynelehtimiseksi, sillä seuraavana ääneen pääsee huikean lahjakas ja muuntautumiskykyinen Vesala, joka kajauttaa ilmoille eleettömästi mutta silti vimmaisesti Loirin tunnetuksi tekemän Elegian.

Illan aikana toteutuu sama jako kuin tv-sarjassa. Kokeneemmat konkarit, kuten Koivuniemi, Loiri ja Edelmann, vetävät omat esityksensä pääasiallisesti varmalla karismalla ja samalla, tunnetuksi tulleella sapluunalla. Nuoremmat kollegat revittelevät, erityisesti Vesala ja Wirtanen, hieman railakkaammin ja ennakkoluulottomammin.

Asetelmassa voi aistia jonkinlaista haikeutta, ja toisaalta erityisesti Loiri ja Koivuniemi suhtautuvat nuorempiinsa suorastaan isällisellä ja äidillisellä ylpeydellä. Tuntuu kuin soihtua oltaisiin siirtämässä eteenpäin.

Ilonpilkahduksia ja varman päälle vetoja

Vesalan Elegian lisäksi omalla kohdalla eniten tunteita – surumielisyyttä ja iloa – aiheuttivat Edelmanin rajusti tulkitsema, oudon lohdullinen Väliaikaista, omalta mukavuusalueeltaan hetkeksi poistuneen Vartiaisen viekoittelevan kujertava Kohtalokas samba ja Koivuniemen sekä Loirin vahvasti kokemuksellinen duetto Lapin kesä, jossa Loirin ääni ylsi ensimmäistä kertaa konsertin aikana nuoruuden ja terveyden aikoihin.

Anskua kosketti erityisesti Koivuniemen laulama Apulannan Koneeseen kadonnut, koska kappale muistuttaa häntä omasta, ei niin helposta elämänvaiheesta. Koivuniemen ääni soikin kyseissä kappaleessa erityisen tummana ja kauniisti.

Yleisön laulattamiset ja tanssittamiset kappaleissa Rusketusraidat, Aikuinen nainen, Sata kesää tuhat yötä ja Anna soida olivat toki ennakkoon mietittyjä ja varman päälle vedettyjä, mutta silti artistit saivat omalla estottomalla heittäytymisellään yleisön lietsottua lähes hurmioituneeseen tilaan. Mekin Anskun kanssa lauloimme kurkku suorana, hytkyimme ja heiluimme ja teimme varmasti joidenkin silmissä erittäin noloja räppieleitä.

Myöskään Leskisen johtaman bändin virtuoosimaista musiikkilajista toiseen saumattomasti hyppäämistä ei voi korostaa liikaa – koko porukka teki huippusuorituksen.

Ja kun artistit kerääntyivät ohjelmasta tuttuun halauspiiriin ja hymisivät äänenavausmantraansa, me liitimme Anskun kanssa kädet ja hymisimme mukana. Olimme hetken osa artistien intiimiä rituaalia, mutta myös suurta halliyleisöä. Yhteenkuuluvuuden tunne oli käsin kosketeltava.

Keski-ikäisyyteen myöntyminen on huojentavaa

Wikipedian mukaan ”keski-ikä on määrittelemätöntä aikaa elämässä, jolloin ihminen ei ole nuori eikä vanha”. Hieman eri määritelmien mukaan keski-iän voi sijoittaa ikävuosien 36–65 välille.

Keski-ikäisyyteen kuuluu näkemykseni mukaan – hieman kärjistäen – nuoruuden ja jo koettujen vuosikymmenten nostalgisointi, omaan rajallisuuteen herääminen, lempeys itseä ja muita kohtaan, toisaalta seestyminen arkeen ja toisaalta raisut, kapinalliset irtiotot sekä tietysti tunteellisuuden lisääntyminen ja halu myös näyttää tunteitaan avoimemmin.

Jos nuorena saattoi ironisesti digata jostain nolosta ja vältti tunteilua viimeiseen asti, niin näin vanhemmalla iällä sitä jo antautuu ihan tietoisesti herkistelylle, suorastaan mässäilee sillä.

Vain elämää jos mikä on henkisen keski-ikäisyyden ruumiillistuma; avoimesti sentimentaalinen, nostalgisoiva, yhtäaikaisesti lempeä ja suorakatseinen populäärissä historiankirjoituksessaan. Se on täydellinen guilty pleasure, lievää noloutta aiheuttava suurten massojen mieltymys, jota ei pitäisi kenenkään ”itseään kunnioittavan kulttuurinharrastajan” myöntää.

No, minä myönnän. Vain elämää -konsertti oli jokaisen pennin arvoinen kokemus, jonka jälkeen lähdimme kotiin henkisesti ja fyysisesti virkistyneinä, malttamattomina nukkumaan.

Kotimatkalla räppäsin puoliääneen konsertin komeasti päättänyttä Soria ja mietin, millaiset jatkot artisteilla on – julistavatko Koivuniemi ja Loiri keskinäistä rakkauttaan, intoutuuko Edelmann tanssimaan pöydällä Elastisen tavoin tai vetävätkö Vesala ja Vartiainen Anna K:ssa karaokedueton hilpeästi päihtyneinä?

Monen konsertissa olleen ja Edelmannin vihjailun kuulleen mielessä pyörii varmasti myös ajatus siitä, näemmekö jonkinlaisen kaikki kaudet ja esittäjät yhdistävän Vain elämää -megakonsertin mahdollisesti ensi kesänä, ehkäpä stadionilla… ja bailaanko siellä minäkin, keski-ikäisyyden sentimentaalisuudesta seonneena?

kuvat: Mari Pöyhtäri ja Tuomas Vitikainen