Kuva ja kuvitus: Riitta Supperi ja Kiia Beilinson

“Hei, teil on tosi pienet tissit! Me ollaan nähty ne, ku te ootte ottanu aurinkoo pihalla.”

Näin huusivat 12-vuotiaat pojat minulle ja kämppikselle, kun olimme 20-vuotiaana rinkat selässä lähdössä reilaamaan. Rinnat meillä tosiaan oli ja on edelleen, ehkä pienetkin, mutta mitäs sen väliä?

Joskus sillä oli väliä. Että on rinnat, ja että ne ei nyt ole kauhean isot, eikä täydellisen pyöreät, kuten telkkarissa oli aina. Kyllä sitä mieluummin riisuutui pimeässä, jos oli miesseuraa ja aamulla ensimmäiseksi laittoi paidan päälle, ettei vaan kukaan säikähtäisi. Paidan alta ei saanut näkyä nännejä, mutta paljaana niiden piti olla niin terhakat, että niillä olisi voinut leikata lasia. Rintaliivejä etsiessä tärkein kriteeri oli toppaukset, koska niiden avulla syntyi täydellinen puolipallo sivusta katsoessa.

Tyttökavereiden kanssa vitsailtiin, että “onpas jäätävät ketunnokat kaikilla”. Minulla oli vielä pitkään toinen tissi isompi kuin toinen. No, kelläpä ei. Kaikki olivat kuitenkin varmoja siitä, että kyllä ne tissit kasvaa, kun tässä aikuiseksi pääsee ja sitten alkaa uusi elämä täydellisten lollojen parissa. Tiedämme kaikki miten siinä kävi. Samanlainen sumutus kuin se, että akne ja finnit kuuluvat vain teini-ikään.

Aikaa kului ja tulin viisaammaksi, mikä oli ihanaa. Tänään nimittäin rakastan tissejäni! Rakastan kaikkien kaikenlaisia tissejä, mutta eniten omiani. En osaa tarkalleen sanoa, koska rakastuminen tapahtui, mutta nyt kaikki edellä mainitut ongelmat tuntuvat naiveilta, mutta samalla söpöiltä. Olen ylpeä rinnoistani ja taistelen niiden puolesta, jos joku tulee aukomaan. Kun 12-vuotiaita aikuisiakin valitettavasti on.

Rakkaus rintoihini tuli ajan myötä, mutta on myös entisen poikaystäväni ansiota. Hän palvoi ja kehui rintojani paljon ja usein. Aluksi oli vaikea ymmärtää, että hänen mielestään tissini ovat siisteintä ikinä, koska itse en ollut uskonut niin. Olin uskonut telkkaria. Mutta kuulkaas, kaikkea hyvääkin voi ihminen alkaa ajattelemaan itsestään, kun joku sen vaan tarpeeksi monta kertaa sanoo. Kiitokset hänelle siitä. Minulla oli yhtäkkiä ihanat ranskalaiset taiteilijatissit ja täydelliset ketunnokat. Siis täydelliset ketunnokat. Enää ei ketunnokka edustanut minulle mitään negatiivista, niin kuin joskus, vaan päinvastoin! Kettu on muutenkin supersöpö eläin. Kuka ihminen voi oikeesti käsi sydämellä sanoa, että vihaa kettuja?

Myös rintaliivikäyttäytymiseni on muuttunut paljon ja nykyään etsin liivejä, joissa on mahdollisimman vähän, tai ei ollenkaan toppauksia. Onneksi tarjonta on laajentuntunut viidessätoista vuodessa. Pyrin myös pitämään säännöllisesti liivittömiä päiviä, koska se on oikeasti mukavaa, kun ei ole kahlittu johonkin, eikä olkaimet valu. Ihmettelen kyllä bombshell-liivejä, joita ketjuliikkeistä löytyy. Kenelle ne on oikeasti tarkoitettu ja miksi? Oma bombshell-haaveeni on tehdä seuraavissa juhlissa jonnatervomäet ja pukea pelkät tissit mekon alle eli päästää ketut vapaaksi. Käykää siis lasilevyjenne kanssa jonoon!

Maailmassa ei ole mitään niin ihanaa asiaa kuin rinnat. Kehukaa ja rakastaa omia ja toisten tissejä usein, hartaasti, raivolla ja söpösti.