Kuvat: Riitta Supperi

Tanja Pohjolan yksi haave toteutui, kun esikoiskirja julkaistiin. Runeberg-ehdokas pursuaa kirjaideoita, mutta hän työstää niitä nyt kaikessa rauhassa.

Kirjan kirjoittaminen voi olla melkoista tunteiden vuoristorataa. Yhtenä päivänä oma työ tuntuu takuuvarmalta mestariteokselta ja seuraavana päivänä omaa tekstiä lukee järkyttyneenä: miten olen ikinä voinut kuvitella, että tästä tulee yhtään mitään.

Esikoisromaaninsa viime syksynä julkaissut Tanja Pohjola (s. 1980) hymyilee nyt jo vapautuneesti muistellessaan Lintu pienen yli kolme vuotta kestänyttä kirjoitusprosessia. Kiittäviä arvioita saanut historiallinen romaani on ehdolla Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan Runebergin päivänä 5.2.2015.

”Ehdokkuus löi minut ällikällä, mutta totta kai olen mielettömän iloinen. Olin ajatellut, että esikoiskirjoista ehdokkaaksi valittaisiin Anni Kytömäen Kultarinta tai Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, jotka olivat myös Finlandia-ehdokkaina.”

Runeberg-palkinnon valitsijaraati päätti kuitenkin jättää finalistien joukosta pois kaikki Finlandia-ehdokkaat, jotta laajempi joukko kirjoja saisi ansaitsemaansa huomiota. Pohjola pitää päätöstä hyvänä.

Lintu pienessä kulkee rinnakkain kaksi aikatasoa. Kirjan keskushenkilöksi nousee Dora, joka on vuonna 1944 hieman yli 10-vuotias tyttö Viipurissa, pommitusten keskellä, lukittuna rapistuneen huvilan yläkertaan. Toisella aikatasolla eli vuonna 1953 Dorasta on tullut Dorotea, hän on juuri avioitunut ja asuu Helsingissä, raitiovaunujen kolkkeessa. Hänen aviomiehensä ei tiedä, kuka Dorotea oikeasti on tai mistä hän tulee.

Lintu pieni tarkastelee vivahteikkaasti ja tarkkanäköisesti sitä, miten ihmismieli yrittää selvitä rankoissa tilanteissa ja menneisyyden painolastin alla.

”En osannut yhtään arvata ennalta, mitä kirjasta tykätään, sillä en ole tottunut saamaan teksteistäni palautetta. Myönteinen vastaanotto on tuntunut todella hyvältä ja palkitsevalta”, Pohjola toteaa.

Tulppa, joka poksahti auki

Pohjola kertoo kirjoittaneensa aina.

”Kirjoittaminen on minulle luonnollinen tapa ilmaista asioita ja jäsentää ajatuksia.”

Kirjan kirjoittaminen oli ollut Pohjolalle pitkäaikainen haave, mutta vasta Lintu pienen kohdalla motivaatio riitti loppuun asti.

”Päätin, että en halua vanhempana katua, etten koskaan kirjoittanut mitään kokonaista ja lähettänyt sitä kustantamoihin.”

”Esikoiskirja oli jonkinlainen tulppa, joka täytyi poksauttaa auki. Toista kirjaa pystyn kirjoittamaan nyt paljon vapautuneemmin.”

Pohjola sai myönteisen vastauksen Atena Kustannukselta noin kolmen kuukauden päästä siitä, kun oli lähettänyt käsikirjoituksensa.

”Oli hilkulla, ettei koko kustannussopimus mennyt minulta sivu suun. Atenan lähettämä sähköposti oli suodattunut roskapostikansiooni, enkä ollut huomannut sitä. Onneksi Atenasta soitettiin perään juuri ennen kuin minulta varastettiin puhelin Thaimaassa.”

Lintu pieni oli rakenteellisesti kohtalaisen valmis paketti jo kustantamoon saapuessaan. Kustannustoimittaja poistatti lähinnä turhia täytesanoja ja sekä liiallista pateettisuutta. Myös tapahtumavuotta ja kirjan loppua viilattiin hieman.

Miksi sitten juuri tämä kirja kantoi kirjoitusprosessin loppuun asti?

”En koskaan varsinaisesti ajatellut, että haluaisin kirjoittaa juuri historiallisen romaanin. Kirjan aihe alkoi kuitenkin muotoutua kandityön myötä.”

Käsityön ja kuvataiteen opettajaksi valmistuva Pohjola tutki kandityössään lasten vaatetusta 1940- ja 50-luvuilla ja törmäsi tutkimusta tehdessään teksteihin, joissa kerrottiin lasten sota-ajan kokemuksista. Lasten hätä kosketti, ja aihe alkoi kiinnostaa yhä enemmän.

”Ehkä se, että näin paljon vaivaa taustatiedon hankkimisessa, vaikutti osaltaan siihen, että halusin kirjoittaa kirjan myös valmiiksi. En halunnut kaiken sen työn menevän hukkaan.”

Pohjola kertoo, ettei hän ole pystynyt lukemaan kirjaansa sen julkaisun jälkeen.

”Olen hyvin itsekriittinen ja voisin jatkaa tekstin muokkaamista ikuisuuksiin. Selailin kyllä painosta tullutta kirjaa, mutta huomasin, että minua alkoi harmittaa, kun näin siellä jonkun sanan, jonka olisinkin halunnut nyt vaihtaa johonkin toiseen. Ehkä kymmenen vuoden päästä sitä pystyy lukemaan jo vähän enemmän ulkopuolisen silmin”, Pohjola hymyilee.

Kirja syntyy yksittäisistä kohtauksista ja lyhyissä pätkissä

Ideoiden puute ei ole ollut Pohjolalle koskaan ongelma kirjoittamisessa.

”No ei todellakaan”, Pohjola nauraa. ”Vaikeaa on pikemminkin se, että osaa päättää minkä niistä lukuisista kirjaideoista valitsisi ja lähtisi työstämään eteenpäin.”

Haastetta tuo myös itse kirjoittaminen. ”Ideointivaiheen lisäksi tykkään eniten tekstin muokkaamisesta. Sen sijaan varsinainen kirjoitusvaihe tuntuu ajoittain raskaalta. Odotan innolla sitä, että teksti olisi nopeasti siinä kunnossa, että pääsen viilaamaan ja muokkaamaan sitä.”

Pohjola kertoo kirjoittavansa epäkronologisesti, yksittäisiä kohtauksia sieltä täältä. Esimerkiksi Lintu pienen loppukohtauksen hän kirjoitti jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

”En osaisi kirjoittaa kronologisesti alusta loppuun. En varmaan kirjoittaisi ollenkaan, jos kirja olisi pakko kirjoittaa siten.”

Yksittäiset kohtaukset löysivät oman paikkansa kirjasta hiljalleen, muun muassa post it -lappujen avittamana. ”Levitin lappuja lattialle, ja yritin siten hahmottaa, mikä kohtaus sopisi mihinkin.”

Pohjola kertoo kirjoittavansa mieluiten useamman kerran päivässä vähän kerrallaan. Pitkät yhtäjaksoiset kirjoitussessiot eivät ole niinkään hänen juttunsa.

”Enimmillään olen kirjoittanut yhteen menoon kaksi sivua.”

Melko tyypillinen päivävauhti on puoli sivua.

”Joskus riittää yksi lausekin. Tärkeintä on, että joka päivä kirjoittaa kuitenkin jotain, jottei teksti unohdu, jotta se pysyy koko ajan elämässä mukana.”

Pohjola aloitti viime syksynä luovan kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa.

”Toivon, että saan sieltä lisäoppia erilaisiin lajityyppeihin. Olen kiinnostunut käsikirjoittamisesta, lehtikirjoittamisesta ja myös runoista. Lisäksi on ihanaa, että opintojen kautta pääsen tapaamaan muita kirjoittavia ihmisiä.”

Lukeminen ruokkii kirjoittamista

”Lukeminen on parasta kirjoittamisen harjoittelua. Mitä enemmän lukee, sitä paremmin oppii näkemään erilaisia ratkaisuja ja huomaamaan juttuja, joita ei itse haluaisi tehdä”, Pohjola sanoo.

Hänellä on usein samaan aikaan montakin kirjaa kesken. Pohjola on saanut juuri luetuksi Kate Mortonin Hylätyn puutarhan, parhaillaan luettavana ovat Kate Atkinsonin Elämä elämältä, Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta sekä Arundhati Royn Joutavuuksien jumala. Viimeksi erityisen vaikutuksen Pohjolaan teki Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo.

Pohjola uskoo, että lähes kaikki luettu vaikuttaa jollain tavalla omaan ajatteluun ja kirjoittamiseen. Yksi erityisen tärkeä lukukokemus hänelle on ollut viitisentoista vuotta sitten luettu Leena Landerin Tummien perhosten koti, joka rohkaisi Pohjolaa kirjoittamaan entistä syvempiä henkilöhahmoja.

”Luulen, että tuon kirjan taustakaiku kuuluu myös Lintu pienessä.”

”Toisaalta koen, että minulla on jo varsin vahva oma ääni, joka puskee kyllä aina läpi, vaikka yrittäisin hakea tietoisestikin vaikutteita muualta.”

Oman äänen lisäksi kirjailijalle perin tärkeä ominaisuus on kärsivällisyys.

”Kyllä. Kärsivällisyyttä tarvitaan prosessin kaikissa vaiheissa: kirjoittamisessa, muokkaamisessa, palautteen odottamisessa.”

Yksi Pohjolan suurista haaveista toteutui, kun hänen kirjansa julkaistiin. Se ei silti tarkoita sitä, että kirjoittaminen loppuisi tähän. ”Toivon, että kirjoitan vielä monen monta kirjaa.”

Tulevaa kirjaansa hän tekee pikkuhiljaa, ilman stressiä. Kärsivällisesti.