Feministisen scifin mestarin Margaret Atwoodin klassikkoromaani Orjattaresi (1985) on jälleen pinnalla: Donald Trumpin vaalivoiton myötä kirja nousi myyntilistojen kärkeen. Kirjan kuvaama naisten helvetti tuntuu pelottavan ajankohtaiselta.

Romaanin juoni on monelle tuttu, mutta selostan sen lähtökohdat lyhyesti. Kirja kuvaa ydinsodan jälkeistä aikaa ja Pohjois-Amerikassa sijaitsevaa kuvitteellista valtiota, Gileadia, jota johtavat Raamattuun nojaavat kristilliset fundamentalistit. Monivaimoisuus on vallitseva käytäntö, ja naiset on alistettu Raamattuun vedoten synnytyskoneiksi.

Tiukan hierarkkisessa yhteiskunnassa tarpeeksi korkeaan asemaan kohonneet miehet voivat pitää itsellään useampia sivuvaimoja varsinaisen vaimonsa lisäksi. Sivuvaimoja kutsutaan orjattariksi, ja heidän tehtävänään on synnyttää vaikutusvaltaisille miehille lapsia. Orjattaret koulutetaan tähän ”työhön” erillisissä koulutuskeskuksissa.

Atwoodin romaani on yhden orjattaren tarina. Romaanin ankean dystooppisessa todellisuudessa naiset pakotetaan pukeutumaan peittävästi jatkuvan väkivallan ja kuoleman uhan alaisina. Romaanin loppu jätetään aavemaisen avoimeksi, kuin anekdootin kaltaiseksi arvailuksi siitä, miten kirjan päähenkilön käy.

Suoratoistopalvelu Hulu on juuri julkaissut kirjaan perustuvan tv-sarjan, joka on Suomessa nähtävissä HBO Nordic -palvelun kautta. Orjattaresi on kuitenkin ollut ajankohtainen aiemminkin: siitä on tehty myös elokuva ja ooppera. Tuntuu siltä, että kirjan pelottava sanoma resonoi vuodesta toiseen.

Atwoodin kirja kytkeytyy myös siihen pitkään feministisen kirjallisuuden traditioon, joka kertoo naisiin kohdistuvasta patriarkaalisesta sorrosta.

Niinkin erilaiset kirjat kuin Doris Lessingin Kultainen muistikirja, Marilyn Frenchin Kesämies ja Atwoodin Orjattaresi jakavat samoja teemoja, kuten miesten naisiin kohdistamat halventavat asenteet ja teot. Feministisen kirjallisuuden- ja mediatutkimuksen pioneeri Tania Modleski on kertonut Lessingin teoksen saaneen hänessä aikaan niin suurta raivoa, että luettuaan teoksen hän jätti silloisen miehensä. Modleski ei käsittele teosta kursseillaan, koska pelkää päätyvänsä antamaan miesopiskelijoille hylkääviä arvosanoja vain romaanin miehiä kohtaan kokemansa kiukun takia.

Uskon tämän kaanonin, johon kaikki nämä teokset kuuluvat, synnyttävän edelleen raivoa –  perusteltua ja oikeutettua raivoa. Modleskin asennetta voi pitää terveenä erityisesti nykyisessä ilmapiirissä. Kirjallisuus tarjoaa kentän mielikuvitukselle, mutta  mielikuvituksen kautta voi myös luoda katseen omaan arkeen. Kirjallisuuden visio ei aina ole pelkkää mielikuvitusta.

Vihaan ja kiukkuun ei tarvitse kysyä lupaa. Ei varsinkaan nyt, kun naisten jo saavutetut oikeudet ovat globaalilla tasolla uhattuina. Viiltävimmin Donald Trumpin ruokkima asenneilmasto osuu niihin naisiin, jotka eivät ole vielä saavuttaneet niitä oikeuksia, joita monissa länsimaissa pidetään itsestäänselvyyksinä.

Mutta: nämäkään oikeudet eivät ole enää itsestäänselvyyksiä.

Miksi Atwoodin sanoma ei siis resonoisi tänä päivänä?

Trump suhtautuu aborttioikeuteen negatiivisesti ja on toteuttanut vakaumustaan allekirjoittaessaan määräyksen, joka peruuttaa rahoituksen kaikilta niiltä perhesuunnittelua tarjoavilta järjestöiltä, jotka edes mainitsevat abortin. Painajaisen anatomia on kasassa, mutta tästä huolimatta tilanteessa on nähtävillä jotain toivoa: Orjattaresi innoittaa misogynian vastaista aktivismia, ja taantumuksen vastainen liike on globaali.

Tätä kirjoittaessani Ranskan presidentinvaalien yhteydessä on raportoitu kiivaista äärioikeiston Marine Le Penin vastaisista mielenosoituksista. Ehkä kirjallisuus tarjoaa vision myös vastarinnasta.

Kuva: Hafuboti CC-BY-SA-4.0/Wikimedia Commons