Krooninen omatoimimatkailija toteutti syntisen unelmansa ja lähti luksusretriitille Marokon aalloille. Sieltä löytyi aikuisten kesäleiri.

Käännyn hieman kolhiintuneessa minibussissa rakennustyömaalle. Ajamme läpi aukean, joka muistuttaa toria. Muovinsäikeitä ja mädäntyneitä omenoita on ajaantunut kasoiksi tien varteen. Ehdin ajatella ”Mit***?” ennen kuin ajamme pientä linnaa muistuttavan talon eteen. Se on piilotettu työmaan taakse, meren äärelle. Linnaa se muistuttaa siksi, että rakennusta ympäröi muurit.

Kävelen arasti täysin autiolta vaikuttavaan Villa Mandalaan. Vastaanottamassa on kuitenkin laveaa aussia puhuva, joogakuteisiin pukeutunut nainen, joka nappaa minut esittelykierrokselle tyhjään taloon. Jossain vaiheessa uskallan ohimennen kysyä: ”Tuotaaaa… onko täällä ketään muuta kuin minä?”

Loput vieraat ovat kuulemma rannalla. Surffilla tai ihan vain chillaamassa. Asettaudun ihastuttavaan huoneeseeni, josta näkyy meri, ja hiivin kalpeana uima-altaalle kirjan kanssa. Vähän erikoinen olo. Mitenhän täällä ollaan?

Olen aikuisten lomalla Marokossa hiihtoloman aikaan, niin kuin muutkin vakavasti otettavat henkilöt, jooga- ja surffiretriitillä, jossa oma-aloitteista on vain se, otatko aamiaiseksi voffeleita, munakasta vai molempia. Minua jännittää. Naurettavan auktoriteettipelkoisena vihaan aikataulutettuja tapahtumia ja ryhmässä liikkumista. Mutta olen aina unelmoinut joogaretriitistä jossain surffin äärellä, sen eteen voinen uhrata hieman seikkailunhimoa. Selaan uima-altaalla huoneestani löytämääni ohjevihkoa. Päivät alkavat puoli kahdeksalta aamujoogalla. Sitten mennään aamiaiselle, myöhemmin surffille, parin tunnin tauolle ja sitten taas joogataan ja syödään. Päiväjärjestys ennustaa välitöntä sammumista iltakymmeneltä. Voi pojat.

Hissukseen uima-altaalle alkaa valua porukkaa. Demografia näyttää olevan hyvin hajanainen, nuorehkot naiset enemmistönä. Mukana on hilpeä tanskalais-ranskalainen vanhempi pariskunta, Eurooppaa kiertävä jenkki ja se pakollinen rutikuivan huumorin omaava perusenglantilainen. Olen liittynyt joukkoon pari päivää myöhässä, tarkoitukseni on loppuviikosta osallistua myös naisten surffileirille – miksei tehdä kaikkea jos voi?

Aikuisten kesäleiri

Sujahdan hämmentävän nopeasti päivärytmiin. Olen erityisen yllättynyt siitä, että onnistun heräämään ja olemaan jopa jokseenkin toimintakunnossa aamujoogassa. Kylläkin melkein yöpukuun ja villasukkiin pukeutuneena.

Villa Mandalan joogasali on henkeäsalpaava. Se on rakennettu katolle ja joogaajan silmien eteen avautuu heräävä meri. Aamut ovat viileitä, mutta tunnin myötä on hyvä riisua kerroksia pois. Aamiaisella ryhmä alkaa jo olla liiankin hereillä – en tykkää jutella aamuisin, joskus on ihana olla suomalainen, kun muut odottavatkin sinun olevan hieman mörri.

Iltapäivän surffisessarit ovat sitten aivan toisenhenkisiä kuin meditointi. Ajelemme pikku pakulla pitkin rannikkoa etsimässä kivaa, pientä aaltoa. Ryhmän taso on sekalainen, mutta kukaan ei ole todellakaan pro. Surffiopemme ovat juuri sellaisia kuin surffiopet ovat kaikkialla maailmassa – paahtuneita, vähän hönöjä, hiusten päät vaalentuneita tarinan mukaan auringosta ja suolasta (useimmiten vaalennuspullosta) ja tällä kertaa hyviä hommassaan.

Olen sen verran huono surffari, että meinasin kerran jo aikoja sitten tappaa itseni lajissa, mutta onneksi tunnelma tunneilla on turvallinen. Itseään ei pääse ihan heti haastamaan, mutta jos haluaa verrytellä vanhoja taitoja tai aloittaa lajin alusta, ovat tunnit juuri paikallaan. Villa Mandala on hieman Taghazoutin, Marokon legendaarisimman surffikylän, ulkopuolella. Pysähdymme usein kotimatkalla kylään, vähän pyörimään tai hoitamaan asioita. 

Taghazout on viehättävä, villi versio välimeren kalastajakylistä. Halutessa saa länsimaisia mukavuuksia, mutta kulman takaa voi shoppailla itämaan mausteita. Kylä on helppo kohde, mutten viitsi senkään kaduilla kulkea liian lyhyessä hameessa ja suojaan käsivarteni huivilla, vaikka minut ohjeistetaan toisin. Jotenkin sen vain aistii ilmassa ja sivulle luoduista katseista. Naisena on mukavampaa olla verhottu tässä maassa.

Päivät toistavat toisiaan ja rytmittyvät mihinkä muuhun kuin ruokaan. Olo on kuin aikuisten kesäleirillä tai todellakin paremman luokan koulukodissa. Ruoka on liioittelematta älyttömän hyvää, kasvispainotteista, poikkikulttuurista ja tuoretta suoraan keittiöstä. Vaivun hyvin pian ihanan aivottomaan tilaan, jossa tasaisin väliajoin liikun ja syön. Liikun ja syön. Ja siinä välissä nukahdan iltakymmeneltä. Leirillä on kivaa.

Surffille mimmien kanssa

Surffi on siinä mielessä hyvin tavallinen laji, että aalloilla liikkuu ihan liikaa testosteronia eli urpoja. Naisiin suhtaudutaan usein vähättelevästi, mikä taas johtaa siihen, ettei tyttönä uskalla kuin killua breikin kulmalla, jos ei ole ekstra-annosta pokkaa. Ja reunalla oppii hitaasti. Mutta joka kerta, kun olen päässyt aallolle vain mimmiseurassa, on tilanne aivan toinen. Surffissa naiset tukevat toisiaan, kannustavat, opettavat ja antavat aaltoja. Ja aina on vähän kivempaa.

Surf Maroc järjestää surffileirejä samalla idealla kuin joogaretriittejä – ne ovat vain vähemmän joogaisia ja sosiaalisempia ja osa leireistä on suunnattu ainoastaan naisille. Majoitus on Taghazoutissa, hotelliketjun luksushostellissa, ja päivärutiiniin kuuluu kaksi surffikertaa ja kaljanhakureissu. Alkoholiahan Marokossa ei löydy muualta kuin tiskin alta. Marokon johtava surffireissujen järjestäjä Surf Maroc oli alkuun huone kellarissa, mutta nyt se käsittää neljä hotellia. Tunnelma on silti kotoisa, vielä en ainakaan ole pääsyt laitostumaan.

Surffikurssia vetävä Fatima on Espanjasta, aalloista kuulusta Asturiasista. Nainen on surffarin arkkityyppi eli kertakaikkisen ihana. Surffiohjaajalla on iso merkitys oppimisessa, varsinkin jos olet ensimmäistä kertaa aallolla. On tärkeää tuntea olevansa turvassa, ettei ihka ekat turpiin saamiset vedessä aiheuta liian pahaa pelästystä. Fatiman kanssa on kuin, no, Fatiman taskussa ja tuntee itsekin olevansa vähän mageempi.

Porukassa on monen tasoista lautailijaa, mutta keulijoita ei löydy. Naisten saama kohtelu breikeillä on tuottanut ainakin yhden hyvän asian – kanssasisarissa törmää hyvin harvoin turhanpullistelijoihin. Tunti on Fatiman näköinen, asiantunteva ja lämmin. Eväät syödään rannalla, ja kaikki ovat mukavasti poikki. Onnistumisia kerrataan ja mietitään, miten parantaa. Tyttöporukassa on mahtava surffata, myös siksi että joukkoon mahtuu kaikenikäisiä naisia. Suosittelen lämpimästi. Tuntien jälkeen tuntee ansainneensa loppupäivän hammockissa. Siihen asti, kun pöytiä aletaan kattaa herkuilla. Ei hassumpi elämä.