”Naisten pitkiä fiktio-ohjauksia on meillä Suomessa noin 70”, arvioi elokuvatutkija Outi Hupaniittu.
Liki 1300 elokuvasta se on murto-osa. Kotimaisessa elokuvassa sukupuolten epäsuhta onkin tilastojen valossa erittäin jyrkkä.
Glory Leppänen, Ansa Ikonen, Kyllikki Forssell ja Ritva Arvelo. Vuoteen 1962 mennessä Suomessa oli tehty puolen tuhatta pitkää näytelmäelokuvaa. Niistä neljässä ohjaajana oli nainen. Heistä yksikään ei ohjannut toista elokuvaa.
Naisen matka omaehtoiseksi elokuvantekijäksi on usein pitkä ja vaivalloinen. Moni uupuu matkalle. Myös näyttelijöiden sukupuolijakauma näyttää, että elokuvat kertovat enemmän miesten kuin naisten tarinoita.
Yle teki keväällä ansiokkaan jutun KAVI:n eli Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tuottaman datan pohjalta otsikolla Sata vuotta suomalaista elokuvaa. Ylen mukaan kaksi kolmesta näyttelijästä suomalaisessa elokuvassa on miehiä. Suhdeluku ei ole muuttunut sadan vuoden aikana miksikään. Elokuva on yhä vahvasti miesten laji.
Muutosta on onneksi jo ilmassa. Kuluva vuosi on elokuva-alan tasa-arvon kannalta poikkeuksellisen hyvä: naiset tulevat ohjaamaan 40 prosenttia kotimaisista ensi-iltaelokuvista.
”Tällaista tilannetta ei ole ollut koskaan ennen”, Hupaniittu sanoo.
Hupaniitun mukaan suuntaus näyttää nyt lupaavalta. Puolet kaikista kotimaisista naisten ohjaamista elokuvista on tehty viimeisen 8 vuoden aikana. Esiin on noussut nuorten naisten elokuvan ammattilaisten joukko.
Suomi-elokuvan vastakaanon
Suomalaisesta elokuvasta tavataan nostaa esiin Komisario Palmut, Kaurismäet ja Tuntematon sotilas, se alkuperäinen. Kaanonin varjoon jää koko joukko kiinnostavia naistarinoita.
Miltä näyttäisi Suomi-elokuvan vastakaanon? Outi Hupaniittu valitsi kotimaisten elokuvien joukosta seitsemän suosikkia, jotka ovat hänen mielestään hyviä esimerkkejä vahvoista naistarinoista.
”Valintaani vaikutti elokuvan sisältö ja naiskuva, ei yksinomaan se, onko elokuva naisen ohjaama”, Hupaniittu perustelee.
Valentin Vaalalta Hupaniittu valitsi peräti kaksi elokuvaa: Juurakon Huldan ja Niskavuoren naiset.
”Valentin Vaala on henkilökohtainen suosikkini mustavalkokaudelta. Vaalan jälki on viimeisteltyä, sujuvaa studiotyyliä. Lisäksi hän oli mestari naisten ohjaajana.”
Hupaniitun elokuvavalintoja yhdistää yhteiskunnallisuus sekä naishahmojen kapina valmiita malleja vastaan. Jo 1930-luku oli vahvoista naisista kertovien elokuvien aikaa.
Ja nyt naistarinoita kertovat viimein naistekijät itse. Auli Mantilan Neitoperho ja Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu ovat raikkaita ja omaäänisiä töitä, joissa on onnistumisia monella tasolla.
Tyttö Nimeltä Varpu elokuvan Making Of-kuvia / Photo by Cata Portin
Juurakon Hulda (1937)
Niskavuoren naiset (1938)
O: Valentin Vaala
Juurakon Hulda ja Niskavuoren naiset pohjasivat Hella Wuolijoen 1930-luvun kohunäytelmiin, jotka kirjailija oli kirjoittanut salanimellä Juhani Tervapää. Elokuvien nopea sanailu ja rohkea yhteiskunnallisuus ovat peräisin Wuolijoelta.
Juurakon Hulda kertoo torpan tyttö Huldasta (Irma Seikkula), joka elokuvan alussa saapuu Helsinkiin ja päätyy naimattoman tuomari Soratien (Tauno Palo) piiaksi. Omalla työllään ja opiskelullaan Hulda tekee huiman sosiaalisen nousun. Elokuvan lopussa hän tähyää eduskuntaan.
Outi Hupaniitun mukaan Juurakon Huldaa on hedelmällistä lähestyä intersektionaalisen feminismin kautta. Huldan tarinassa risteävät luokkasyrjintä ja naisen aseman ongelmat. Elokuvassa viitataan isännän oikeuteen kömpiä piian kamariin. Kaksinaismoralismi kukoistaa.
”Köyhistä oloista tuleva työväen tytär joutuu sietämään Helsingin herroilta sovinistista sontaa”, Hupaniittu puuskahtaa.
Älykäs ja sinnikäs Hulda saa elokuvassa kaiken, myös tuomari Soratien. Hupaniittu ei ole Huldan valinnasta innoissaan. Soratien asenteet ärsyttävät.
”Inhoan Soratietä jokaisen katselukerran jälkeen enemmän.”
Niskavuoren naiset tehtiin lähestulkoon samalla työryhmällä kuin Juurakon Hulda. Naispääosaan, opettaja Ilona Hongiston rooliin valittiin uusi tulokas Sirkka Sari. Ilonaan rakastuvaa nuorta Aarne-isäntää näytteli Tauno Palo.
Hupaniitun mukaan Niskavuoren naiset oli rohkea näytelmä ja elokuva rikkoessaan 1930-luvun aitosuomalaisia arvoja vastaan. Aarne lähtee avioliitostaan ollakseen rakastettunsa kanssa.
”Toinen nainen on kansakoulun opettajatar, isänmaallisen Suomen tuki ja turva. Hän rikkoo ydinperheen”, Hupaniittu summaa elokuvan uskaliaita käänteitä.
Niskavuoressa naiset ovat vahvoja ja miehet heikkoja. Vanha emäntäkin (Olga Tainio) toteaa Niskavuoren miesten olevan vain keskinkertaista sorttia.
”Niskavuoressa naiset ovat niitä, jotka pitävät koko juttua pystyssä”, Hupaniittu sanoo.
Olet mennyt minun vereeni (1956)
O: Teuvo Tulio
Hupaniitun mukaan Teuvo Tulion elokuvien naiskuva on yksiulotteisuudessaan ongelmallinen. Poikkeuksena hän pitää Regina Linnanheimon käsikirjoittamaa melodraamaa Olet mennyt minun vereeni.
Tulion eksploitaatiota lähestyvissä elokuvissa toistuu usein sama kuvio: miehet hyväksikäyttävät naisia. Nainen lankeaa.
”Tulion elokuvien katse naisiin on hyvin miehinen”, Hupaniittu kritisoi.
Olet mennyt minun vereeni -kolmiodraamassa näkökulma on vahvasti naisen. Siitä pitää huolen jo Linnanheimon kertojanääni.
Linnanheimo tekee elokuvassa rohkean roolisuorituksen: hän muuntautuu elokuvan mittaan tehtaantytöstä pulimummoksi. Rooli oli sellainen, jollaisia Linnanheimo olisi halunnut tehdä enemmänkin.
”Linnanheimohan luopui rahakkaasta sopimuksesta Suomen Filmiteollisuuden kanssa tehdäkseen yhteistyötä taiteilija Tulion kanssa. Hän halusi rooliensa olevan muutakin kuin krinoliineissä pyörimistä.”
Miestä ei voi raiskata (1978)
O: Jörn Donner
Neitoperho (1997)
O: Auli Mantila
Hupaniittu yhdistää Jörn Donnerin ja Auli Mantilan elokuvat, koska näkee niissä paljon samaa.
”Kummassakin elokuvassa on nainen, joka kieltäytyy sopeutumasta yhteiskunnan asettamiin raameihin. Naiset opetetaan olemaan pehmeitä ja sopeutuvaisia, nätisti ja kiltisti. Nämä naiset nousevat tekemään, he poistuvat ennalta oletetusta paikasta, johon naisia asetetaan.”
Donnerin ja Mantilan elokuvissa on väkivaltaa, mutta väkivalta ilmenee niissä eri tavoin. Donnerin elokuvassa raiskatun Evan (Anna Godenius) väkivaltainen kosto on katsojalle täysin ymmärrettävä. Neitoperhon Evin (Leea Klemola) vinksahtanut maailma täyttyy väkivallasta ja tuhoamisesta. Hänen motiivejaan ei voi täysin käsittää.
Hupaniittu pitää Donnerin kansainvälistä tekijyyttä arvossa. Donner tekee luontevasti ylirajaista elokuvaa ja leikittelee suomenruotsalaisuudella ja riikinruotsalaisuudella.
Neitoperhon juokseva ja jouheva ohjausjälki, improvisoidulta tuntuva replikointi ja näyttelemisen helppous ovat Hupaniitusta omaa luokkaansa. Mantilan rätväkkä elokuva tuntuu edelleen tuoreelta.
Neitoperhon oli helppo nousta esiin 1990-luvun puolivälissä, kun kilpailua ei juuri ollut. Toisaalta Hupaniittu uskoo, että se loistaisi myös tämän päivän Suomi-elokuvien rinnalla.
Rakkaudella Maire (1999)
O: Veikko Aaltonen
Rakkaudella Maire on näyttelijä Eeva Litmasen juhlaa. Hänen Maire-hahmonsa on käsittämättömän upea, Hupaniittu kiittää.
Maire on elämäänsä turhautunut hienostorouva, joka alkaa täyttää elämänsä tyhjyyttä tunkeutumalla toisten elämään. Käynnistyy tuhon kierre.
”Harvoin näkee näin vahvaa aikuisen naisen roolia. Elokuva rakentuu muutenkin vahvasti naishahmojen varaan.”
Hupaniittu on pistänyt merkille Veikko Aaltosen elokuvalliset vaikutteet. Monisyiset naishahmot, kirkkaat värit ja elokuvan pelkistetty tyyli viittaavat siihen, että Aaltonen tuntee Almodóvarinsa.
”Aaltonen luo tässä huolellista isojen, selkeiden väripintojen maailmaa.”
Tyttö nimeltä Varpu (2016)
O: Selma Vilhunen
Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu edustaa Hupaniitulle Suomi-elokuvan uutta nousua, sitä missä nyt mennään.
”Tyttö nimeltä Varpu on upeinta mitä olen suomalaisessa elokuvassa pitkään aikaan nähnyt. Elokuva toimii niin monella tasolla. Siinä on ihanaa tuoreutta ja raikkautta”, Hupaniittu iloitsee.
Hupaniitun mukaan Vilhusen elokuva avautuu laajalle: se ei ole ainoastaan tarina tyttären ja äidin suhteesta ja dynamiikasta, vaan yhtä lailla kertomus yhteiskunnasta. Hupaniittu arvostaa Vilhusen hienosyistä tapaa kertoa asioita.
”Sivulauseessa Paula Vesalan näyttelemä äiti mainitsee olevansa kirjallisuuden maisteri. Ja hänhän tekee siivoojan töitä. Elokuva ei saarnaa, vaan näyttää yhteiskunnan todellisuutta arjen kautta.”