Kuvitus: Salla Moilanen

Urheiluvarusteeni löyhkäävät. Vaikka jemmaan varusteeni futistreenien jälkeen kylppäriin tai parvekkeelle, haju tuntuu tarttuvan koko huusholliin. Hiki haisee.

Hikoileminen on totta, vaikka naisten kuntosalilla hikineste piilotetaan usein häveliäästi urheilukuitujen sekaan. Fitness-mielikuvien mukaan liikunta on megatrendi, johon kuuluvat kirkasväriset tekstiilit, huolitellut meikit ja loputtomat selfiet. Mutta ei hiki. Hiki on häpeä.

Sylvin kakkosnumero on omistettu urheilulle ja liikunnalle. Kenellekään Sylvin toimituksesta ei tullut mieleen kirjoittaa tai kuvata täydellisen kropan tavoittelua – tai no, ainoastaan natsiyhteydessä. Urheilu ei ole kroppaprojekti. Liikunta on tekemisen meininkiä, oli kyse sitten fanittamisesta, trampoliinihyppelystä tai krapulasta. Hiki saakin haista.

Sylvin suhde liikuntaan on vähintään kaksijakoinen. Tykkäämme punkrockjumpasta, mutta ahdistumme, kun ryhmäliikunta-aikataulussa lukee Core Ball tai Bootylicious. Boikotoimme olympialaisia, mutta toivomme Suomen naisten rugby-maajoukkueen pääsevän olympiatasolle.

Omalla kohdallani liikunnan viha ja rakkaus tiivistyvät jalkapalloon. Kaverillani on tapana sanoa, että jalkapallossa parempi joukkue voittaa aina. Hän ei voisi olla enempää väärässä. Ei Portugali olisi voittanut EM-kultaa, jos väite pitäisi paikkansa. Silloinkin, kun paras joukkue voittaa, kyseessä ei välttämättä ole se oikea joukkue. Jalkapallo ja muukin urheilu on täynnä epäonnistumisia, pettymyksiä ja pellejä. Tuskan hikeä.

Vaikka laji (kuin laji) paljastaa pelaajansa luonneviat, paljastaa se toisaalta myös kanssapelaajien hyveet. Joukkueessa ne kertautuvat, tarttuvat ja synnyttävät uutta hyvää. Joukkue on suurempi kuin yksittäinen peli.

Joukkue jakaa epäonnistumisesi ja onnistumisesi. Ja hikesi.