Kuvat: Viena Kytöjoki

Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon Seksistä ja matematiikasta -romaanillaan voittanut Iida Rauma pohtii Sylvin haastattelussa romaaninsa suuria teemoja: ihmisen ja luonnon suhdetta, ihmisen suhdetta eläimiin, inhimillisyyttä, ja kauhua.

Talven syvän pimeyden ja loputtoman räntäsateen keskellä tarpoessa ajatukset suuntaavat pakostakin maapallon tilaan ja ilmastonmuutokseen. Valkoinen joulu saattaa näilläkin leveysasteilla olla pian muisto vain.

Iida Rauman toisessa romaanissa ekokatastrofi on jo ovella, ja ilmastonmuutoksen uhka luo painostavan taustakohinan lähitulevaisuuteen sijoittuvalle tarinalle. Ihmiset rämpivät pimeydessä, toisiaan kohti haparoiden.

Mistä alkukipinä uuteen romaaniin syntyi?

”Kaikki lähti halusta kirjoittaa ihmisen ja luonnon suhteesta”, Iida Rauma sanoo.

”Kuinka ihmiset usein kuvittelevat olevansa ’järjettömän luonnon’ ulkopuolella ja yläpuolella, ja miten se suhtautumistapa vaikuttaa ihmisiin, jotka eivät ole keskivertoälykkäitä.”

Yksi Rauman romaanin päähenkilöistä on matemaatikko Erika, jonka sisko Emilia on kehitysvammainen. Erika on pedantti, tunneilmaisussaan niukka, ja rationaalisesta ajattelutavasta viimeiseen asti kiinni pitävä ihminen. Emilia rakastaa koiria, mutta pelkää kummittelevaa koirapoikaa.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, myös Rauman romaanissa, jossa moninaisen väkivallan vaikutukset ulottuvat sukupolvien päähän, kuin hiipuvina värähtelyinä vedessä.

Väkivallan jäljet tuodaan lukijankin iholle. Rauma kuvaa kauhun ja pelon tunteita tehokkaasti. Teksti saa herkän lukijan karvat nousemaan pystyyn.

Rauma ei itse pysty katsomaan kauhuelokuvia eikä lukemaan kauhutarinoita.

”Olen tosi pelokas ihminen. En saa kauhusta nautintoa.”

Kaavojen rikkomista

Rauma teki romaaniaan varten paljon taustatutkimusta. Hän tutki evoluutiobiologiaa, matematiikkaa, koirien käyttäytymistä.

Hän rikkoo romaanillaan myös perinteistä aristoteelista tarinankerronnan konventiota, sillä kerronnan seassa on esseemäisiä katkelmia, joissa muun muassa muistellaan sukupuuttoon kuollutta viimeistä pussihukkaa ja pohditaan henkilöhahmojen muovaamisen prosessia.

”Romaanissa käsitellään paljon ajattelemista. Koin rehellisenä sen, että lukijaa puhutellaan suoraan, eikä varsinaisesti kenenkään henkilöhahmon suulla”, Rauma perustelee ratkaisuaan.

Ihmisillä on tarve koherenssiin ja alku-keskikohta-loppu -tarinoihin, vastapainona todellisuuden ja ympäröivän maailman kompleksisuudelle ja sattumanvaraisuudelle. Tarinat tuovat lohtua.

”Aristoteelinen juonirakenne toki mahdollistaa tunteiden manipulaation aivan eri tavalla. Sen takia se on Hollywood-elokuvien lisäksi juurtunut syvälle romaanikerrontaankin”, Rauma toteaa.

”Halusin kirjoittaa kirjan, jonka maailma ei ole turvallinen ja hallittu.”

Melankolian kaksi sävyä

Romaanin toinen päähenkilö on Tuovi, biologiaa opiskeleva depressiivinen kirjastovirkailija, joka etsii rakkautta. Tuovi on transmies, mutta hänen sukupuoli-identiteettinsä ei ole ainoa häntä määrittelevä tekijä.

Kokemus toivottomuudesta painaa sekä Erikaa että Tuovia. Miltä tuntuu, kun hallinnan mahdollisuudet katoavat? Erika kokee sen henkilökohtaisella, kouriintuntuvalla tavalla joutuessaan päällekarkauksen uhriksi, Tuovi on enemmän huolissaan maailman tilasta, ja kykenemättömyydestään muuttaa sitä tarpeeksi radikaalisti.

”Masennus on tunne siitä, ettei pysty hallitsemaan omaa elämäänsä eikä vaikuttamaan asioihinsa mielekkäällä tavalla. Ilmasto on myös lämpenemässä ja maailma muuttuu koko ajan uhkaavammaksi ja hallitsemattomammaksi.”

Rauma sanoi halunneensa pohtia, miten hyväksyä maailman hallitsemattomuus. ”Ettei vaipuisi lamaannuksen tilaan, vaan pystyisi siitä huolimatta toimimaan maailmassa. Erikalle matematiikka tuo turvaa. Hän saa sen avulla tunteen hallinnasta.”

Toiseuden pelko

Inho, pelko ja kauhu kytkeytyvät Rauman romaanin maailmassa epäinhimilliseen. Puistattavinta on ihmismäinen eläin, eläimellinen ihminen, rajatilan hahmo. Miksi ihminen haluaa kynsin hampain pitää kiinni käsityksestään itsestään evoluution huipentumana?

Myös kysymys sielusta riivaa sekularisoitunutta ja animistisista elementistä riisuttua yhteiskuntaa yhä. Uskomuksella ihmisen kehollisuuden ylittävästä tietoisuudesta on tehty eroa muihin eläinlajeihin.

”Ihmiset ovat laittaneet aika paljon energiaa siihen, että saadaan osoitettua eläinten olevan todella erilaisia kuin me, älykkyydestä ja emootioista lähtien. Kaikki lajit ovat ainutlaatuisia jossain, mutta ei meidän ainutlaatuisuutemme ole sen arvokkaampaa kuin jonkun toisen lajin”, Rauma toteaa.

”Voisi koettaa löytää enemmän samankaltaisuuksia kuin eroja, ja sitä kautta pyrkiä tuntemaan enemmän myötätuntoa kanssalajeja kohtaan.”