Ohjaus ja käsikirjoitus: Tommi Viitala
Kuvaus: Behrang Assadi, Samu Kemppainen
Haastattelut: Jenny Belitz-Henriksson
Äänitys ja miksaus: Paolo Keinänen
Tuotanto: Ansa Films/ Pictures
Meikkaus: Miia Magia ja Annika Muukkonen

Naisen iholla -dokumenttielokuva kertoo ihosta, naisista ja aikakaudestamme.

Alussa nähdään suomalainen järvimaisema. On syksy ja lehdet ovat kellastuneet. Rannalla tehdään tatuointia. Seuraava kuva on lumisesta Helsingistä. Tähtitorninmäellä nainen värisee pikkupakkasessa hihattomassa paidassa, joka paljastaa tatuoidut kädet.

Tommi Viitalan ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti Naisen iholla kertoo kuuden suomalaisen naisen tatuointien tarinan. Dokumentti perustuu vuonna 2013 julkaistuun Jenny Belitz-Henrikssonin kirjaan Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista. Sitaatit kirjasta sitovat dokumentin kansallismaisemat ja tatuointitarinat vuodenaikoihin. 

”Halusin yhdistää suomalaisen kansallismaiseman tarinoihin, sillä tatuoinnit ovat jo tulleet osaksi suomalaista sielunmaisemaa ja jokapäiväistä katukuvaa”, Viitala sanoo.

Viitalalle vuodenajat tarinassa olivat tärkeä, joten dokumenttia kuvattiinkin kahden vuoden ajan. Ohjaaja kertoo pyöräilleensä ympäri Helsinkiä etsiessään kuvauspaikkoja.

 ”Helsingissä satoi ensimmäisenä kuvaustalvena vain yhtenä päivänä lunta ja tajusin että jos halusimme saada lumimaiseman kuvattua, niin varminta olisi lähteä kuvaamaan heti. Pian olimmekin kuvausryhmän kanssa Tähtitorninmäellä.”

 Harrastuksena tuotantoyhtiö

Ansa Films -tuotantoyhtiö perustettiin Viitalan tarpeesta saada omaa materiaalia käyttöön elokuvaleikkausohjelman oppimiseen. Lyhytelokuva johti dokumenttiin, kun Viitala sai visuaalisen Naisen iholla -kirjan käsiinsä ja tajusi, että tässä olisi aihe, josta hän halusi tehdä dokumentin.

”Näin tilaisuuteni tulleen. Kirjan tarinat oikein kirkuivat liikkuvaa kuvaa”, ohjaaja kertoo.

Viitalalle dokumentin tekeminen on ollut valtava ja kiehtova oppimisprojekti. Ohjaaja löysi nopeasti hyvät taustajoukot tuekseen, jotka tekivät dokumenttia intohimolla.

”Rahoitimme dokumentin omista taskuistamme. Toiset menevät lomamatkalle, toiset harrastavat tällaista. Parasta projektissa oli työskentely tiimin kanssa. Alun pienen haparoinnin jälkeen homma alkoi nopeasti toimia loistavasti. Kuvatessamme ihmisten kodeissa, jokainen löysi paikkansa hyvin nopeasti.“

 Mukaan saatiin myös meikkaajat Miia Magia ja Annika Muukkonen.

”Halusimme, että haastateltavilla olisi mahdollisimman mukava olo kameran edessä.”

Huolelliseen meikkaukseen todella kiinnittää huomiota visuaalisessa dokumentissa. Ja myös siihen, miten haastateltavien kodit tai haastatteluympäristö on tehty heidän näköisikseen. Erilaisia persoonallisuuksiaan on tehostettu lisäksi kunkin osuuteen sopivalla äänimaailmalla.

Ensimmäisenä haastateltavana esiintyvä tatuoitsija Tuta Pollari kuvattiin osittain Hotelli Aleksanterin burleskihuoneessa, joka sopii tatuoitsijan tyyliin.

Pollari kertoo dokumentissa, että hänelle tatuoinnit ovat enimmäkseen koristeita tai kauniita kuvia. Yksi merkityksellinen tatuointi hänelläkin on. Se on teksti kaulalla Edith Piafin kappaleesta: Non, je ne regrette rien. Pollarille teksti kuvastaa sitä, että elämässä pitää uskaltaa tehdä sitä mitä todella haluaa, eikä toteuttaa toisten toiveita.

Onko tatuoinnilla aina merkitys?

Tatuointeihin voi olla pakkaantunut liuta merkityksiä, jotka mahdollisesti avautuvat katsojalle täysin eri tavalla kuin kantajalleen. Kuvia on yksi, mutta tulkintoja yhtä monta kuin ihmisiäkin. Sitä mieltä on myös dokumentissa esiintyvä pappi Marjaana Toiviainen. Hänellä on yksi tatuointi – Pikku Myyn kuva jalkapöydällään. Pieni ja rohkea Myy, joka uskaltaa myös suuttua, muistuttaa kilttiä Marjaanaa silloin kun hänen oma katseensa painuu liikaa jalkoihin. Pappi kertoo toisen tatuoinnin olevan jo suunnitteilla. Se olisi koristeellinen avain käteen muistuttamassa siitä että hänen tehtävänään on rakentaa ovia ja avata portteja. Etenkin olla sen ihmisen puolella, jolta ne on suljettu.

Toiviaisen mielestä papistolla on yhtä paljon tatuointeja kuin muillakin ja kyseessä on enemmänkin ikäkysymys. Papit ovatkin kuvallisten symbolien ammattilaisia, joten tarinan kertomisen kuvan kautta voikin nähdä heille luonteenomaisena.

Toiviaisen osuus on kuvattu Tuomarinkylän puukirkossa, joka on painunut Viitalan mieleen erityisenä kokemuksena. Hiljainen ympäristö tuotti äänen suhteen yllättäviä ongelmia.

”Tila oli sellainen, että siellä kuuli kun vesipatterit kohisivat. Äänimies repi hiuksiaan sen kohinan takia.”

Lopussa dokumentissa palataan syksyisen järven rannalle, jossa alkukuvan tatuoinnin tekeminen jatkuu. Loppuun on liitetty sitaatti Belitz-Henrikssonin kirjasta: ”Ne ovat jo osa meidän katukuvaa, ne ovat osa meidän suomalaista kansallismaisemaa.”

Viitala puhuukin ajankuvasta, jossa tatuoinnit ovat tulleet osaksi ihojamme, vaikka vielä löytyy muutamia, jotka eivät ymmärrä niitä. 

”Kertoessani eräälle ystävälleni tästä projektista, hän sanoi että ei ymmärrä tatuointeja lainkaan. Mietin hänen kanssaan puhuessani, että juuri siksipä olikin tärkeää tehdä tämä dokumentti.”

Dokumentista on tehty myös seitsemän haastattelun sarjana etenevä versio, jonka voi ostaa katsottavaksi osoitteesta www.naiseniholladokumentti.com. Toivon mukaan kokopitkä dokumentti nähdään festivaaleilla tulevaisuudessa.

Dokumentin sarjaversio, jossa on seitsemän haastattelua on katsottavissa osoitteessa www.naiseniholladokumentti.com lauantaista 7. maaliskuuta alkaen.