Vanhuksia masennuksen
ja raivon partaalla

Millainen yhteiskunta sellainen on, jossa täytyy napsia pillereitä selviytyäkseen? Meidän yhteiskuntamme, väittää ohjaaja-näyttelijä-kirjailija Lola Arias Argentiinasta.

Arias tuo elokuussa Helsingin Stage-teatterifestivaalille mielen sairauksiin pureutuvan näytelmänsä Melankoliaa ja mielenosoituksia.

”Selkäpiitä karmii kun kuulee, kuinka moni meistä syö psyykenlääkkeitä. Elämme yhteiskunnassa, jossa vaatimustaso on tosi korkealla, pitää pysyä kunnossa ja menestyä joka rintamalla. Lääkkeiden käyttö liittyy talouspolitiikkaan, joka kannustaa haluamaan ja kuluttamaan aina vaan lisää.”

Viime vuonna yli miljoona suomalaistakin puski arkeaan eteenpäin erilaisten psyykenlääkkeiden avulla.

Yleisyydestään huolimatta masennus on edelleen tabu ja sosiaalinen stigma, jonka perusteella ihminen helposti eristetään.

”Masennuksesta ei puhuta, vaikka tavalla tai toisella se koskettaa jokaista meistä. Kaikki käyvät läpi depressiivisiä tunteita ja tuntevat masentuneita ihmisiä”, Arias pohtii.

Vaikea teema on ohjaajalle erittäin henkilökohtainen.

”Äidilläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kirjoitin aikaa sitten hänestä tekstin, jonka pohjalta näytelmä syntyi.”

Näytelmän ensimmäinen osa kertoo Ariaksen äidin masennuksesta, toinen vanhusten mielenosoituksista Buenos Airesissa. Lavalle nousee ryhmä yli 70-vuotiaita amatöörinäyttelijöitä.

”Halusin työskennellä 73-vuotiaan äitini sukupolven kanssa, sillä on harvinaista nähdä vanhuksia näyttämöllä. Yhteiskunnassamme vanhat ovat ulkona kaikesta, heistä on tehty taloudellinen ja sosiaalinen ongelma”, Arias harmittelee.

”Vanhusten parissa on kiinnostavaa työskennellä. Heidän heiveröisyytensä, laaja kokemuksensa ja samanaikainen kuoleman läheisyys tekevät kokemuksesta tosi voimakkaan.”

Buenos Airesissa vanhukset kokooontuvat joka torstai oikeustalon eteen osoittamaan mieltään muun muassa surkean pieniä eläkkeitään vastaan. Mielenilmaukset eivät vaan koskaan ylitä uutiskynnystä.

”Nämä mielenosoitukset ovat todella vaikuttavia tapahtumia, sillä yleensä yhdistämme kapinahengen nuorisoon. On hienoa nähdä vanhuksia raivon partaalla, ikään kuin taistelemassa loppuun asti.”

”Äitini kirjoitti, että kadulta kuuluvat mielenosoituksen äänet ovat ainoa asia mikä saa hänet nousemaan ylös sängystä.”

Äiti myös osallistui aktiivisesti näytelmän tekoon.

”Näytelmä perustuu tekemiini äidin haastatteluihin. Itse prosessi olikin kaikkein kiinnostavin, sillä pystyin teoksen antaman taiteellisen tekosyyn turvin kysymään asioita, joita en olisi ikinä muuten kysynyt. Näytelmään kuuluu keskustelujemme nauhoituksia, jotka näyttelijä toistaa.”

Arias kertoo itsekin nousevansa lavalle kertomaan äidin tarinaa.

Samalla ohjaaja tunnustaa, että matka oman äidin mieleen on ollut hänen elämänsä vaikein projekti.

”Olen vuosia tehnyt töitä ihmisten elämäkertojen parissa, tutustunut maahanmuuttajalasten tarinoihin Airport Kids -näytelmässä tai kertonut diktatuurin aikana varttuneesta sukupolvestani. On paljon helpompaa, kun tarinoihin on etäisyyttä ja elämästä tulee lähes fiktion kaltaista materiaalia”, Arial kuvailee.

”Paljon vaikeampaa on nähdä oma elämä kirjallisena materiaalina ja analysoida, mikä siinä on olennaista ja muitakin kiinnostavaa. Rajauksia on pakko tehdä, kaikkea ei kerrota koskaan.”

Näytelmästä pilkottaa myös valoa.

”Mukana on paljon huumoria. Pitää olla mahdollisuus nauraa absurdille, tuskalle, tyhjyydelle ja sairauden selättämiselle. Se tekee masennuksesta puhumisen ylipäänsä mahdolliseksi.”

Melankoliaa ja mielenosoituksia  Stage-festivaalilla ke 15.8. klo 19 ja to 16.8. klo 19, Aleksanterin teatteri, Helsinki

Kommentoi