Vastuuta paossa – Uusi Sylvi

Jos aikuisuutta mitataan etukorttien määrällä ja saunavuoroilla, jään auttamatta Mikämikämaan rannalle ruikuttamaan.

Omaisuuteni mahtuu muutamaan laatikkoon ja käytössä kulkee reilu rinkallinen vaatteita, kirjoja ja kosmetiikkaa. Ryhdyin vähentämään tavarataakkaa lähes kolme vuotta sitten lopettaessani päivätyöt bisnespyörässä ja lähtiessäni ensimmäisen kerran reissuun.

Sittemmin olen mm. liftannut ympäri Eurooppaa, viettänyt unettomia öitä viidakossa, dyykannut Toscanassa, myynyt olutta Pariisissa ja taidetta Berliinissä, rakentanut hätämajoitusprototyyppiä Espanjassa, pystyttänyt taidekeskusta Irlannissa sekä lapioinut lehmänlantaa Skotlannin ylämaalla.

Modernin freelancerin tavoin CV:ni leviää käsiin, enkä edes osaa ahdistua siitä. Osa lähipiiristäni on saanut valinnastani “voisinpa minäkin” -oireita, mutta vähintään yhtä suurelle joukolle olen sitoutumiskammoinen ja vastuuta pakeneva naiivi idealisti. Käsky “kasva aikuiseksi” on kohdattu suoraan ja kiertokautta.

Mitä aikuistuminen, vastuu ja sitoutuminen tarkoittavat? Sitouduin aikanaan ottamaan vastuun itsestäni. Nykyisen itsetuntemuksen valossa olen tehnyt voitavani. Uskon, että oppiessaan tuntemaan henkilökohtaisen napansa läpikotaisin ihmisen on helpompi ohjailla onnellisuuttaan ja edistää siten yksilötasolta myös yhteiskunnan hyvinvointia.

Parhaimmillaan irrallinen reissuarki kehittää kykyjä ja testaa taitoja, syventää maailmankuvaa, lahjoittaa suhteita sekä kerryttää kokemuksia, joiden pitkän tähtäimen yhteisvaikutukset jäänevät plussan puolelle.

Pahimmassa tapauksessa voi käydä yhtä huonosti kuin kotiin jäädessä.

Toisinaan aikuisuutta on se, että ainaisessa ajatuspyörteessä vellomisen sijaan putsaa pöydän ja ottaa reilun askeleen sinne, mistä on parempi näköala. Uskon vakaasti, että ikääntymiseen liittyvät kriisit seuraavat silloin, kun ihminen kokee olevansa väärällä polulla ja voimaton muuttamaan suuntaa.

Liikkeellä pysytteleminen käsitetään kuitenkin helposti pakenemiseksi – siinäkin tapauksessa, että kulkija kokee kulkevansa jotain tärkeää kohti. On hyvä muistaa, että on liikkujia ja on pysyjiä, ja molemmat elämäntavat toimivat silloin kun ne tehdään rakkaudesta eikä pelosta käsin.

Valinnoillani haluan kantaa vastuun myös ympäristöstäni. Lennän vain harvoin ja kierrätän aina hyvän maun rajoille saakka (joskus yli). Maksan veroja, äänestän ja allekirjoitan, koska haluan olla osa yhteiskuntaa ja ajaa raitiovaunulla.

Määrittelen itseni aikuiseksi, vaikka en ole haaveillut kitaraa kalliimmista ostoksista eikä veressäni liiku vanhemmuusviettiä. Mikä on se haamuvastuu, jonka kuuluisi kummitella oikean aikuisen olan takana?

Olen Paula Koon kanssa sikäli eri mieltä, että haluan vielä aikuisenakin eksyttää itseni maailman tuuliin. Intoilen kohtaamistani esikuvista, jotka näyttävät erilaista aikuisuuden mallia, edustavat vaihtoehtojen valtavaa kirjoa ja valaisevat esimerkillään ikääntymisen töyssyistä tietä.

Isona haluan tulla ihmiseksi, jolla on jalat juurevasti maassa kuin maassa ja pää kevyesti pilvissä, ja joka ei koe tarvetta mahtua ahtaisiin aikuisuuden määritelmiin.

Juuri nyt olen kiitollinen kolmekymppinen ja koitan muistaa, että ikä on lopulta vain kilometrejä.

aikuisuus, freelance, ikä, ikäkriisi, kolmikymppinen, kriisittömyys, matkailu, numero0001, reissaaminen, reissuarki, sitoutuminen, vastuu