Monika Fagerholm – Essi Räsänen: Amerikkalainen tyttö
Teatteri Takomo, ensi-ilta 2.5.2012
Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila
Rooleissa: Milla Kangas, Niina Koponen, Karoliina Niskanen, Elina Keinonen, Maria Heinonen, Essi Hellén, Emmi Parviainen.
Monika Fagerholmin romaani kääntyy hämmästyttävän vaikuttavaksi teatterielämykseksi.
Kaksi sanaa: ihan mahtava.
Tai siis: IHAN MAHTAVA!
Kriitikommin voisi asian ilmaista, että tässäpä voimauttava teatterielämys.
Ja taidokas esitys.
Takomon Amerikkalainen tyttö on nimittäin Monika Fagerholmin paksun, moniaalle ja monessa ajassa rönsyilevän, kielellisesti runsaan romaanin kertakaikkinen haltuunotto.
Versiona ja esityksenä se on tavattoman varmaotteinen, omintakeinen ja sensuelli.
Olennaiseen keskittyvä dramatisointi saa arvoisensa, sisäistyneen ohjauksen. Puolessatoista tunnissa olemme kokeneet koko Fagerholmin suuren romaanin.
Ja kuitenkin kaikki tekijänaiset ovat untuvikkoja ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vielä TEAKissa – siis opiskelijoita.
Poikkeuksellista lahjakkuutta, sanoisin.
Jo alku on kirkas. Juuri kun olen kyllästynyt tungeksimaan Takomon pikkuruisessa eteisessä, minut yllätetään. Kaunisääninen tyttö alkaa laulaa eteisen portailla tuttua laulua:
”What have they done to my song, ma?” Pian toinen tyttö kuvailee lyhyesti romaanin keskeisen tapahtuman. Siis kuinka eräällä pikkupaikkakunnalla vieraili 60-luvulla amerikkalainen tyttö (mainittu laulaja), joka kertoman mukaan löytyi tapettuna metsälammesta.
Astumme sisään teatterisaliin, jossa muut viisi näyttelijätärtä kiehnäävät esityksessä tutuksi käyvällä tavalla yksinkertaista nannatusbiisiä. Ovat tiloissa, kuten tavataan sanoa. Kuten tytöt ovat siinä iässä. Missä iässä? No ”siinä”: kun ne eivät vielä ole (ihan) naisia. Kun ne ovat 13 tai 16. Kun ne ovat kiihkoissaan kaikesta tulevasta, kauheasta ja ihanasta. Itsestään ja toisistaan ja aikuisuudesta. Elämästä.
Aivan yhtä turhaa ja mahdotonta kuin on kertoa Fagerholmin romaanin ”juoni”, on kertoa mitä tässä esityksessä tapahtuu. Jos totean, että kaikki näyttelijät lukevat vuorollaan pieniä otteita romaanista kerraten tapahtumain kulkua; tai että he kulkevat ajassa ja paikassa ja hahmoissa ja ryntäilevät meidän keskuudessamme ajatuksen nopeudella; tai että he välillä laulavat komeasti ja sitten taas näyttelevät upeasti, en tule kertoneeksi mitään siitä, miltä katsomossa tuntuu. Siitä, miten hienosti me pääsemme esitettävien hahmojen ihon alle. Tyttöyden ytimeen.
Sillä siellä ollaan tavalla, jolla harvoin ollaan edes elokuvissa. Ja siinä he kuitenkin ovat, pienen paikkakunnan tyttöjengi, kosketusetäisyydellä; iloisina, röyhkeinä, kauheina, valloittavina. Vaarallisina ja pelokkaina.
Elokuvista mieleen juolahtaa Sofia Coppolan Virgin Suicides, kertomus varakkaan perheen tyttäristä, joka kaikki tekevät ”selittämättömän” itsemurhan. Siinä on samaa ymmärrystä kuin tässä esityksessä. Ymmärrystä, että selittämätöntä voi yrittää näyttää ja sen tunnelmaan voi yrittää johdattaa. Mutta sitä ei voi selittää.
Niinpä en selitä. Totean vain, että esityksessä kaikki – puvustus, yksinkertainen mutta tehokas videoprojisointi äänimaailmoineen, musiikki – kaikki toimi yhteen ja vei meidät naiset matkalle menneisyyteen. Ja miehet … Katselin esityksen aikana paria nuorta miestä ja kyllä olisin muutamankin euron mieluusti pulittanut heidän ajatuksistaan. Kovin olivat totisen näköisiä.
Minua sen sijaan hymyilytti koko ajan. Silloin, kun se kaikki kiihko ja ehdottomuus oli itsen ympärillä, todellista, silloin se oli aika kauheaakin. Ei pelottavaa vaan kauheaa. Mutta nyt se vain hymyilytti ja kosketti ihanasti. Sillä esityksen jälkeen saattoi nousta tuolista ja astua ulos teatterista ja siitä maailmasta.
Painakaa mieleenne nämä nimet: Milla Kangas, Niina Koponen, Karoliina Niskanen, Elina Keinonen, Maria Heinonen, Essi Hellén, Emmi Parviainen.
Ne on ne mirkut siellä lavalla.
Myös nämä kannattaa muistaa: dramaturgi Iida Hämeen-Anttila ja ohjaaja Essi Räsänen.
Heistä kaikista kuullaan vielä, paljon ja hyvää.
Jaa:
