Sami Rajakylä: Pätkärunoilija
Johnny Kniga 2013
186 s.
Työläisromaani pöytälaatikkorunoilijasta
”Keijo ei ollut koskaan ansainnut kirjoittamisella penniäkään. Siitä huolimatta hän oli antanut sille kaiken aikansa viimeiset yksitoista vuotta.”
Päähenkilö, antisankari Keijo Nieminen on vähän päälle kolmekymppinen, pienituloinen ja työhönsä leipääntynyt Kelan etuuskäsittelijä, joka asuu lähiössä Helsingissä. Arkisessa hahmossa on hivenen yllättävä, kaunosieluinen ristiriita. Keijo nimittäin käyttää vapaa-aikansa kirjoittaen runoja. Hänen todellinen kutsumuksensa on olla kirjailija.
Koko tarina kerrotaan Keijon näkökulmasta. Romaani tarjoilee välipaloina Keijon alatyylisiä runoja mutta oivaltavia aforismeja, kuten aforismin:
”Kirjallisuus pelastaa tekijänsä eikä toisinpäin. Kirjoittaakseen kerran loistavasti on kirjoitettava hyvin pitkään erittäin huonosti.”
Muut Keijon lempiharrastukset ovat juominen ja naisten (tulokseton) vikittely baareissa. Keijo on sinnikäs ja rohkea naisten suhteen, mutta ei tarpeeksi vetovoimainen. Lopulta naisenkaipuu käy niin kovaksi, että ylipainoinen Keijo laittaa pullonkorkin kiinni ja alkaa urheilla. Juoksuharrastuksen takia ei tosin enää jää energiaa kirjoittamiseen.
Juoneton romaani kertoo tarkkanäköisesti Keijon elämästä, joka on tavallisuudessaan elämänmakuista. Tarinaa vievät eteenpäin päähenkilön muuttuminen ja kehittyminen ihmisenä, vaikka mitään epärealistisen helppoa muodonmuutosta ei tapahdu.
Kymenlaaksosta Helsinkiin muuttanut Sami Rajakylä (s. 1979) on koulutukseltaan tradenomi, ammatiltaan kassamyyjä-asiakaspalvelija ja nyt myös esikoiskirjailija.Kustantamon verkkosivujen mukaan Rajakylä ”aloitti kirjoittamisen 21-vuotiaana, ja on siitä asti tiennyt, mikä hänestä tulee isona.” Asiakaspalvelijan työnsä kautta hän on tutustunut kansan syviin riveihin.
Pätkärunoilija on erittäin vetävästi kirjoitettu. Romaanin maailma on maskuliininen ja ronski. Pätkärunoilija edustaa nykyajan työläiskirjallisuutta. Realistisen ”tiskirättityylin” seassa on silti myös esimerkiksi leikkisä fantasiakohta, jossa vanha pehmolelu toruu heikkoluontoista Keijoa.
Tarina voisi olla synkkää valittamista, jollaisen lukemiseen turtuisi nopeasti, mutta kirjan juju onkin sen humoristinen tyylilaji. Välillä lukiessa huomaa nauravansa ääneen, vaikka julkisella paikalla.
Pätkärunoilija on kiinnostavaa lukemista myös kaikille, jotka ovat haaveilleet tekstiensä julkaisemista. Itseoppinut Keijo pohtii paljon kirjoittamista, usein lyyrisellä kauneudella. Keijo myös ruotii armottomasti suomalaisia kirjailijapiirejä, joihin hän kuitenkin haluaisi päästä itse mukaan.
Teosta lukiessa hieman harmittaa kustannustoimittajan hutiloiva työ, koska hyvin kirjoitettu kirja sisältää sen verran huolimattomuus- ja kirjoitusvirheitä.
Myös päähenkilön näköalattomassa makaroniarjessa rypeminen välillä ärsyttää: jos Keijo kerta inhoaa juoksemista, niin miksei hän kokeile mitään muuta urheilulajia? Tai miksi hän runopoikana etsii naisseuraa vain tavallisista baareista, joissa ulkonäkö on ensimmäinen kriteeri, jolla tuntemattomia seuraan tuppaajia arvotetaan? Toisaalta taiteessa komiikka tietysti syntyy hahmojen mokailuista.
Romaani on selvästi syntynyt sanomisen pakosta, ja teos ottaakin paljon yhteiskunnallisesti kantaa. Keijo tykittää lukuisia mielipiteitään tämän päivän suomalaisen ”pahoinvointiyhteiskunnan” tilasta. Hän on vihainen – katkerakin – nuori mies, joka on heikoimpien puolella.
Keijo on sentään se, joka Kelan virkailijana auttaa työttömiä ja mielenterveyspotilaita, ja jolla on itsellään työpaikka, asunto ja terveys tallella.
Keijo tarvitsee silti sinnikkyyttä. Hän miettii, että ”kirjailijana oleminen oli turpaan ottamista”.
”Kyse ei ole voittamisesta, kuka tahansa voi olla voittaja, mutta hyvin harva kestää jatkuvaa epäonnistumatta lannistumatta, menettämättä toivoaan; kyse on kestämisestä loppuun asti, uskonsa säilyttämisestä, siitä että seisot jaloillasi gongin soidessa, et voittajana, mutta pystyssä. Ne, jotka eivät olleet siihen valmiita, vaan halusivat mieluummin sankareiksi, ihmisten ja kriitikoiden kumartamiksi juhlituiksi voittajiksi, eivät koskaan tulisi kirjoittamaan yhtäkään merkityksellistä lausetta. Kuten Hitleristä tai Kekkosesta, ei heistäkään olisi taiteilijoiksi – voittajille oli sopivampia ammatteja, sellaisia kuin poliitikko, näyttelijä tai jääkiekkoilija.”