Tekijä: Renee Franklin

Kalifornialainen Sylvi Alli tekee toismaailmallista musiikkia

Sattuma on ihana asia. On heinäkuu 2010, pitkä Yhdysvaltain-matkamme on lähestymässä loppuaan. Viimeisenä San Franciscon iltanamme ajaudumme ystävämme kautta jonkinlaiseen hyväntekeväisyysiltaan, lähinnä siksi, että siellä saa kuulemma juoda viiniä. Paikkaan on kaamean vaikea löytää. Lopulta keksimme, että tilaisuus todella on tässä anonyymin näköisessä ravintolassa, sen takakabinetissa. Viiniä ei oikein kehtaakaan juoda niin paljoa kuin olisin toivonut. Pikkaisen nihkeä meininki.

Seuraamme istuu keski-ikäinen nainen, joku Barbara. Hän on mukava. Juttelemme niitä näitä. Kaikille ulkomaalaisille on ilmeisesti jossain vaiheessa hehkutettava Aki Kaurismäen elokuvia. Teemme niin. Tästä Barbaralle tulee mieleen, että hänhän tuntee kaupungin lähistöllä asuvan suomalaisen elokuvantekijän, Antero Allin. Barbaran kertoman perusteella jää tunne, että Antero on jossain määrin avantgarde, experimental ja outlaw.

Niin, ja Anterolla on amerikkalainen vaimo. Hän on muuttanut nimensä Sylvi Alliksi ja hän on jonkin sortin laulaja.

Muutamaa viikkoa myöhemmin puolisoni Julle tulee töistä kotiin intoa säteillen. Hän on googlettanut Sylvi Allia ja päätynyt artistin myspace-sivulle. Ja aivan totta. Jo läppärin kaiuttimista kuunneltuna Allin läpitunkevan kaunis ääni sekä melankolisen taidemusiikin ja eteerisemmän laidan goottirockin välillä junnaavat, toisteisenkauniit melodiat tekevät heti lähtemättömän vaikutuksen. Olemme varmaankin jotenkin rakastuneet Sylvi Alliin.

En tosin tajua sitä heti, mutta kuvailemani hetken jälkeen olemme nimenneet sekä kissamme että tämän lehden Sylviksi.

En kerro kissastamme, kun lähetän Sylvi Allille haastattelupyynnön alkuvuodesta 2012. Ties minä hulluina hän meitä pitäisi. Käy ilmi, että Amerikan Sylvi on ujo ihminen, joka ei juuri anna haastatteluja. Hän toivoo etten soittaisi vaan lähettäisin kysymykset mieluummin sähköpostilla. Tämä ei yllätä. Vaikka artisti tekee marginaalimusiikkia, olisin uskonut löytäväni hänestä internetistä edes jotain haastatteluja. Enpä löydä. “Suoraan sanoen, en pidä haastatteluista”, Sylvi Alli kirjoittaa.

“Olen jonkin sortin erakko. Ei se ole mikään sattuma, etten oikeastaan keikkaile vaan teen vain levyjä. Esiinnyn harvoin livenäkään – mikä tietenkin vain lisää tuntemattomuuttani.”

Sähköpostitse tapahtuva kohtaamisemme on niukkasanainen ja jättää romanttiset mielikuvani Allin pariskunnan hippimäisestä taiteilijaelämästä Pohjois-Kalifornian syrjäseudulla mukavasti ennalleen. Sylvi kertoo, että nimenomaan Anteron kohtaaminen teki hänestä muusikon ja taiteilijan.

Allit ovat tehneet taiteellista yhteistyötä jo vuodesta 1989, vaikka pariskunta heistä tulikin vasta myöhemmin. Sylvi säveltää ja soittaa musiikit Anteron elokuviin. Molemmat puuhastelevat myös “parateatterin“, varsinkin Anteron intensiivisesti tutkiman yhteisöllis-rituaalisen teatterin parissa.

“Anteron kohtaaminen vaikutti musiikkiini heti, koska hän vaati minun omaa ääntäni enemmän ja enemmän esille. Ennen tätä olin nauhoitellut ambientindustrial-henkistä musiikkia ja haudannut ääneni efektimassaan. Ja tietysti sain Anterosta tiiviin yhteistyökumppanin. Tällainen yhdessä tekeminen oli minulle aiemmin vierasta”, Sylvi Alli kuvailee. Klassisen pianokoulutuksen saanut Alli korostaa muutamaankin otteeseen tätä tasa-arvoisen yhteistyön merkitystä musiikillisen minänsä löytymisessä.

Astrologiasta, rituaaleista, kokeellisesta teatterista ja Timothy Learystä kirjojakin kirjoittanut, oman pienen mutta kiinnostavan taideskenensä guru ja hänen eteerinen, rituaalista laulua ja parateatteria opettava mystikkovaimonsa: Alleissa tosiaankin on jotakin niin ihastuttavan ulkopuolista, että heitä olisi todella vaikea sijoittaa kontekstiinsa, jos sattuisivat muuttamaan Suomeen.

“Voi, emme me täälläkään ole osa mitään laajempaa liikehdintää. Me pidämme itseämme tällaisina outsidereina”, Sylvi kirjoittaa.

“En minä omaa musiikkianikaan osaa oikein mihinkään kategoriaan sijoittaa. Ja sama juttu Anteron elokuvien kanssa. Ei meitä kiinnosta mainstream-yleisön miellyttäminen.” Musiikin voisi ajatella olevan Sylville ennen kaikkea osa taiteellis-henkistä elämäntyyliä. Anteron elokuvia on kuvattu “maagisiksi”, ja samaa viehättävää huurua on Sylvin musiikissakin.

“Tavoitteeni ei ole aikaansaada kuulijassa mitään tiettyä spirituaalista vaikutusta. Löydän itse tällaista henkishengellistä kosketuspintaa kaikesta taiteesta, ja minusta sen olemus on aina täysin ennustamaton. Olennaisinta musiikin tekemisessä minulle on läsnä ja vastaanottavaisena oleminen.”

Musiikin henkisestä, hengellisestä tai rituaalisesta ulottuvuudesta keskusteleminen osoittautuu hiukan hankalaksi sähköpostin välityksellä. Puhutaanpas hiukan konkreettisemmista asioista ja teoksista.
Olet jälleen tehnyt Antero Allin uusimman elokuvan soundtrackin. Kerro hieman tämän viimeisimmän projektinne taustoista.

“Flamingos on outlaw romanssinoiria, ja siinä on henkilöhahmo, joka elää täysillä 40-luvun vintagemaailmassa. Tämä antoi mahdollisuuden kokeilla itselleni uudenlaista musiikkia, siis 40-lukulaista. Se oli hauskaa. Yllätyin oikein, miten hyvin ääneni sopi 70 vuoden takaisiin lauluihin.”

Oletan, että monikaan tämän lehden lukija ei ole kuunnellut levyjäsi ennen kuin ehkäpä nyt lukiessaan. Mitä itse pidät tuotantosi käännekohtina?
“Uusin levyni Vessel (2010) merkitsi isoa muutosta suhteessani musiikkiin. Se vaikuttaisi olevan jonkinlainen silta uuden suuntani ja aiempien, enemmän eteeristen ja surumielisten levyjeni välillä. Ensimmäinen levyni Too Near The Ghosts (2001)  oli eniten kiinni laulurakenteissa. Uusimpaan levyyni mennessä olen sitten edennyt kokeellisempaan ja dynaamisempaan suuntaan.”

Entäpä musiikilliset vaikutteet sitten?
“No, niitähän vaikutteita on niin paljon, että tuntuu hankalalta lähteä niitä nimeämään. Mutta Arvo Pärt on ollut tärkeä, samoin Dead Can Dance, Diamanda Galas ja itäeurooppalainen kansanmusiikki.”
Sylvi-lehden toimituksessa Sylvi Allin musiikki nostaa usein kalevalaisia mielleyhtymiä – allihan on Kalevalassa eräänlainen surumielisyyden lintu. Alli ei ole Suomessa koskaan käynyt, mutta täkäläistäkin musiikkia on kyllä tullut kuunneltua.
“Mitä Suomeen tulee, monet Sibeliuksen työt ovat vangitsevia ja kauniita. Myös Sanna Kurki-Suoniota, Gjallarhornia ja saamelaista joikaamista olen kuunnellut. Antero antoi minulle kanteleen lahjaksi vuosia sitten ja tein sillä joitain suomalaisvaikutteisia lauluja hänen Under a Shipwrecked Moon (2003) -elokuvansa soundtrackille.”

Tiedän Sylvi Allista nyt vain niukasti enemmän kuin ensi kertaa hänen myspacessaan vierailtuani. Se on näinä informaatioähkyn aikoina oikeastaan aika raikas tunne. Sylvi on sanoja ja määritelmiä pakeneva mysteeri, ainakin minulle. Pystyn kuuntelemaan hänen musiikkiaan vain tietyssä mielentilassa, niin vahvasti se kaikessa vähäeleisyydessään jyrää psyykeni. Olen varma, että musiikin isku vaimenisi jos ihanan sattuman kautta löytämämme Sylvi analysoisi motiivejaan tarkemmin.
Tavallaan tämä haastattelu on tehnyt itsensä tarpeettomaksi.

Teksti Manu Haapalainen

Allien tuotanto- ja levy-yhtiö:
http://www.verticalpool.com/
http://soundcloud.com/sylvi-alli

O: Gus Van Sant
N: Henry Hopper, Mia Wasikowska, Ryo Kase
K12
Julkaisu 28.3.2012

  

Kuole nuorena ja jätä kaunis ruumis.

Enoch (Henry Hopper) on ongelmainen nuorukainen, joka nauttii toisten hautajaisista. Hänen lähin seuralaisensa on kuolleen kamikaze-pilotin haamu Hiroshi (Ryo Kase). Kalman tunnelmissa mielellään vellova Enoch tapaa Annabelin (Mia Wasikowska). Kuolema on läsnä myös elämäniloisen nuoren naisen elämässä, vaikka hän ei niin tahtoisi.

Gus Van Santin (mm. Elephant, Milk) ohjaama elokuva muistuttaa etenkin alkupuolellaan kulttikomediaa Harold and Maude vuodelta 1971. Elämää nähnyt vanha rouva on tosin korvattu ex-ballerina Wasikowskalla ja omituisen näköinen mulkosilmäpoika söpöllä ”Dennisin poika” Hopperilla. Nämä ovat kauniita nuoria, jotka romantisoivat kuolemaa aivan kuten mustahuuliset ikätoverinsa.

Molempien kohdalla on tosin kyse muustakin kuin kohtalokkaasta meikistä. Enochin vanhemmat ovat kuolleet onnettomuudessa, eikä ennenaikainen loppu ole tuntematon asia Annabelillekään. Kuolemaa vatvoessa nuoret kokevat suloisen ensirakkauden, joka muistuttaa vinojen indieleffojen tyylitietoisista romansseista.

Vaikka kuolema onkin koko ajan tarinan keskiössä, se pysyy etäisenä kiitos kepeän komiikan ja laskelmoidun suloisen tyylittelyn. Annabel pukeutuu kauniisiin vintage-vaatteisiin ja puvuissa viihtyvä Enoch asuu tumman puun dominoimassa arvotalossa. Kuolema on rakkauden perään haikaileva kamikaze-lentäjä, eikä mitään niin ahdistavan todellista kuin vaikka alleen virtsaava vanhus sairaalavuoteessa.

Draamakomedia ei ikinä pääsekään mustan huumorin alueelle, siihen se on liian siloposkinen. Kukaan ei varmasti joudu oikeasti kosketuksiin kuolemanpelkonsa kanssa katsellessaan lempiväisten kevytmelankoliaa. Itse lempi ei ole sen voimakkaampaa, pelkkää nuorison hakkailua sydän vienosti pamppaillen. Ihan suloista silti.

Julia Kykkänen on nuori lentävä nainen.

Terve, urheiluhullu Suomi! Tapaamme aikamoisen sankarin, vaikka tämä ei mikään superteräsmies-juttu olekaan. Sankarin Julia Kykkäsestä tekee hänen mäkikotkuutensa. Julia hyppää kilpaa mäkeä, Lahden betoninkin – sen suurmäen – tyttö korkkasi jo jokunen vuosi sitten.

”Minäkö sankari”, Julia Kykkänen makustelee huomiota siitä, että jokaisessa mäkikotkassa asustaisi pieni sankari. ”No joo”, hän myöntyy sitten, kun hoksaa, ettei mäkihyppääjiä ylisummaan ihan hirmuisesti ole. Saati sitten mäkihyppääviä naisia. Ja siinä piilee se kovin juttu: kun naiset alkoivat toden teolla vaatia pääsyä mäkihyppytorneihin, kisailemaan, niin kaikkensa äijät tekivät asiaa vastustaakseen. Siis toppatakkimiehet siellä kabineteissa, oikeat mäkikotkat ottivat oitis liitäjäheimoonsa.

”Matti Pullikin (nuoriso: armoitettu valmentajalegenda) vastusti toteamalla, että mäkihyppääminen on vaaraksi naisen kohdulle”, keskusteluun puuttuu Julian isä Kimmo Kykkänen, tyttärensä ja naisten maajoukkueen valmentaja.

Tuo sitaatti ei siis ollut läpäksi tarkoitettu. Kaikkea naiset edelleen saavat kestää miehisessä urheiluilmastossa. Jotenkin tulee mieleen sekin, kun Marja-Liisa Kirvesniemi joutui aikoinaan todistamaan naiseutensa tuomareiden edessä riisuutumalla alastomaksi. Siis sen jälkeen, kun oli synnyttänyt kaksi lasta. Mutta ei Julia urheilun sovinismia itke, hän sen kuin hyppää.

”Olisi mukavaa, jos mäkihypystä voitaisiin puhua ilman, että erikseen sanottaisiin naisten mäkihyppy. Ihan niin kuin urheilussa yleensä, että on vaan naisten ja miesten sarjat, mutta että itse urheilumuoto on sama.”

Ok. Siis mäkihyppy. Ja koska mäkeä hypätään siitä riippumatta soluttautuuko hyppyhaalariin mies tai nainen, poika tai tyttö, paljastettakoon sekin, että tällainen tasa-arvo ulottuu pukuhuoneeseen asti.

” Minä jaan täällä Lahdessa harjoitellessani saman pukkarin poikien kanssa. Eikä poikien juttujaankaan tarvitse minua takia siistiä.”

Julia onkin valmentautunut melkoisen värikkäässä mäkikoulussa, sillä Kimmo-isän valmennustiimiin ovat kuuluneet myös Toni Nieminen ja Harri Olli.

Julia on lahtelainen, ja kuten aika moni ikätoverinsa, lähti kokeilemaan liitämistä jo 3-vuotiaana. Pitkään hän rökitti ikätoverinsa, pojat siis, eikä se tietenkään aina kivaa ollut – niille pojille. Osa poikien vanhemmista alkoikin vaatia, että tytöt pitää sulkea pois kisoista. Vedottiin jopa lajin maskuliiniseen imagoon.

Nyt naisille on kilpailuja vähän joka lähtöön: maailmancupia, Continental cupia… Oman SM-kilpailunsa naiset saivat keväällä 2011. Juliasta tuli naisten sarjan ensimmäinen Suomen mestari. MM-mitaleista naiset päästettiin kilvoittelemaan v. 2009 Tšekin Liberecissä. Julia liiti silloin 14-vuotiaana suomalaisen mäkihypyn historiaan oltuaan ensimmäinen suomalaisnainen kansainvälisessä arvokilpailussa. Sijoitus oli 26:s.

Suomen naisten ykköskotkan tunnistaa hyppyreissä mintunvihreästä haalarista. Sen on muokannut hyppääjälle sopivaksi äiti, Tarja.

Ensi vuoden MM-kisoissa, Italian Val di Fiemmessä 2013, naiset paitsi kilpailevat kolmatta kertaa mestaruusmitaleista, pääsevät mukaan ensimmäistä kertaa hypättävään sekajoukkuekilpailuun. Päätös lajiuutuudesta tehtiin kansainvälisessä hiihtoliitossa (FIS) pikaisesti.

Ja Val di Fiemmestä vuosi eteenpäin Sotšin talviolympialaisissa helmikuussa 2014 myös naiset saavat kilvoitella mäkihypyn olympiamitaleista. Tosin Sotšin viralliset olympiasivut yhä väittävät, että vain miehet kisaavat olympialaisissa mäkihypyssä.

”Olympialaiset ovat totta kai tosi kova juttu. Se tuo lisää mielekkyyttä harjoitteluun, ja varmaan tukijoidenkin saanti helpottuu”, isä ja tytär pohtivat yhdessä kotonaan keittiön pöydän äärellä.

Kun Suomen mieskotkat tällä hetkellä pikemmin räpeltävät kuin liitävät, voikin käydä niin, että Juliasta kehkeytyy todellinen mediakotka. (Jos nyt googlaat Juliaa, kirjoita sukunimi myös muotoon Kykkaenen.) Urheilun ehdoilla silti – saavutuksissa kun riittää.

” Kuulin pääsystämme olympiamäkeen viime vuoden Oslon MM-kisoissa paikalla olleelta toimittajalta. Ja kyllä silloin riemu repesi. Vancouveriin 2010 naiset eivät vielä päässeet, vaikka kanadalaishyppääjät veivät asiansa maansa oikeusistuimiin.”

Motivaatiota tuli siis olympiakelpoisuudesta roppakaupalla lisää. Mutta se ei tarkoita harjoitusmäärien lisääntymistä. Julia painottaa harjoittelevansa laatua.

”Turha sinne mäkeen on mennä pelkästään hypiskelemään. Tyydyn harjoituksissa yleensä pariin kolmeen hyppyyn, vähän sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä.” Mäkitorniin ei siis oikein voi eikä edes kannata mennä sillä mielellä, että kunhan alas pudottelee. Suorituksen on oltava rento, mutta myös tarkka.

”Naiset hyppäävät miehiä nopeammilla vauhdeilla, jolloin ponnistuksessa on kukaties oltava vieläkin tarkempi. Tosin junnutasolla me mennään yhtä kovilla vauhdeilla, pojat ja tytöt.”

Millainen on Julian unelmahyppy? 17-vuotias liikunnanohjaajaopiskelija, naurahtaa.

”Eeiih, en minä sellaista muista. Kaikki se mikä jää ponnistuksen ja alas laskeutumisen väliin, on pelkkää mustaa aukkoa minulle.”

Mitä! Silmät kiinnikö siellä liidetään? ”No tätä on hieman vaikea selittää kenellekään, joka ei ole hypännyt. Ilmalennon aikana sitä vain nauttii liitämisestä. Pää on ihan tyhjä. Olen kuin joku autopilotti silloin.”

Käykö kuitenkin edes joskus jotain mielessä?

”No joo… jos ja kun ponnistus menee täysin poskelleen.”

Julian asento hyppyrin vauhtimäessä on Julia-spesifi, syvä kyykky. Sitä eräät kritisoivat, mutta jokainen hyppää tyylillään. Lie tyttö oman asentonsa kuitenkin tarkoin analysoinut, ja toisaalta monipuolinen urheilutausta antaa osaltaan tukea hyppäämiseen. Julia pelaa myös jalkapalloa, ennen enemmän, koska mäkihyppy yhtä ympärivuotisena ilmiönä kuin joku joulupukki vie yhä enemmän aikaa. Liikunnanohjaajaopiskelunkin Vierumäellä Julia valitsi monimuoto-opiskeluna, koska silloin jää enemmän aikaa hyppäämiselle. Eikä tämä kaikki ole mikään pakkomielle.

”Hyppään, koska hyppääminen on hauskaa. Meillä hyppääjillä on kivaa keskenämme. Kisamatkoilla kokoonnumme ulkomaisten kilpailijoiden kanssa iltaisin aina jonkun huoneeseen ja juttelemme niitä näitä. Ja paljosta muusta kuin hyppäämisestä.”

Mikä olisi kaikista hauskinta mäkihyppäämisessä? Jos Julia olisi kuningatarmäkikotka, niin mitä hän tekisi?

”Toisin mäkihypyn isosti takaisin Helsinkiin”, Julia vastaa isän säestäessä.

Kaksikko ideoi, että Helsinkiin jonnekin keskustaan voisi kehitellä jonkun ison mäkihyppy-happeningin, kilpailuja, opastusta, fanitapaamisia, chillailua ulkoilmassa. Mutta ensin pitäisi saada se hyppyri. Herttoniemen mäkikeskuksen isoin mäki on K46, eli aika pieni. Mutta olisihan se alku.

”Mäkihyppy on siis tosi kivaa. Toivotan tervetulleeksi kenet vain hyppyreihin. Mäkihyppääjät ottavat jokaisen uuden harrastajan mieluusti mukaan.”

Kolahtiko? Jospa sinussakin asuisi sellainen pieni sisäinen mäkikotkasankari.

—————

Linkit:

Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Julia_Kykk%C3%A4nen

Ladies Ski Jumping
http://www.ladiesskijumping.com/

Finnjumping
http://www.finnjumping.fi/

Naisten maailmancup Italian Val di Fiemmessä 15.1.2012

Kaksi faktaa: jokainen meistä rappeutuu ja kuolee ja jokainen on vanhempiensa geeniperimän tulos. Se, miten kukin antaa näiden totuuksien elämäänsä muokata, onkin sitten asia erikseen. Tämä juttu kertoo kivusta, sairauksista, peloista ja siitä, kuinka kaikesta huolimatta itsensä ja vartalonsa voi nähdä positiivisessa valossa.

“Kaikki me kuolemme.
Ja silti rasvatonta maitoa?
Toki autossakin on jarrut.”

Tämä Helsingin Sanomien pitkäaikaisen toimittajan, humoristi ja aforismitaituri Esa Keron ajatushelmi on ollut pitkään elämännuorani, toki pilke silmäkulmassa. NYT-liitteen Kerovital-palstalla aikoinaan julkaistun ajatelman ohessa oli kuva kuivakkaan totisesta miehestä, joka pitelee kädessään maitopurkkia – rasvatonta, tietenkin.

Jokainen aikuistuva ja vanheneva ihmisyksilö alkaa jossain elämänsä vaiheessa miettiä paitsi omaa kuolevaisuuttaan myös oman kroppansa fyysisiä rajoituksia. Minulle sairaudet ja niiden uhat iskivät kertarysäyksellä arkitajuntaan 32-vuotiaana, kun kävin uuden työnantajani vaatimassa työhöntulotarkastuksessa.

Olen ollut koko ikäni perusterve nainen, jos ei nyt lasketa opiskeluaikojen kuormittavan ja toisteisen osa-aikatyön aiheuttamia niveltulehduksia tai stressaavista elämänvaiheista – esimerkiksi lapsen vauva-aika – seuranneita lyhyitä unettomuusjaksoja.

Lähinnä elämänpolkua ovat horjuttaneet lähisukulaisten kuolemat, erityisesti isovanhempieni. Isänäiti kuoli kun olin teini-ikäinen, äidinisä opiskeluaikanani, isänisä asuessani ulkomailla ja äidinäiti eläessäni kiireisintä pikkulapsi- ja työarkea. Rankalta tuntuivat myös serkkuni, nuoren kolmen lapsen äidin menehtyminen aggressiiviseen syöpään sekä tätini miehen äkillinen kuolema.

Kuuma ja huoleton kesä vuonna 1983. Nelivuotias kuopus Mari istuu äitinsä Eeva Inkerin sylissä. Ympärillä suvun naisia.

Palataanpa kuitenkin helteiseen kesäpäivään vuonna 2011. Työterveyslääkärin vastaanottohuoneen kirkkaiden loisteputkivalojen alla tavasin äitini tekemää listaa sukujeni sairauksista. Yhtäkkiä huomasin, että käteni hikosivat. Lista oli pitkä ja kylmäävää luettavaa.

Isän puolen suku: verenpainetautia, diabetesta, korkeaa kolesterolia, masennusta, aivoverenvuotoa, sepelvaltimotautia. Äidin puolen suku: verenpainetautia, sepelvaltimotautia, nivelrikkoa, aivoverenvuotoa, korkeaa kolesterolia, Alzheimerin tautia, Levyn kovettumatautia, keuhkosyöpää, rintasyöpää.

Ystävällisesti hymyilevä työterveyslääkäri katsoi laboratoriotuloksiani ja totesi, että sokeriarvoni ovat siinä huonon rajoilla, huono kolesteroli koholla ja hyvä kolesteroli puolestaan liian matalalla. Painoakin kuulemma sopisi pudottaa. Hyvä puoli oli se, etten tupakoinut (enää), käytän vähän alkoholia (harvinaista toimittajalle) ja olin aloittanut aktiivisen juoksuharrastuksen (mistä niveleni eivät kiittäneet).

Järkytykseni huomannut lääkäri lohdutti minua myös sillä tiedolla, että pystyn omilla valinnoillani vaikuttamaan siihen, liitynkö sukujeni pitkään tautilistaan. Perinnöllisetkin sairaudet puhkeavat huomattavasti epätodennäköisemmin, jos elämäntavat ovat terveellisiä eikä elinympäristössään altistu jatkuvasti vahingollisille ympäristötekijöille.

Hiljattain suomalainen media nosti esille lääkäriseura Duodecimin tutkimuksen, josta karkeasti yleistäen selvisi, että vitutukseenkin voi kuolla. Eli jos on jatkuva negatiivinen elämänasenne, elinaika voi lyhentyä jopa 15 vuodella. Nyt pitäisi sitten potea huonoa omaatuntoa vielä siitäkin, että on pessimisti. Tai realisti. Ei ole helppoa.

Tärkeintä on löytää tasapaino omien odotusten, pelkojen, mahdollisuuksien ja rajoitusten välillä. Miten voin hallita tulevaisuuttani, terveyttäni ja elämääni ilman, että hallinnantarpeesta tulee ylimääräinen stressin ja pelon aihe?

Tähän oman vastauksensa antaa 60-vuotias äitini, joka on joutunut koko aikuisikänsä kamppailemaan omia pelkojensa, sairauksiensa ja sukurasitustensa kanssa. Minä hämmästelen äitini rohkeutta ja sinnikkyyttä harva se päivä ja toivon että tulevaisuudessa – omien kremppojeni kourissa – olen yhtä sinut itseni kanssa.

Eeva Inkeri Kluukerin elämäntarina, hänen omine sanoineen:

2-vuotias Eeva Inkeri vanhan Kluukerin tuvassa vuonna 1954.

Taustaa ”Valistuneiden vanhempien toiseksi lapseksi Lohtajan sivukylälle syntynyt tyttö tuli maailmaan 20.2.1952 yli kymmenen hengen – piikoineen ja renkeineen – maalaistaloon. Tytön runko oli pieni, mutta norja ja suora, mieli myönteinen ja ärhäkäs.

Perusruokana olivat perunat ja sianliha, puuro ja leivät. Terveydestä tai hampaiden harjaamisesta ei juuri puhuttu. Hedelmiä ei ollut. Vihanneksia ja marjoja syötiin jonkun verran. Riisitautia ei kuitenkaan tullut, täitä oli silloin tällöin. Koskaan ei tullut mieleen miettiä, mikä tai millainen minä oikein olen. Kansakoulussa tajusin hiljalleen olevani tyttö. Koulumyönteiset vanhemmat taistelivat ja painostivat minut kansakoulun jälkeen keskikouluun ja siitä lukioon ja yliopistoon.

Lentäjälakkipäinen 5-vuotias Eeva Inkeri perheen pihamaalla vuonna 1957.

Isänisän kuolema ja hänen sitä edeltävä sairastamisensa aivoverenvuodon takia leimasivat elämääni 12-vuotiaana. Veisasin silloin tietoisesti ensimmäisen kerran “ruumiin ulos”. Ei se kuitenkaan mitenkään mietityttänyt.

Vartaloni oli poikamainen. Heräävän naiseuteni ensi askeleet otin jo keskikoulussa, jolloin huomasin, että rintani olivat hirveän pienet muihin tyttöihin verrattuna. Korvasin sen täytteillä tai nokkeluudellani. En miettinyt perimääni mitenkään. Lukioaika toi vapaalla 1960-luvulla myös ensimmäiset sukupuoliset kontaktit, mutta eivät ne mitenkään kirkastaneet tai edes selventäneet omaan suhtautumistani ruumiiseeni.

Yliopistoaikana vartuin jotenkin aikuiseksi, mutta oman vartaloni terveyttä, voimaa tai sairautta en ajatellut lainkaan. Sukupuolisuuteni toteuttamisen ohella en mitenkään piirtänyt itselleni kuvaa kokonaisesta itsestäni.

17-vuotias Eeva Inkeri ja 60-luvun tukkamuoti vuonna 1969.

1970-luvun nuorelle aikuiselle kuuluivat tietysti seurustelu, naimisiinmeno, lastensaanti. Synnytys oli kai ensimmäinen tutustuminen omaan ruumiiseeni, mutta ei se synnytyksen rasituksesta toipumisen jälkeen hirveästi herättänyt miettimään sen kuntoa. Laihtuminen entisiin mittoihin oli tärkeintä. Kuopuksen syntymä ajoittui kiireisiin ruuhkavuosiin.

Tie kohti keski-ikää kulki kymmenen vuotta vuotta ilman huolen häivää, kunnes rankka työuupumus suvussa olevan verenpainetaudin puhkeamisen myötä pakotti pysähtymään. Ensiavun sängyllä maatessani, 37-vuotiaana, mietin ensimmäisen kerran omaa kuolevaisuuttani ja sitä, että ruumiini rappeutuu. Tajusin noin parissa viikossa, että olen sairauksissa vanhempieni ja sukuni lapsi ja vanki.

Samalla sairaalakäynnillä pääsiäisenä, kiirastorstaina 1989, minulle tuli verenpaine-, kolesteroli- ja mielialalääkitys. Tilanteeseen vaikutti työperäisen ongelman lisäksi kriisi henkilökohtaisessa elämässä. Tämä kaikki on hyvin tavallista monelle ihmisille nykyisin. Silloin olin jotenkin outo hörhö.”

Ruumiinkuva ”Ruumiinkuvani on muuttunut nuoren tytön 45-kiloisesta tietämättömästä sukupuoliobjektista myöhäiskeski-iän 61-kiloiseksi, siintyneeksi aikuiseksi naiseksi. Kaikkien sairauksieni ja lähipiirin sairauksien ja kuolemien jälkeen olen yrittänyt tasaantua, hyväksyä vanhenemiseni, mutta säilyttää silti olemiseni seksuaalisena ihmisenä, jonka elämä ei olisi vain ruokaa ja pyykkiä, vaan myös läheisyyttä ja lämpöä. Varmasti tyypillisenä 1950-luvun tuotteena en ole ajatellut itseäni erityisesti fyysisenä olentona muutoin kuin tietysti silloisen rajatun sukupuoliajatuksen mukaisesti tavallisena naisena.”

Sukutaustani ”Pelkään rintasyöpää (äidillä ja kahdella sisarellani, kahdella tädillä ja kolmella serkulla), aivoverenvuotoa (serkuilla, enoilla ja tädeillä) ja sydäninfarktia (en jaksa luetella kuinka monella sukulaisella), mutta olen silti täysin elämässä kiinni. Tietysti pelkään kaikkea, mitä ruumiissani tapahtuu, mutta sallin sen häiritä arkielämääni mahdollisimman vähän.”

Sairaudet ”Kaikki sukuni sairaudet ovat tietysti vaikuttaneet minuun. Eniten sillä tavoin, että olen ajatellut sitä millaisen perinnön lapsilleni ja lastenlapsilleni annan. Huonon, jos katsotaan sitä ihan realistisesti. Käsitykseni omasta ruumiistani on muuttunut täysin viimeisten 20 vuoden aikana. Hiukan raskauksien, synnytysten ja imetyksen aikana, mutta vasta omat todelliset sairaudet muuttivat ruumiinkuvaani. Suurin suru oli tajuta oma kuolevaisuutensa ja toisaalta omassa tapauksessani haavoittuvaisuuteni sukusairauksien, -rasitusten ja uupumuksen ristitulessa.”

Paineet ”Olen tiennyt siis noin 37-vuotiaasta saakka, että minun olisi vältettävä rasvaa, sokeria, hiilihydraatteja, alkoholia, tupakkaa, järkytyksiä, mielenliikutuksia, stressiä, uupumusta… Eniten on stressannut tieto siitä, että on kauhean suuri mahdollisuus sille, että saan rintasyövän.”

”En ole ottanut selvää, kuinka suuri riski on olemassa, tai olisiko minulla mahdollisuus päästä johonkin tutkimukseen siitä kuinka potentiaalinen uhri taudille olen. Mutta mitä hyödyttää elää sisälläni se tieto, että minulla on esimerkiksi 68-prosenttinen mahdollisuus sairastua seuraavan viiden vuoden aikana rintasyöpään? Miten eläisin toisin? Ehkä eläisin, mutta olisiko se jotenkin parempaa elämää kuin nykyinen?”

Minä päätän ”Ruumistani tai vartaloani ei ole todellakaan kukaan ulkopuolinen määritellyt tai säädellyt. Kun olen rakastunut, olen laihtunut, kuten varmasti enemmistö naisista. Kun olen masentunut, olen lihonut. Ulkopuolelta säädeltynä totta kai, mutta en ole kai koskaan antanut kenenkään määrätä ulkonäköäni. Olen laittanut korviin lisäreikiä ihan omasta tahdosta, kynityttänyt tukkani vapauden kaipuussa ja pukeutunut ihan kuten haluan. Kai olen asettanut muut ihmiset tapahtuneen eteen. ”

”Eli en ole kysynyt juurikaan läheisiltäni, mitä he haluaisivat minulta, miltä he haluaisivat minun näyttävän. Mutta se on ollut ehkäpä minun vaatimani hinta sille, että viime kädessä olen antanut sittenkin kaikkeni läheisilleni. Paljon olen vaatinut heiltä, mutta samalla mitalla olen yrittänyt maksaa.”

Eeva Inkeri ja bikinikesä 1995. Sairauksista vaivoina vasta verenpainetauti ja korkea kolesteroli.

Hyvä tällaisenaan ”Olen laiskojen silmäluomien sukua. Monta kertaa ja isosiskoni puheista miettien olen aikonut mennä luomileikkaukseen. En ole mennyt, koska en halua. Naiskuvaani liittyy tietysti myös mielikuva siitä, miltä minä näytän miehen silmissä. Kaikkien näiden aikuisvuosien aikana olen ajatellut, että ellen kelpaa tällaisena, niin olkoon.”
”Pitkä avioliittoni, joka päättyi eroon, vaikutti varmasti osaltaan siihen, että en pitkään aikaan mitenkään erityisesti kokenut itseäni naisellisena. Oman ruumiini olen kyllä aina omistanut, mutta nyt pienet rintani ovat kasvaneet suuriksi, hartiani vahvistuneet ja ihosyövän pelossa en enää uskalla olla auringossa entiseen tapaan. Mutta olen edelleen ylpeä vartalostani, norjasta ja suorasta.”

Elämäni kivun kanssa ”Kaikkeen tähän naiseuteeni ja vartalooni liittyy tietysti kipu, kuten monella muullakin sairastuneella. Nuorena kuukautiskivut toivat poissaolopäiviä koulusta pari kuukaudessa. Seuraavat olivat synnytyskivut, jotka unohtuivat nopeasti. Sitten ahdisti mieltä masennus, mutta ei oikein löytänyt kohdetta. Seuraavaksi pakotti rintaa (sepelvaltimotauti), alkoi kalvaa käsiä (artroosi eli nivelrikko) ja lopuksi tuli yleinen kipu, jota en kerta kaikkiaan osannut nimetä tai kohdentaa (fibromyalgia). Kävin kipupoliklinikalla, kokeilin kaikkia laastareita ja pillereitä, mutta eivät auttaneet.”

”Oletan, että nivelrikko ja fibromyalgia saivat aikaan sellaisen yhdistelmän, että ei löytynyt lääkettä. Sitten kun lonkat alkoivat vaivata, tajusin homman – olin haavoittunut ihminen, peruuttamattomasti. En voinut enää ajatella olevani terve. Kaikki särkylääkkeet ja lääkitykset tajusin tarpeellisiksi. Siitä oikeastaan lähti uusi elämäni.”

Lopuksi ”Niin. Mitä nainen ajattelee fyysisestä olemuksestaan 60-vuotiaana? Ylpeyttä. Nöyryyttä. Ylivoimaisuutta. Tunnetta siitä, että paljoon vielä kykenen, mutta niin paljolle olen elämän antanut. Mutta sitten on se vanheneminen. Siteeraan tässä Jutta Zilliacusta. Hän vastasi eräässä aamu-tv:n kaukaisessa, suorassa lähetyksessä kysymykseen, kuinka ihanaa se vanheneminen oikein on. Se on yhtä helvettiä.”

teksti: Mari Pöyhtäri ja Eeva Inkeri Kluukeri
kuvat: Mari Pöyhtäri ja Eeva Inkeri Kluukerin kotialbumi

.

Vain Sylvissä: Viiden askeleen ohjelma kirpputorilla selviämiseen.

Kirpputoritavara on halvan maineessa, mutta erityisen halvalla lähtee, kun kirppikselläkin on ale: poistopäivät, tasarahapäivät, kassitarjouspäivät.

Tarjontaa riittää, mutta miten ihmeessä vaatesotkusta ja hullunmyllystä voi löytää jotain itselleen sopivaa? Vintagelöytöjä, hyviä jokapäiväisiä perusvaatteita ja muita aarteita ei huomaa, jos rysähtää kauppaan ihmettelemään suu auki kaaosta, kuumuutta ja sitä mummoa, jolla on rollaattori täynnä pitsiverhoja.

Pitää etsiä ja löytää. Rohkeasti. Näin.

1. Suunnista värin ja kuvion mukaan. Monilla kirppiksillä pidetään vaatteet värijärjestyksessä, mutta alessa ihmiset pinoavat, kuljettelevat ja pudottelevat vaatteita sattumanvaraisesti. Tiedät ne värit ja kuosit, jotka sinuun erityisesti vetoavat, olivat ne muodissa tai eivät.

Tee näin: Tartu hihaan tai helmaan, kun näet jotain oikean väristä tai kuosista. Jos vaate on viisi kokoa liian iso tai pieni, saisiko kauniista kankaasta jotain muuta – lötkökesämekon helmasta vaikka huivin tai pitkästä hameesta midin? Käsistään taitava voi etsiä aleista tavallisesti kalliita materiaaleja kuten villakankaita ja nahkoja.

2. Tunne kokosi. Sovitusjono on mielipuolinen, sillä ihmiset sovittavat 10-20 vaatetta kerrallaan, kun kerran ovat koppiin päässeet. Mittanauha on kätevä, mutta opettele myös silmämääräisesti arvioimaan omat ja vaatteen mitat. Vyötärö ja kainalo-kainalomitta ovat tärkeimmät, housujen ja kapeiden hameiden kohdalla myös lantio.

Tee näin: Ota kotona jokin itsellesi täsmälleen sopiva vaate. Mallaa sitä eteesi litteänä tiiviisti niin, että näet, mihin kohtaan osuvat kainaloiden, vyötärön ja lantion reunat. Paina mieleesi tai jos haluat käyttää mittanauhaa, mittaa vaate ja kirjaa lukemat muistiin. Mitat eivät ole aivan täsmälliset, mutta riittävät. Vertaa niitä kaupassa ostoharkinnassa olevaan vaatteeseen.

3. Varaa aikaa perusvaatteiden läpikäymiseen. Mustien puolihameiden jono rekillä voi näyttää lannistavalta, mutta juuri niiden joukossa voi odottaa täsmälleen sopiva loistoyksilö.

Tee näin: Vedä syvään henkeä, unohda ajan kulku ja ala tutkia. Tunnustele: villaa, puuvillaa, polyesteria vai samettia? Kuinka pitkä helma? Täsmäävätkö vyötärö ja lantio omiin mittoihisi? Kerää kaikki kiinnostavat ostoskoriin ja vertaa niitä keskenään lopuksi, jolloin esiin seuloutuu crème de la crème.

4. Muista asusteet. Parhaat aarteet on ehkä viety, mutta ale on hyvä tilaisuus täydentää käyttöasustelaatikon väriskaalaa.

Tee näin: Huivit ja pikkutavarat ovat usein suurissa laareissa. Suunnista värin mukaan. Mieti jo etukäteen kotona, millaisia ja minkä värisiä asusteita aina puuttuu.

5. Älä pelkää virheostoksia. Pari virhehankintaa oikeuttaa käytetyissä vaatteissa ja tässä hintaluokassa sen yhden pysyvään käyttöön pääsevän vaatteen. Alerytäkästä voi ostaa myös vaatteita, joissa jokin – väri, kuosi, tyyli, aikakausi – kiehtoo, mutta joille pitää ennen käyttöä tehdä jotain. Aina ei tietenkään oikeasti tee.

Tee näin: Vie takaisin kirppikselle, jos vaate ei toimikaan tai et ehdi tuunata. Ei se ole niin vakavaa.

(2012)
O: Steven Soderbergh
N: Gina Carano, Ewan McGregor, Michael Fassbender, Channing Tatum, Michael Douglas
Ensi-ilta 13.4. 2012
K 16

  

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita vaan ei sielua.

2000-luvun toistaiseksi vaikuttavin diner-kohtaus nähtiin David Cronenbergin A History of Violencen (2005) alkupuolella, kun Viggo Mortensenin tappajanvaistot pääsivät valloilleen tämän joutuessa puolustamaan viihtyisää kahvilaansa väkivaltaisilta rikollisilta.

Hiukan samaa jännitettä on Steven Soderberghin uuden elokuvan avaavassa diner-kohtauksessa. Mutta vain hiukan. Syrjäisen tienvarsiravintolan pöytään istuu salaperäinen nainen, agentinhommia epämääräiselle yritykselle tekevä huipputreenattu Mallory Kane (Gina Carano). Hän pelkää jonkun saapuvan, ja se joku saapuu. Väkivallan uhka on ilmeinen ja vahva, mutta uhkaa kestää vain hetken. Siitä eteenpäin elokuva on täyttä toimintaa.

Kahta täysin eri lajityyppiä edustavaa teosta ei ole tarkoitus tässä verrata millään lailla toisiinsa, mutta kohtauksen maltillinen jännite kertoo genrestä toiseen hyppivän Soderberghin Haywiresta paljon.

Haywire on puolentoista tunnin äärivauhdikas ja viihdyttävä tappelu- ja takaa-ajo –karuselli. Elokuvan alussa tapaamamme arka ja haavoittunut nainen katoaa kankaalta. Mallory on täydellinen tappava ase, ilmiselväksi naispuoliseksi Bondiksi luotu hahmo, jonka kaikkivoipuutta vain vahvistaa rooliin valitun jumaloidun vapaaottelija Gina Caranon kova mutta kaunis habitus. Ja onhan se nyt nautittavaa katsoa Caranon pistävän nippuun joukon miestähtiä (Michael Fassbender, Ewan McGregor…) yllättävän graafisesti kuvatuissa taistelukohtauksissa. Malloryn ammattimaisuutta korostaa, ettei naista näissä hommissa kohdella millään lailla spesiaalitapauksena. Häntä siis piestään kuin miestä.

Hyvän viihde-elokuvan heikoimpia lenkkejä ovat tarinan yhdentekevyys ja henkilöhahmojen ohuus. On vaikea kiinnostua siitä, kuka nyt on pettänyt kenetkin ja miksi entiset työnantajat nyt ovatkin Malloryn perässä. Olisi ollut hauska tietää Malloryn mielenkiintoisesti luonnostellusta isäsuhteesta enemmän, tuskin se olisi leffaa liiaksi raskauttanut. Lisäksi alkupuolen takaumarakenne on piinallisen kömpelö.

Ohjaajana Soderbergh-parka tuntuu usein tyytyvän tällaiseen sujuvaan pintaviihteeseen. Sielua hänen töissään on ollut esikoisen Seksiä, valheita ja videonauhaa (1989) ja Kafkan (1991) jälkeen ollut harvemmin. Ocean´s Eleven (2001) osoitti, että sitäkin tällaiseen toimintaviihteeseen saa puhalletuksi. Jos Haywire olisi Ocean-sarjaa, se häviäisi avausosan briljanssille, mutta päihittäisi kyllä jatko-osat.

(USA 2011)
O: George Miller
N: Seera Alexander, Arttu Bäckman, Niilo Syväoja, Annituuli Kasurinen, Antti Jaakola
K7
Julkaisu 28.3.2012

  

Jortsupingviinit juuttuvat rotkoon menestysanimaation ilottomassa jatko-osassa.

Ensimmäisen Happy Feet -elokuvan sankari Mumble (Niilo Syväoja) on kasvanut pienokaisesta isäpingviiniksi tässä George ”Mad Max” Millerin itse omalle hittileffalleen ohjastelemassa jatko-osassa.

Happy Feet 2:n tarpeettomassa, pitkässä ja sekavassa johdantojaksossa Mumblen poika, tanssitaidoton tai -haluton Erik (Seera Alexander) karkaa kotoa ja löytää idolikseen pingviiniksi uskomattoman lentotaitoisen Svenin (Antti Jaakola). Mumblen sitten etsiskellessä ja lopulta löytäessä jälkikasvunsa tapahtuu kotiin jääneelle keisaripingviiniyhteisölle kamaluuksia. Viitteellisesti esitetty ilmastonmuutos saa jäämassat liikkeeseen. Pian on Mumblesta, Erikistä ja näiden hälyttämistä apujoukoista kiinni, pääsevätkö muut siivekkäät ikinä luonnon muodostamasta vankilastaan, jään ympäröimästä laaksosta.

Siltä varalta, että hatarahko juoni muuten sattuisi kiinnostamaan, Millerin ohjaus sotkee mukaan sietämättömiä, pingviinien esittämiä (onneksi sentään suomentamatta jätettyjä) pophittikavalkadeja ja kammottavan tarpeettoman sivujuonen, jossa puolestaan kaksi krilliä lähtee parvestaan jonkinlaiselle itsenäistymisseikkailulle.

Ikään kuin siinä sivussa sitten seurataan pingviinien pelastusoperaatiota. Jotta näin staattinen asetelma tempaisisi mukaansa, filmin päähenkilöissä olisi syytä olla syvyyttä, vaikka sitten sellaista pörröisensöpöistä hellyyttävyyttä. Sellaista ei kuitenkaan pääse mekastaviin elukoihin syntymään, ja jos hetkittäin pääseekiin, niin kohta taas seurataan ankeita krillejä tai ankeampia musikaalinumeroita.

Katsoin elokuvan seitsemänvuotiaan poikani kanssa. Hän tykkäsi pingviinihahmoista sinänsä, mutta sekä runsaat laulut että vaikeaselkoinen juoni saivat (hänenkin) huomionsa herpaantumaan moneen otteeseen.

(Extremely Loud and Incredibly Close, USA 2011)
O: Stephen Daldry
N: Tom Hanks, Sandra Bullock, Viola Davis, John Goodman, Thomas Horn
K 12
Ensi-ilta 13.4.2012

  

Poika yrittää paikata isän jättämää koloa 9/11:n jälkeisessä New Yorkissa.

Kymmenen vanhalla Oskarilla (Thomas Horn) on varsinainen super-isä. Tom Hanksin näyttelemä isukki jaksaa leikkiä, askarrella ja telmiä poikansa näköjään koko vapaa-aikansa. Aarrekarttoja piirretään ja kätköjä etsitään, väliin satuillaan kiehtovasti kotikaupunkin New Yorkin ”kuudennesta kaupunginosasta.”

Paitsi että eräänä päivänä isä ei enää palaa kotiin. Se päivä on syyskuun yhdestoista, 2001. Oskar pääsee terrori-iskun vuoksi jo aamulla koulusta ja ehtii kotiin kuulemaan isänsä perheen puhelinvastaajaan soittamat puhelut luhistumaisillaan olevasta World Trade Centeristä. Hän ei uskalla vastata puhelimeen.

Stephen Daldryn (Tunnit) Jonathan Safran Foerin romaanista ohjaaman elokuvan isoin käänne tapahtuu siis heti alussa. Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä on saanut kritiikkiä 9/11:n jälkeisellä, yhä vellovalla tunneaallokolla surfaamisesta, mutta elokuva ei oikeastaan yritäkään kertoa terrori-iskuista yhtään mitään. Se jännittyy kertomukseksi nimenomaan isä-poika -suhteesta. Kun isää ei enää ole, hänen merkityksensä Oskarille on yhä valtavampi.

Oskar löytää isänsä jäljiltä salaperäisen avaimen, jossa lukee ”Black.” Poika alkaa äidilleen (Sandra Bullock) kertomatta ja puhelinluettelon avulla kiertää New Yorkia etsimässä oikeaa ”Blackia.” Oskar on vakuuttunut, että näin hän selvittää isänsä hänelle jättämän viimeisen arvoituksen. Eli saa isänsä kesken jääneen persoonan täydennettyä kokonaiseksi, eli saa rauhan sielulleen.

Oskarin melkoinen pikkuvanhuus ja filmin häikäilemätön sentimentaalisuus ovat varmasti monelle liikaa. Jos tunnemanipulaatiosta ei ärsyynny, Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä on myös rikas, uskoa mielikuvitukseen, elämän salaperäiseen monimuotoisuuteen ja maailman yksityiskohtien loppumattomaan rikkauteen vaaliva elokuva. Ja onhan se myös tehokas lohtuelokuva elämässään suuria suruja kokeneille.

Max von Sydow tekee kiinnostavan sivuroolin Oskarin naapuritalossa asuvan isoäidin luokse muuttavana nimettömänä ja mykkänä vuokralaisena, jonka kanssa Oskar tavallaan hiukan ystävystyy. Vanhus voisi olla Oskarin isän isä, tai sitten hän voisi olla Suru, tai jopa Kuolema. Oli miten oli, kärttyisen ja oikukkaan vanhan miehen ilmestyminen on ratkaiseva käänne pojan toipumisprosessissa.

Filmin arvosanaa on pakko laskea puolen tähden verran loppuun säästetyn, paisutellusti esitetyn pikku yllätyskäänteen totaalisen epäuskottavuuden vuoksi. Se ei elokuvaa varsinaisesti pilaa, onpahan vain täysin tarpeeton, vähämerkityksinen ja halpa.

Sylvi ja tähdet Berlinalessa

Tom Hanks ja Sandra Bullock eivät vaivautuneet Berlinaleen, jossa Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä sai Euroopan ensi-iltansa. Niinpä pressitilaisuudessa elokuvaa edustivat näyttelijäpuolelta ruotsalaisveteraani Max von Sydow sekä pääosaa esittävä, 14-vuotias Thomas Horn. Paikalla oli myös ohjaaja Stephen Daldry (mm. Billy Elliott, Tunnit).

Horn esiintyy lähes jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Poika suhtautuu työsarkaansa kuitenkin mutkattomasti ja itsevarmasti. Lehdistölle hän kertoo tämän olleen hänen ensimmäinen iso roolinsa. Kun ohjaaja Stephen Daldry kysyy hänen muista rooleistaan – selvästi kiusallaan ­– Horn vastaa olleensa kerran heinäsirkka koulun näytelmässä.

Mykkää vanhusta näyttelevän Max von Sydow’n cv näyttää aivan toisenlaiselta. Muun muassa Ingmar Bergmanin, Bille Augustin ja Steven Spielbergin ohjauksessa työskennellyt näyttelijä asuu tätä nykyä Ranskassa, mikä tuntuu olevan ruotsalaistoimittajille kova paikka. Normaalin kysymys-vastaus-rutiinin sijaan pari ruotsalaista käyttää puheenvuoronsa kertoakseen, kuinka von Sydowia kaivataan Ruotsissa (”Sweden misses you”, ”we love you dearly”).

Von Sydow ottaa kaipuun kohteliaasti vastaan:

”Kiitos paljon. Rakastan Ruotsia. En oikeastaan edes ole tällä hetkellä kovin kiireinen, mutta olen laiska.”

Elokuva keskittyy ohjaaja Daldryn mukaan Jonathan Safran Foerin kirjaa enemmän Oskariin. Myös loppua on muutettu. Käsikirjoitusta työstäessä keskusteltiin erilaisten 9/11-tukiryhmien kanssa, jotta lopputulos pysyisi kunnioittavana uhreja kohtaan.

”Aiheen ympärillä on edelleen paljon polemiikkia. Toisille tämäkin elokuva saattaa olla liikaa ja liian varhain. Mutta näitä tarinoita pitää kertoa.”

Kaisu Tervonen

(2011)
O: David Cronenberg
N: Michael Fassbender, Viggo Mortensen, Keira Knightley, Vincent Cassel
Ensi-ilta 13.4.2012
K12

  

Tältä tuntuu, kun suosikkiohjaaja pettää.

Mikään ei voita sitä kihelmöivän jännittävää odotuksen tunnetta, kun tiedät yhden lempiohjaajasi tekevään uutta elokuvaa. Kaikki, mitä projektista ulos tihkuu, kuulostaa hyvältä. Se kertoo kiinnostavasta historiallisesta aiheesta, sivuaa erään tieteenalan kehitystä ja näyttelijävalinnat tuntuvat osuneen nappiin.

Senpä vuoksi tuon elokuvan varsinaisen katselun jälkeiseen aikaan latautuu kovia odotuksia. Ja siksi se petetyksi tulemisen tunne, mikä A Dangerous Methodin katselusta tällä kirjoittajalle seurasi, oli niin kova, että halusin lähteä välittömästi läimimään David Cronenbergia ympäri korvia.

A Dangerous Method kertoo periaatteessa psykologian freudilaisen ja jungilaisen haaran törmäyksestä. Törmäyksen kipupiste on Carl G. Jungin (Michael Fassbender) potilaaksi vuonna 1904 tuleva parikymppinen Sabine Spielrein (Keira Knightley). Jung soveltaa ensimmäisenä psykoanalyytikkona Spielreiniin Sigmund Freudin (Viggo Mortensen) puheterapiaa, loistavin tuloksin. Historia tietää kertoa, että sittemmin Spielreinista itsestään tuli vaikutusvaltainen lastenlääkäri ja psykoanalyytikko.

Elokuvan alkuasetelmasta alkaen on selvää, että ennemmin tai myöhemmin Spielrein ja Jung päätyvät sänkyyn. Vääjämätöntä tapahtumaa katalysoi Jungin potilaana pyörähtävä Otto Gross (Vincent Cassell), jonka mielestä mitään haluja ei saa tukahduttaa. Lopulta Carl Gustav päätyy samalle kannalle ja läimimään Sabinen vaaleana kuumottavia pakaroita nahkavyöllään.

Samoin kuin tähän tekstiin, Freudin olemuksen mahdutus elokuvaankin on väkinäistä. Viggo Mortensen on taatusti tutkinut isä-Sigmundin roolin perinpohjaisemmin kuin mitä siitä lopulta lopullisessa leffassa nähdään. Dialogit jäävät kesken perustelemattoman leikkauksen vuoksi, joissakin teoreettisissa keskusteluissa ei ole päätä eikä häntää, ja tiedemiesparin välirikon kannalta olennainen matka Amerikkaan loppuu siihen, kun Vapaudenpatsas siintää Sigmundin profiilin takana. Todellista näyttelijänkykyjen ja materiaalin tuhlausta siis.

Elokuvan varsinainen ongelma on kuitenkin cronenbergilaisen, itseensäkäpertyneen maskuliinisen maailmankuvan puute eli juuri se, minkä takia 2000-luvulla tehdyt Spider (2002), A History of Violence (2005) ja Eastern Promises (2007) ovat niin väkeviä elokuvia. 1900-luvun alun Sveitsi ja Wien ovat liian aurinkoisia ja Keira Knightleyn näytteleminen liian epäkypsää, että kenenkään henkilön ajatukset tai ongelmat koskettaisivat katsojaa ohikiitävää hetkeä kauempaa, jos sitäkään.

David, mitä h*lvettiä oikein tapahtui?

Opin pitämään David Cronenbergistä katsomalla ja analysoimalla aivan hemmetisti David Cronenbergin elokuvia. Hyvin kapeaan dvd-hyllyyni on pesiytynyt täysin vahingossa ja erityisesti keräämättä sekä Erottamattomat (1988) että Eastern Promises (2007) muutaman muun Kanadan elokuvakoneen tuotoksen lisäksi.

Cronenberg on osoittanut jatkuvan uudistumiskykynsä neljän vuosikymmenen aikana. Tuotanto on monipuolinen, kiinnostava ja ennen kaikkea elokuvaa kerrontamuotona eteenpäin vievä. Ohjaaja on käsitellyt seksiä, minuuden ongelmia ja väkivaltaa tavoilla, jotka ovat aluksi tuntuneet vierailta, mutta jälkikäteen on huomannut ajattelevansa ”noinhan se olisi pitänyt tehdä muutenkin”.

2010-luvun olisi voinut olettaa alkavan ohjaajan osalta taas uudella vaihteella. Ja niinhän se alkoikin. Sääli vain, että A Dangerous Method on kaikkea sitä, mitä Cronenbergiin ei haluaisi yhdistää: epälooginen ja sanomansa hukkaava teos, jossa on aivan liikaa valoa. Edes ihmisten sisältä kumpuava pimeys ei välity, vaikka siitähän koko jutussa (kai) lopulta on kyse.

A Dangerous Method tuntui esituotantovaiheessaan napakympiltä. Koska eihän Viggo Mortensenilla, psykoanalyysillä ja Cronenbergillä voi mennä vikaan, eihän?

Näemmä voi. En varmasti ole ainoa, joka miettii A Dangerous Methodin nähtyään, mitä helvettiä Cronenbergin kokonaisuudenhahmotuskyvylle oikein on tapahtunut. Sitä suuremmalla pelonsekaisella odotuksentunteella on suhtauduttava jo tämän vuoden kesäkuukausiin aikataulutettuun seuraavaan ensi-iltaan Cosmopolis, jonka pääosassa nähdään Twilightissä kasvonsa leimannut Robert Pattinson.

Balladin sanatBalladista huomaatte, Sylvin elämässä on vaiheita, jotka kaikkein ankarimpien moraalikäsitysten mu-kaan niin sanotusti hipovat nuhteettomuuden rimaa. Sylvi on ollut ilonpitäjä ei sen pilaaja – antaen iloa aikanansa ympäristölleen. Ja toivottavasti tekee samoin vieläkin.   Kuutsalon Sylvin balladilla on oma historiansa s/y Kuutsalon Sylvin teettäjän ja ensimmäisen omistajan, Aapo Tulkin elämässä lentolaivue 14 vaiheissa Rukajärven suunnalla. Balladi toimi ukkosenjohdattimena tilanteissa, joissa mielen rauhoittaminen ja rentoutuminen oli tärkeää. Balladia laulettiin aina kun oli ankeaa tai aina kun oli juhlat. Lentolaivue 14 tunnuslauluksi balladi tuli meille tuntemattomaksi jääneeltä lentäjältä. Balladin sanat tunnetaan edelleen myös Kotkan suunnalla, missä Sylvin kotisaari Kuutsalo sijaitsee. Tarina kertoo, että balladin Eetu Tammeliini olisi sodan aikana ollut miinalaivan kuljettaja ja Sylvinkin esikuva olisi ollut oikea Kuutsalon saaren asukas.

  Laulun sävel on lainattu Saimaan balladista, siitä kohdin kun vieras mies nousi laivaan. Balladi pitää veisattaman tv- uutisten lukijoiden arvokkaan vakavin ilmein ja suurella pieteetillä