Tekijä: Renee Franklin

O: Daniel Nettheim
N: Willem Dafoe, Frances O’Connor, Sam Neill
K12
Julkaisu 11.4.2012

  

Salametsästäjä etsii tasmaniantiikeriä, mutta joutuu kosketuksiin sisimpänsä kanssa.

Viimeinen tasmaniantiikeri kuoli eläintarhassa 1936. Salametsästäjä ja palkkasotilas Martin (Willem Dafoe) saa kuitenkin tehtäväkseen matkustaa Tasmaniaan, jonka sakeissa metsissä lymyää hämärän toimeksiantajan mukaan vielä yksi yksilö.

Paikalliset eivät ota yliopiston tutkijaksi tekeytyvää vierasta vastaan avosylin. Tasmanian saaren peräpuskissa käydään kiistaa ainutlaatuista metsää suojelevien aktivistien ja puita työkseen kaatavien metsureiden kesken. Martin näyttää jälkimmäisten mielestä viherpiipertäjältä. Epäluulo tuntuu kalvavan kaikkia.

Ainoat vilpittömän tuntuiset ihmiset ovat Martinin majoittajat. Metsästäjä asuu selittämättömästi kadonneen aktivistin kotona, jossa hänen vaimonsa (Frances O’Connor) ja kaksi lastaan jatkavat elämäänsä jotenkuten. Eräreissujen välissä Martin korjaa talon sähköt, vieroittaa emännän pillereistä ja bondaa pikkupojan kanssa.

Julia Leigh’n romaaniin pohjaava jännitystarina voisi olla verinen kilpailu viattoman eläimen nappaamisesta – ja onkin sitä hetkittäin – mutta ennen kaikkea se on verkkainen henkilötutkielma. Kylmän etäinen metsästäjä joutuu pohtimaan moraalisia dilemmoja, joilla hän kaikesta päätellen ei ole aiemmin vaivannut päätään.

Australialaisen Daniel Nettheimin ohjaama elokuva luottaa täysin pääosanäyttelijäänsä. Ja Willem Dafoe on luottamuksen arvoinen. Huomattavien näyttelijälahjojen lisäksi Dafoella on myös rooliin sopiva ulkonäkö, kuin luonnonvoimien uurteisiksi muokkaamat kasvot ja erakon jäntevä kroppa. Miehen sitkeässä olemuksessa on samaa vaikuttavuutta kuin jännitysdraamaa reunustavassa luonnossa.

Ville Leinonen tuo Night Visionsin festivaaliklubille ainutlaatuisen ääniseikkailun. Taiteilija selitti Sylville, mitä, miten ja miksi.

Kauhuelokuviin painottuneen Night Visions -festivaalin torstaiklubilla kuullaan jotakin ilmeisen ainutkertaista. Parilla uusimmalla albumillaan yhä kauemmas popmusiikin valtavirrasta kulkeneen Ville Leinosen Camp Crystal Lake -spektaakkeli vie artistin – no, vieläkin kauemmas popmusiikin valtavirrasta.

Syksyllä ilmestyvää mutta jo vuonna 2010 valmistunutta Camp Crystal Lake -albumia toisintava äänimaisemallinen esitys on Sylvin puhelimitse tavoittaman Leinosen mukaan ainakin tällä tietoa ainutlaatuinen.

Leinonen kertoo, ettei kovin tarkkaan vielä itsekään tiedä, mitä torstain show pitää sisällään. Hän sanoo kenttä-äänityksistä koostuvien, luonnon ja ihmisten rakentaman maailman ääniä yhdistelevien kollaasien tekemistä harrastuksekseen, ja haaveilee julkaisevansa tämän tyyppisiä levyjä muiden levyjensä rinnalla ”seuraavan parinkymmenen vuoden aikana noin kolmen vuoden välein.”

Night Visionsin sivuilla vedetään Friday the 13th -kauhuelokuvasarjan mukaan nimetystä Camp Crystal Lake-esityksestä kulttuurisia viittauksia aina 40-luvun Saksaan ja holokaustiin. Miten kuvailisit showsi musiikillisia ulottuvuuksia?
Niin, musiikillisesti se on sellaista äänimaisemamaalailua. Sillä tavalla se muun muassa poikkeaa näistä uudemmistakin levyistäni, että laulua ei kuulla lainkaan. Se on enemmän sellainen äänellinen tilataideteos, jossa on käytetty kaikenlaisia äänitteitä. Äänittelin levyä varten parin vuoden ajan kaikenlaisia katepillareita, traktoreita, lumiauroja sun muita.

Minkälaisella kokoonpanolla tämä sitten torstaina keikalla esitetään?
Kyllä sitä ääntä heiluu lavalla tuottamassa vain yksi äijä eli meikäläinen. Tavallaan yleisöltä pitäisi sitoa silmät ja tehdä sellainen pelkkä kuunteluelämys. Mukana on kuitenkin ääniteknikko ja videoprojisointiheppu, sekä jonkinlainen käsikirjoitus että mitä tapahtuu. Siellä on kaikenlaista kohinaa ja huminaa, muun muassa yhdeltä vanhalta c-kasetilta seitkytluvun puolivälistä löytyi kotiäänityksiä, jotka ovat ajan myötä muuttuneet magneettiseksi kohinaksi. Esityksessä on kuusi biisiä. Yhden idea on sellainen että… Olin muutama vuosi sitten Pariisissa ja äänitin kuulokuvaa hotellihuoneen ikkunasta ja niihin ulkoa tuleviin ääniin sekoittuu hotellihuoneen televisiosta tulevan saksankielisen ohjelman ääntä. Kaikua lisäämällä koko tilanne sai ihan uuden ulottuvuuden. Paikka ja aika muuttuu.

Eli olet tämän levyn ja esityksen musiikkia luodessasi luottanut myös sattuman voimaan?
En alunperin ajatellut sitä oikein edes musiikkina, mutta juuri erilaisia kuulokuvia yhdistelemällä siitä on tullut ikään kuin musiikin kaltaista. Biiseistä esimerkiksi Chamber Of Thrills syntyi kun vein lapseni Särkänniemen huvipuistoon, ja eihän se paikka oikein yksivuotiaille ole. Kun kuuntelee pelkkää äänimaisemaa, se herättää mielikuvia kaasukammioista ja tuhosta, siis jos sulkee kaiken kivan ja hauskan mielestään. Ihmiset kirkuvat ja jättimäiset koneet kirskuvat, se äänikuva on todella kaoottista hulluutta. Niin kuin se maailmassa usein on. Ikävänkuuloisia juttuja, kun ne erottaa omasta kontekstistaan.

Koetko tämän nimenomaan huonona ja ahdistavana asiana vai onko se myös positiivinen inspiraatio?
Teollisen maailman äänet ovat enemmän ahdistavia, mutta sitten taas luonnonääniä on kiva kulkea kesäisin äänittelemässä. Pyrin kesäisin tekemään äänitysreissuja uusiin ja jännittäviin paikkoihin, niistä äänistä syntyy sitten ihan toisenlaista äänimaisemaa. Teollinen puoli on tietysti aina läsnä. Ei sitä pääse pakoon.

Miksi muuten vuonna 2010 tehty levy julkaistaan vasta ensi syksynä?
Kukaan ei ole vain aiemmin julkaissut, ja nyt sille sitten löytyi julkaisija (Karkia Mistika). Tämä ei ole ollut minulla missään vaiheessa tärkeysjärjestyksessä ykkössijalla. Ajattelin että ehkä ennemmin tai myöhemmin joku löytää tämän jutun ja innostuu, mutta en ole tyrkyttänyt näitä julkaistavaksi mihinkään.

Kun nyt esiinnyt Night Visionsin yhteydessä ja tällaisella Friday the 13th -teemalla niin täytyy kysyä vielä suhteestasi kauhuelokuviin.
Kyllä minä kauhuelokuvafani olen aina ollut, varsinkin Dario Argento-fani. Clive Barkerit, Evil Deadit sun muut on olleet kovia juttuja siitä lähtien kun niitä seiskaluokalla salaa alkoi katsoa. Friday the 13th-sarjaan tai sen pahuuden ruumiillistumaan Jasoniin ei teoksessa ole sen suorempia viittauksia vaikka leirillä edelleen ollaankin.

Night Visionsin avajaisklubi

Torstaina 12.4. klo 22.30-04

Adams, Erottajankatu 15-17

Avajaisklubilippu 10 e
Avajaiselokuva Haywire + avajaisklubi 15 e

Sylvi katsoi kauhukuningattaren paluuleffan The Butterfly Room ja pari muutakin Night Visions -festivaalin filmiä.

Tästä torstaista sunnuntaihin jatkuva Night Visions -festivaali esittää jälleen viehättävän vinksahtanutta uutta ja vanhaa elokuvaa. Skaala ulottuu Hollywood-toimintaleffa Haywiresta kotimaiseen zombie-uutuuteen War of The Dead, vallattomaan kung-fu-toimintaan ja vaikkapa Fu Manchun vintage-pulppiin.

Sylvi katsoi ja arvioi festivaalin tarjonnasta ennakkoon käsiinsä saamansa elokuvat. Gina Caranon pääosittama Haywire (Bio Rex to 21.00) saa kaupallisenkin ensi-iltansa jo perjantaina, ja sen arvion voi lukea täältä.

THE BUTTERFLY ROOM
(USA-Italia, 2011)
O: Jonathan Zarantonello
N: Barbara Steele, Ray Wise, Erica Leerhsen, Heather Langenkamp, Ellery Sprayberry

  

1960-luvulla Mario Bavan ja Roger Cormanin elokuvista kauhuikoniksi noussut Barbara Steele on losangelesilaisessa kerrostalossa asusteleva, perhosia keräilevä kummallinen vanharouva Ann. Monia aikatasoja ihan näppärästi limittävässä tarinassa Ann tutustuu 11-vuotiaaseen Alice-tyttöön, ja alkaa antaa tälle yksityisopetusta. On koko ajan selvää, että Annin menneisyydessä on monenlaista mätää, ja että naisen perhoskammiosta löytyy kammottavia salaisuuksia.

Jonathan Zarantonellon ohjaus on kuin 2010-luvulle siirretty viidenkymmenen vuoden takainen b-kauhuleffa. Steele kannattelee paluuroolissaan elokuvaa sekä karismalla että silkalla taidolla, mutta niin huoltomiestä esittävä Ray Wise kuin muutkin aikuissivuroolien näyttelijät tuntuvat olevan vähän pihalla siitä, että kuinka tosissaan tässä nyt pitäisi olla.

Se ei tällaisessa halpispastississa vielä haittaisi. The Butterfly Roomin ongelma on ennemminkin se, ettei tarinaan sisäänkirjoitettu psykologinen ja psykopatologinen jännite välity katsojalle oikein mitenkään. Näin Zarantonellon leffa jää kepeäksi ja toki helposti katsottavaksi tyyliharjoitelmaksi.

Kino Engel pe-la-yö 13.-14.4. klo 23.15, la-su-yö 14.-15.4. klo 05.30. Ohjaaja Zarantonello on paikalla esityksissä!

LAST DAYS HERE
(USA 2011)
O: Don Argott, Damian Fenton

  

Vuonna 1971 perustettu Pentagram on Black Sabbathin veroinen doom-jyrä, jonka ura ei kuitenkaan koskaan johtanut lähellekään Sabbathin veroista sukseeta. Don Argottin ja Damian Fentonin uskomattoman vangitseva ja kyyneliin saakka koskettava dokumenttifilmi kertoo yhtyettä fanittavan musahullu Sean Pelletierin yrityksestä saada laulaja Bobby Liebling irti huumekoukusta ja Pentagram taas keikoille ja studioon.

Kolmivuotisen projektin alkaessa Liebling on todella pahassa kunnossa. Hän asuu vanhempiensa kellarissa, esittelee märkiviä käsivarsiaan ja luulottelee pahimmaksi terveysongelmakseen ”ihoansa peittäviä loisia.” Hän sanoo käyttäneensä heroiinia 40 ja crackiakin 22 vuotta. Näky on sydäntäsärkevä, sillä miehen hyväsydämisyys ja lahjakkuus välittyvät edelleen. Uskomatonta kyllä, Bobby löytää pian parikymppisen heilan, rakastuu ja muuttaa tämän luokse asumaan. Huumeidenkäyttökin ainakin radikaalisti vähenee.

Pelletierin pelastusoperaatio on kuitenkin vasta alussa. Muutaman kuukauden päästä tyttöystävä on tiessään ja Bobby vankilassa. Täysin absurdit yllätykset seuraavat toisiaan hiljalleen kohti valoa kiertyvässä dokumentissa.

Pentagramin musiikki on mahtavaa jytää, mutta vaikkei se nappaisikaan, dokumentin uskoisi silti kiinnostavan inhimillisenä selviytymistaisteluna ja ystävyyden voiman ylistyksenä.

Bio Rex la 14.4. klo 18.00

RED TEARS
(Japani 2011)
O: Takanori Tsujimoto
N: Yuma Ishigaki, Natsuki Kato, Yasuaki Kurata, Ayaka Morita

  

Esimerkiksi Rakkautta ja anarkiaa -festiaaleilla on joutunut usein katumaan, kun on hölmöyksissään osunut katsomaan Takashi Miiken tai jonkun vastaavan japanilaisrevittelijän genresekasotku-irroitteluita. Takanori Tsujimoton kung-fu-poliisi-sarjamurha-hirviö -leffa on aika lailla samaa kamaa. Juoni on kuin seitsemänvuotiaan poikani kirjoittama (mutta tääpä olisikin hirviö! Mutta tääpä jaksaakin pysäyttää vaikka auton kädellään!), näytteleminen parhaimmillaankin heikohkoa ja huumorikin keskittyy verisiin irtopäihin. Leffan rikosetsivät ovat huvittavan nuorta porukkaa, mikä tuo ihan sympaattisia mielleyhtymiä lukiopoikien tee-se-itse -kauhuleffoihin.

Yleisönsä näille huonon maun ylistyksille tietenkin Night Visionsista löytyy. Sylvi siis suosittelee, tavallaan, jos tiedät tällaisesta huumorhassuttelusta nauttivasi.

Bio Rex pe 13.4. klo 17.00

Night Visionsin torstai-illan festariklubista voi muuten lukea täältä.

Sylvester Stallonen kannattaisi todellakin syöttää tämä teksti google translateen.

Olen kyllästynyt ihmisiin, joiden käsitys hyvästä elokuvasta rajoittuu kanonisoituihin klassikoihin tai Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esittämiin taidekoulupläjäyksiin. Siis ihmisiin, joiden mielestä ”moniselitteinen” juoni, kokeellinen muotokieli ja davidlynchmäinen tunnelma pieksevät mennen tullen helpommin lähestyttävät toimintaelokuvat.

Omassa maailmassani David Lynch edustaa elokuvakulisseihin eksynyttä värisokeaa autistia. Myös Sergei Eisensteinin suosio on jäänyt minulle mysteeriksi, puhumattakaan Luis Buñuelista, jonka elokuvista nautin yhtä paljon kuin keuhkojensa äärirajoilla kirkuvista pikkukakaroista. Sen sijaan olen aina kokenut suuria tunteita Sylvester Stallonen elokuvien äärellä.

Tekeekö tämä minusta mauttoman juntin? Leffaelitistien mielestä varmasti tekeekin – etenkin kun olen jo vuosia osoittanut lähes perverssiä mielenkiintoa kaikkeen, mihin Sylvester Stallonen puoliksi halvaantunut leuka on osoittanut.

Siinä missä muut tytöt viettivät nuoruutensa ihastellen Johnny Deppin kiiltokuvakasvoja, minä tuijotin Kalashnikoviin ja panosvöihin verhoutunutta lihaksikasta machoa, joka ”yritti” olla tappamatta kaikkea mikä liikkui. Vuosien varrella kiinnostukseni tuota parin punchlinen pahista kohtaan on vain syventynyt.

Mikä Sylvester Stallonesta sitten tekee niin kiinnostavan? No helvetti, aloitetaan vaikka näistä valokuvista!

Katsokaa nyt tuota miestä! Oli kyseessä sitten valkoiseen wifebeateriin sonnustautunut ikääntynyt nyrkkeilijä (Rocky), ilman paitaa viihtyvä über-lihaksikas tappajasotilas (Rambo) tai Ray-Banit ja korkeavyötäröiset farkut uudelle tasolle nostanut superviileä poliisi (Cobra), Sylvester Stallone onnistuu aina näyttämään helvetin coolilta. Kuinka moni voi sanoa samaa vaikkapa Leonardo DiCapriosta, jonka katseella ja kropalla tapettaisiin korkeintaan nokkasiili?

Stallonen hihasta löytyy aina kuolematon oneliner. Osoittaessaan aseella psykopaattista murhaajaa hän toteaa flegmaattisesti hammastikkunsa lomasta: ”I don’t deal with psychos. I put ‘em away”. Kun murhaaja protestoi, Stallone aka Marion Cobretti jatkaa: ”You’re the disease and I’m the cure”. Seistessään Myanmarin viidakossa rankkasateen piiskaamana Stallone tokaisee (tällä kertaa John Rambon hahmossa): ”When you’re pushed, killing is as easy as breathing”. Hetkeä myöhemmin hän on ajautunut aseistautuneiden miesten keskelle ja murahtaa: ”Live for nothing or die for something”.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Erityisen hienoiksi Stallonen roolihahmot tekee se, että niihin sisältyy usein todella hämmentäviä yksityiskohtia. Cobrassa (1986) Stallone ottaa jääkaapista kylmän pizzaslicen, leikkaa siitä saksilla kärjen irti ja ottaa vasta sitten haukun pizzastaan. Toimenpiteessä ei ole mitään järkeä, mutta jumalauta se näyttää tyylikkäältä!

Death Race 2000:ssa (1975) Stallone aka Machine Gun Joe syö leivoksia naama kerman peitossa ja kisaa rallimestaruudesta, jossa pisteitä ei myönnetä nopeudesta vaan yliajetuista ihmisistä. Eniten pisteitä saa lapsista ja vanhuksista, vähiten aikuisista miehistä ja naisista.

Myös Rocky 4:ssa (1985) logiikka pettää hilpein seurauksin, kun Stallone päihittää nyrkkeilykehässä neuvostoliittolaisen Ivan Dragon (Dolph Lundgren) ja voittaa näin kommunistien sympatiat puolelleen. Kuinka suloinen tapa käsitellä kylmän sodan aikaisia jännitteitä!

Henkilöhahmojensa cooliuden lisäksi Stallone on ollut ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvia, joiden nerokkuus perustuu siihen, etteivät ne yritä olla mitään muuta kuin väkevällä toiminnalla höystettyjä sankaritarinoita. Poissa ovat moniulotteiset henkilöhahmot, teennäinen erikoisuuden tavoittelu ja elitistinen kulttistatuksen metsästys. Tilalla on runsaasti machoilua, eskapismia, järeitä aseita, väkivaltaisia yhteenottoja, Stallonen itsensä tekemiä stuntteja ja tunteisiin vetoavaa paatosta. Aivan kuin Manowarin levyillä.

Moni on kritisoinut Stallonea siitä, että hänen sentimentaalisuutensa on tökeröä ja pinnallista. Näiden ihmisten mielestä esimerkiksi Rambo: First Bloodin (1982) loppukohtaus on säälittävä, sillä John Rambon ei kuuluisi itkeä saati vuodattaa traumojaan Vietnamin sodasta. Kunnianhimoisempi elokuvakäsikirjoittaja olisikin varmasti kirjoittanut elokuvaan toisenlaisen lopun. Samalla olisi kuitenkin kadotettu Stallonen alkuperäinen pointti, joka pyrki vetoamaan suuren yleisön tunteisiin ja valottamaan Vietnam-veteraanien tylyä kohtelua Yhdysvalloissa.

Juuri tunteiden herättämisessä Stallone onkin usein ollut vahvimmillaan – olivat nämä tunteet sitten Rambon yli-ihmisyyden synnyttämiä testosteronipurskahduksia tai Rockyn naivistisen charmin herättämää sympatiaa. Se, ovatko nämä tunteet ”katu-uskottavia”, on aina ollut Stallonelle yhdentekevää.

Mietitään vaikkapa 2000-luvun puolivälissä pyörinyttä tositv-sarjaa The Contender, jossa 16 nyrkkeilijää kisasi miljoonan dollarin palkkiosta Sylvester Stallonen ja Sugar Ray Leonardin ohjauksessa. Sarjassa etsittiin parasta nyrkkeilijää, mutta Stallonen läsnäolo teki kisasta sentimentaalista draamaa, jossa kilpailijoiden henkilöhistoriat ja perhesuhteet nousivat yhtä suureen osaan kuin heidän nyrkkinsä.

Samalla kun kamera kuvasi vaikeista oloista tulevien nuorukaisten kamppailua perheidensä elättämiseksi, taustalla soi Goo Goo Dolls ja Stallone julisti: “Life’s a fight. Everyone gets knocked down. What matters is how fast you get up.”

Pakkohan tällaisesta paatoksellisesta draamasta on pitää! Etenkin kun ottaa huomioon, että suuri osa kilpailijoista ihan oikeasti taisteli henkensä pitimiksi.

Toki Stallonen uralle on mahtunut myös paljon huteja. Oli vaivaannuttava pehmopornopätkä The Party at Kitty and Stud’s (1970), jossa ei kertaakaan näytetty Italian Stallionin ”sitä” juttua. Oli käsittämätön musikaali Staying Alive (1983) ja vielä käsittämättömämpi komedia Seis! Tai mamma ampuu (1992).

Näistä virheistä nillittäminen olisi kuitenkin yhtä hyödyllistä kuin syyttää Stallonea hänen sössöttävästä puhetyylistään. Faktahan nimittäin on, että Sylvester Stallone on aina toiminut oman tahtonsa mukaan ja vältellyt kaikenlaisille muotivirtauksille altistumista. Ei siis mikään ihme, että hän sai toissavuonna ilmestyneelle The Expendables -toimintapläjäykselleen vaikuttavan näyttelijäkaartin – tänä kesänä ilmestyvästä kakkososasta puhumattakaan.

Rocky IV avaa KAVAn esityssarjan Rautainen 1980-luku Orionissa 2. toukokuuta. Samassa sarjassa esitetään ensimmäinen Rambo-elokuva Taistelija 15. elokuuta.

Kansalainen! Älä haaskaa perunoitasi.

Peruna on hämmästyttävän monipuolinen ruoka-aine, ja sen hiilikuorma on minimaalinen. Tekisi mieli suositella keittämään joka kerta muutama ylimääräinen peruna, sillä aina ne johonkin upottaa.

Pyttipannut, paistetut perunat, peruna- ja punajuurisalaatit maustekurkulla tai ilman; tanskalaistyyppiset voileivät, erinomaisena parina vaikkapa remuladikastike ja tekokaviaari tai vegaaninen silli; tapaspöydästä tuttu tortilla española. Raasta perunat, niin saat röstejä.

Jauhoisia perunoita voi piilottaa myös taikinoihin. Niistä syntyvät gnocchit, rieskat, piirakanpohjat ja sämpylät. Ylimääräisiä kiinteitä perunoita taas voi raastaa piirakan täytteen sekaan vaikka sienten ja tofun kaveriksi.

Perunan oma maku on mieto, joten ne sopivat maun puolesta lähes mihin ruokaan tahansa. Mausteilla kannattaakin pelata ja pudotella keitetyn perunan palasia esimerkiksi tulisiin curryihin. Intiassa perunoita pannaan myös mausteisessa kastikkeessa tarjottaviin kofta-pyöryköihin. Perunapohjaisessa skordalia-dipissä taas on tujusti valkosipulia.

Malai kofta

Pyöryköihin:

100 g haluamiasi pähkinöitä ½ dl sultanarusinoita pieni sipuli 4 keitettyä perunaa 2 rkl vehnäjauhoja

2 rkl öljyä

Anni Strandberg pitää zombeista ja eläimistä enemmän kuin ihmisistä. Ruotsinsuomalainen Anni asuu Örebrossa ja opiskelee elokuvatiedettä. Kandidaatintyötään varten hän tutki zombielokuvia ekokritiikin näkökulmasta.

Mutta hetkinen, mitä se ekokritiikki on?

Ekokritiikki tarkoittaa sitä, että esimerkiksi elokuvia tai kirjoja tutkitaan luonnon näkökulmasta. Ihmiset vähättelevät luontoa eivätkä välitä siitä, käyttävät vain hyväkseen. Ihminen nähdään siis pahana. Jos katsoo feministisestä näkökulmasta, niin siinä miehet käyttäytyvät huonosti naisia kohtaan ja määrittävät kuvan naisesta.

Feminismin ja ekokritiikin yhdistelmästä syntyykin…

Ekofeminismi, jossa luontoa kutsutaan luontoäidiksi (”mother nature”). Luonto on siis nainen, ihminen taas patriarkaalinen: miehet käyttävät hyväkseen naisia ja luontoa. Tavallisissa elokuvissa miehet usein jatkavat naisten ja luonnon tuhoamista, ja silti ihmiset jäävät kriisien jälkeen eloon ja voittavat traagiset tapahtumat. Ekokritiikin näkökulmasta se tarkoittaa, että ihminen on voittanut luonnon, ja luonnon tuhoaminen jatkuu.

Zombielokuvissa ekokriittinen ja ekofeministinen näkökulma avautuu aivan toisella tavalla, koska tämä genre on ainutlaatuinen. Ihmiset eivät jää eloon vaan heidän turmiokseen koituu se, mitä he ovat tehneet. Naiset ja/tai luonto lyövät takaisin aina jollakin lailla. Useimmiten zombit syntyvät ihmisen tekemästä virheestä. Tavalliset ihmiset sitten sairastuvat tähän zombi-sairauteen ja syövät ne muut ihmiset, jotka ovat jääneet eloon. Juuri tästä näkökulmasta zombi-elokuvat ovat tosi kiinnostavia!

Tutkimuksessasi paljastui myös kiinnostavia kulttuurieroja. Kerro niistä.

Löysin radikaaleja ja mielenkiintoisia eroja, kun vertailin amerikkalaisia ja eurooppalaisia elokuvia. Amerikkalaisissa zombielokuvissa miehet yleensä ottavat kaiken vallan, naisia vähätellään ja he ovat aina vaarassa. Ihmiset jäävät eloon näiden miesten ansiosta, ja loppuun jätetään tulevaisuuden toivoa. Eurooppalaiset zombielokuvat ovat paljon kovempia ja kriittisempiä. Miehiä usein vähätellään ja he kuolevat ensin, naiset jäävät eloon ja hoitavat kaikki asiat. Todella kiinnostava ero, sillä lopulta luonto voittajaksi jää luonto.

Ranskalaisessa elokuvassa La Horde (2010) naispäähenkilö jää lopulta yksin eloon ja peittoaa mieshahmot, jotka ovat vähätelleet häntä koko elokuvan läpi. Zombit muistuttavat petoja, ne ovat kuin susia. Elokuvassa on todellinen ekofeministinen näkökulma: naiset, eläimet ja luonto voittavat miehet. La Horde on todella erityinen elokuva. Kaikki on siinä rikkinäistä ja likaista. Ihmisillä ei ole rahaa, kaikki on menossa rikki ja palasiksi. Oikeastaan ekokritiikki on todella synkkä tapa katsoa tulevaisuutta, mutta mielestäni se on aika realistinen.

Eikö se ole myös hyvin ajankohtainen?

Niin, kyllähän me ihmiset tiedämme, että luonto ja kaikki on menossa vähän pieleen.  Silti me jatkamme elämäämme, kuten olemme tehneet tähänkin asti. Oikeastaan juuri siksi minä pidän zombielokuvista ja ekokritiikistä. Niissä uskalletaan ottaa esille, se kuinka ihmiset tulevat kohtaamaan tuhon, jonka ovat itselleen aiheuttaneet.

Zombit ovat muuttaneet olemustaan ja luonnettaan. Alun perinhän ne eivät olleet mitään ihmissyöjiä, vaan eksoottisia voodoo-ihmisiä, jotka olivat joutuneet transsiin. Vasta 1960- ja 70-luvuilla tulivat kuvioihin aggressiiviset kannibaalizombit.

Niin, ihmisyyden kriisit, kuten Vietnamin sota, ovat jollain tapaa tuon ajan elokuvien kertomusten takana. 1980-luvun lopussa tuli hieman helpottuneempia zombi-elokuvia, zombeihin otettiin koominen näkökulma eikä kritiikkiä ollut niin paljoa. 2000-luvun vaihteessa alettiin tajuta, kuinka pahasti luonto on menossa pilalle. Myös 9/11 ja muut kriisit vaikuttivat siihen, että aggressiiviset zombit palasivat kuvioihin entistä nopeampina ja komiikka hävisi takavasemmalle. Noin vuodesta 2009 alkaen on tullut todella paljon uusia zombi-elokuvia. Luulen sen johtuvan siitä, että on tapahtunut paljon hirveitä asioita: sodat, rahakriisit ja muut kauhut, uusimpana Oslon joukkomurha, peilautuvat tosi paljon zombielokuvissa. Kun ihmiset huomaavat, että maailma on menossa päin helvettiä, niin nämä elokuvat saavat siitä tunnelmaa.

Onko zombielokuvilla merkitystä oikeassa elämässä? Zombithan ovat fiktiota… vai ovatko?

No, en ehkä usko, että ihmiszombeja nähdään oikeassa maailmassa, mutta minusta elokuvissa on paljon todellista. Viime aikoina on nähty sairauspaniikkeja ja hulluja ihmisiä, jotka ovat tehneet hirveitä asioita toisille ihmisille. Zombielokuvat ovat minusta uskomattoman hieno tapa näyttää, miten me ihmiset kohtelemme toisiamme ja luontoa. Uskon, että jos emme opi aiemmista virheistämme, niin joskus tulevaisuudessa voi vielä tulla zombisairauden kaltainen paniikki.

Huh. Mutta pakko kysyä: Miksi olet rakastunut zombeihin, Anni?

Kaikista syistä! Ne peilaavat ihmisten pelkoja niin hienolla tavalla. Zombi voi olla ihan kuka tahansa, sukulainen tai suuri rakkaus… Ja kun tulee zombiksi, niin jäljellä ei ole mitään tunteita. Siinä on jonkinlainen ihmisten primitiivinen tapa olla. Moni ihminen pitää muita ihmisiä ja luontoa hyvänä, mutta vain sikäli kun niistä voi itse hyötyä. Minä rakastan kauhuelokuvia ja verta. Zombielokuvat ovat todellisia verielokuvia! Olen itse kasvissyöjä, ja minusta on kivaa katsoa kun ihmisiä syödään ja ne ovat ihan paniikissa. Minusta ihmisiä voi ihan hyvin syödä siinä missä possuja ja lehmiäkin, tuntuu ihan oikeudenmukaiselta!

Toteutatko ekokritiikkiä omassa elämässäsi?

Minä en ole koskaan ollut mikään ihmisrakastaja. Tietysti rakastan lähimpiä ihmisiäni, mutta olen aina viihtynyt paremmin luonnon ja eläinten kanssa. Minulla on hyvin samantyyppinen näkökulma elämään kuin ekokritiikissä. Häpeän ihmisiä hyvin usein, koska me teemme niin usein niin tyhmiä asioita itsellemme ja muille eläville tässä maailmassa. Ekokritiikki tarttuu helposti omaan elämään, kun lukee siitä ja katsoo elokuvia sen näkökulmasta. Minulla oli samantyyppinen luontoperspektiivi jo ennestään, samoin kuin suhde feminismiin. Ekofeminismi on siksi tarttunut kaikkein voimakkaimmin minuun..

Visualisoit zombeja omassa elämässäsi. Ensinnäkin vartalosi on lähes täynnä tatuointeja…

Niitä tulee vielä lisää! Olen juuri aloittanut uutta jättimäistä zombitatuointia selkääni. Sen teemana on ekofeminismi: pieni zombi syntyy, ihmiset kuolevat ja kaupungit palavat. Siitä tulee mahtava, ihmisten kuolema selkään!

Niin, ja toiseksi luot itse taidetta…

Olen lapsesta asti piirtänyt erityisesti eläimiä. 13-vuotiaaana aloin kuunnella rokkia ja jännää mystistä musiikkia sekä löysin kauhuelokuvat. Tajusin, että tästä minä pidän. En oikein osannut piirtää ihmisiä, ja vähitellen yritykseni muuttuivat kauhuhahmoiksi, niistä tuli verisiä ja kammottavia. Pari vuotta sitten tajusin, että tämä on minun juttuni. Olen jatkanut kauhupiirustusten ja vesiväriteosten parissa, ja zombit astuivat lopulta sielläkin kuvaan.

Mikä on elämäsi filosofia, mitä polkua kuljet?

Yksinkertainen. Elän elämäni kuin itse tahdon, enkä kenenkään muun ihmisen mielen mukaan. En ole koskaan halunnut kuulua mihinkään systeemiin. En tahallani mene muita tai normeja vastaan, olen aina vain halunnut olla oma vapaa itseni. Meillä on vain tämä yksi ihmiselämä – kannattaa kohdella muita ihmisiä, eläimiä ja luontoa hyvin eikä käyttää heitä hyväkseen.

Mennään, tai ehkäpä pikemminkin palataan lopuksi luontoon ja eläinten pariin.

Vietin lapsuuteni maalla. Ratsastin paljon ja vietin aikaa eläinten seurassa. Hautasin kaikki löytämäni kuolleet eläimet takaisin luontoon. Isäni oli ornitologi, ja myös se herätti kiinnostukseni luontoon. Muistan, kun rupesin kasvissyöjäksi 12-vuotiaana. Äiti kertoi, mistä makkara on tehty, ja minä itkin monta päivää. Sen koommin en ole eläimiä syönyt. Olen aina pitänyt hyvää huolta kaikista eläimistä, joita minulla on ollut. Niillä on tunteita ja rakkautta. Eläimet ovat puhtaita, koska niillä ei ole egoistisia tarpeita, ne ovat vain olemassa. Rakastan pientä koiraani, joka on ollut hoivissani pennusta asti.

Anni tunnusti olevansa kade eräälle muusikolle ja zombielokuvaluojalle, joka on vaihtanut sukunimensä Zombieksi. Siitä vaan Anni Zombiksi!

Saako urheilulla leikkiä? (No niin, ensimmäiset lukijat lähtivät karkuun, sillä urheiluhan on totisinta totta) Ja jos leikkii urheilulla, niin tuskin edes hiki tulee – ei ainakaan muusta kuin helteestä. (Siis seuraavat loikatkoon eteenpäin, tässä mistään urheilun vaatimasta vuosien vuosien uhrauksista kerrota) Tässä jutussa leikitään urheillen. Otetaan rullaillen kaupunkia haltuun.

”Voisinko kokeilla?” Nuorukainen kysymään, kun Katajanokalla Helsingissä paneudutaan freebordauksen saloihin. Ihan vaan kadulla saaren keskellä. ”Totta kai”, vastataan ja annetaan lainaksi lauta ja kypärä. Ohikulkijalta löytyy yhtäkkiä keskellä arkipäivää reilu puolituntinen aikaa kokeilla lajia, josta ei ole aiemmin edes kuullut. Ja jää koukkuun heti: ”Mistä näitä saa, tämä on siistiä.”

Mäkirullalaudalla siis citykruisaillaan, pommitetaan mäkiä, pujotellaan ja yhä enemmän myös temppuillaan. Voit nimittää longboardaavia ja freebordaavia kanssakulkjoita lonkkaajaksi, lonkuttajaksi, lonkkaroijaksi, freebordaajaksi… Hänen lautansa – dekki, lankku, lonkku – on pidempi ja leveämpi kuin temppulauta, neppis.

Miten niin erilaiset rullalautaharrastukset ylisummaan edes ovat urheilua? Jos siis ovat. Kun Suomessa tavataan urheilu perinteisesti jakaa huippu-, kilpa- ja kuntourheiluun. Eivätkä cityrullailut oikein istu näihin ahtaisiin kategorioihin , vaikka rullalautailua harrastetaan myös kaikissa näissä luokissa. On siis keksittävä uusi termi koko ilmiölle. Olkoon kaupunkitilassa lautailu tästä lähtien ’pop-up -sporttia’. Sulan maan aikana, siis silloin kun laudoin voi ottaa julkista tilaa haltuunsa, ohikulkijat vain yhtäkkiä joutuvat havahtumaan: siellä täällä kokoontuu jonkinmoinen joukko lonkkaajia sekä freebordaajia, eräänlaisen lumilaudasta kesälaudaksi versioidun välineen taitajia.

Tähtärillä, Ankkiksella, Pitskussa, Viikissä, Kaivarissa, Stadikalla, Helsingissä, Turussa, Tampereella, Rovaniemellä… Kaupungissa kaikkialla, missä löytyy haastavia shikaaneja ja houkuttelevia mäkiä. ”Bussissa tulee tiirailtua ulos paljon enemmän, koko ajan etsitään ja metsästetään uusia spotteja. On myös oppinut katsomaan kaupunkeja ja niiden betoniviidakoita ihan eri tavalla. Myös katujen kunnostus on alkanut kiinnostaa”, Roosa-Liida Koskivaara, joka sekä kilpailee lautansa kanssa että potkuttelee ympäri kaupunkia, selvittää, miten lonkkaus on muuttanut hänen suhdettaan julkiseen tilaan.

Roosa-Liidan kanssa voi mennä heittämään seuraavan kerran ”yläfemmat”, kun hänet näkee lankulla potkivan: ”Laudalla vaan moikataan toisiamme heti. Se, että lonkkailee, tekee meistä tuttuja toisillemme.” Meidän piirin voi ulottaa ulkopuolelle varsinaisten lonkkaajienkin. Ateneumissa piti katsoa Lapin Taikaa -näyttely kesällä 2011 lonkkari kainalossa narikan ollessa kiinni. Ei kuin vartija tulemaan kohti. Apua! Mutta mitä vielä, hän pyysi vain näyttämään, miten longboardilla liikutaan. Ateneum vihittiin lonkkauksen salohin.

Koska tässä ei kirjoteta akateemista esseetä, emme määrittele tiukasti käsitettä ’julkinen tila’. Se nyt on vaan kaikki se kaupungissa, mikä kuuluu kaikille. Mutta siellä missä muut näkevät esteitä, pop-up -sporttaajat näkevät mahdollisuuksia, koukuttavia haasteita. Hankalatkin (ala)mäet pyritään laskemaan mahdollisimman sulavasti. Ja huom, aina muutkin kulkijat huomioiden.

”Vautsi, että näyttää makeelta”, virkamiehen oloinen herra pysäyttää Hämeentiellä, kun hänen ohitseen lonkataan ihmisvilinässä. ”Onko vaikeaa ja voiko vanhempanakin aloittaa?” Aina, kun joku rohkaistuu kysymään rullalautailuun liittyen, aika menettää merkityksensä. Ei ole kiire mihinkäään, vaan heittäydytään juttusille. Julia Jansson kertoo, kuinka monta kertaa hänetkin on pysäytetty ja alettu udella lonkkaamisesta. ”Sitten kyselijät vaan heittävät pikkutakit yltään, ja hyppäävät lankulle kokeilemaan. Silloin on aina upea fiilis.”

Kaupunki inhimillistyy. Alkaa käyttäytyä ihmisiksi. Pop-up -sportti valloittaa julkisen tilan, mutta ei valtaa. Valloittaa, tulee miellyttävästi lähelle, vaan ei väkivalloin.

Lonkkaaja ja ihan varmasti jokainen kaupunkia luovalla tavalla käyttöönsä ottava – lue: parkoudaaja, skeittaaja, sauvakävelijä… – suhtautuu ympäristöönsä entistä myönteisemmin. Annetaan Julian jatkaa: ”Sessarit (huom: pop-up -sporttaajien vapaamuotoiset kokoontumisajot) ainakin tarjoavat mahdollisuuden hyvällä ’syyllä’ pysähtyä jonnekin keskelle kaupunkia, joka ei ole kaupallista tilaa tai joku kaikille tarkoitettu puiston penkki. Lisäksi sessarit kirvoittavat keskusteluja ohikulkijoiden kanssa ja sitä kautta muuttavat tapaa, jolla kaupunkia on ’sallittua’ sosialisoida.”

Välittyy tunne kaupungista leikkikenttänä eikä esimerkiksi minään wau-arkkitehtuurin pyhättönä tai perinteisen urheiluseuratoiminnan aitaamana valmennusympäristönä. Rajat asettaa vain oma mielikuvitus. Ja toiset ihmiset – se on myönnettävä. Ei siis niin, että ohikulkijat kävisivät moittimaan häiriöstä, vaan niin, että muut julkisen tilan käyttäjät otetaan jo etukäteen huomioon. Kaupunki, kaikki sen pop-up -sporttiin sopivat tilat, ovat sosiaalista tilaa, eivät paikkoja. Tiloja, joissa ollaan, ei suoriteta.

Yksi vihamielinen kommentti edelliseen: ”Kuinka sinä aikuinen nainen viitsit tuota harrastaa?” Ohitse kiitää kasari-neon-vetimissä polkupyöräilijä ja huom. jalkakäytävällä. Potkin hyvin leveällä jalkakäytävällä sen ainoana jalankulkijana – kyllä: lonkkaaja luokitellaan jalankulkijaksi – ja ei kuin ohitse heittäen kiilaava pyöräilijä purkamaan huonoa päiväänsä. Äkkiä vastaamaan: ”Anteeksi, yksi virhe huomiossasi. Olen toki nainen, mutta en aikuinen…” Kokikohan mies liikkumisesta ilmiselvästi nauttivan lonkkaajan pilkkaavan pyhää Suomalaista Urheilua?

”Saako ottaa kuvan?” Polkupyöräilijä kurvaa Bulevardilla ohi, kääntyy takaisin ja pysähtyy kohdalle. Ups, teinkö jotain väärin, käy mielessä. ”Ottaisin valokuvan ja näyttäisin äidilleni, että longboarding sopisi hyvin myös hänen harrastuksekseen.” Kaikki maailman äidit, nyt laudalle! Kamoon!

Julia kertaa suhdettaan ja sen muutosta kaupunkiin sen jälkeen, kun astui longboardille. Heittää sitten aika yllättävästi, kuinka katujen kunto ja siisteys on alkanut kiinnostaa. Puskaradiona aina keväällä kiertää alan harrastajien keskuudessa, kuinka mikäkin hyvä rullailupaikka on missäkin kunnossa. Ja ei kuin siis sinne. Ja jos paikka ei ole kunnossa, niin tosi-lonkkaaja ottaa harjan mukaansa ja siivoaa laskettelupaikan ylimääräisestä sorasta ja roskasta.

Toinen tekstareiden ja tsättailyn kohde on uusien spottien ja shikaanien metsästys. Lonkkaaja on kuin citymatkaaja, joka turistina katselee kotikaupunkiaan pop-up sporttarin silmin. Hienosti ilmaistuna kyse on infrastruktuurin tavanomaisten merkityssisältöjen korvaamista uusilla. Erilaiset kulttuurit käyvät ikiaikaista dialogia keskenään. Sananmukaisesti dialogia, sillä sporttinakin julkisen tilan haltuunotto on aina suhdetta toisiin. Dostojevski kuvailisi, kuinka pop-uppaus on kuin toiselle suunnattu sana, joka syntyy välisyytenä tässä dialogissa.

”Näytä ollie! Eiku näytä flippi!”. Pikkupojat pysäyttävät ratikkapysäkillä, kun näkevät neppiksen, sen temppuskeitin, kainalossa, eivätkä huomaa ohitse viiletettävän longboardilla. Niin tai näin, rullalautailu ei toden totta ole mikään sukupolvi- tai sukupuolijuttu. Eikä edes elämäntapa, vaan se pikemminkin ilmentää elämäntapaa. So? Siis, että kaupunki on mahdollisuus. Ja sitä paitsi maailman kaunein urheilupaikka. Pop-up, pals

Kuvat: Päivi Tuovinen, Lena Salmi

Linkkejä ja videoita

http://www.freebord.fi/

http://www.facebook.com/home.php?#!/groups/213042762079943/

http://www.ruhje.fi/

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/07/longboardilla_surffataan_kaupungin_kaduilla_2703001.html

http://www.blogilista.fi/avainsana/rullalautailu

http://www.independent.co.uk/opinion/commentators/skateboarders-are-essential-for-our-cities-693801.html

E.L. James: 50 Shades of Grey
(Vintage Books, 2011)
Kirja:

  

Seksikohtaukset:

  

Hittikirja tarjoilee sadomasokismia sovinnaiseen makuun.

Amerikkalaisissa esikaupungeissa on hiton paljon makuuhuoneita, ja kirjakauppiaiden mukaan niissä kaikissa luetaan nyt samaa kirjaa. Sen kannessa on kuva harmaasta silkkisolmiosta, jonka solmua on vihjailevasti hieman löysätty. Teoksen nimi on 50 Shades of Grey, kirjoittaja E.L. James kuuluu olevan lontoolainen perheenäiti, ja romaanin aiheena on sadomasokistinen seksisuhde. Teos on myynyt myrskyisästi nimenomaan sähkökirjana. Sen maine on levinnyt häveliäästi kuiskutellen ystävättäreltä ystävättärelle.

Alun perin australialaisen pienkustantajan julkaisemana ilmestynyt romaani ja sen kaksi jatko-osaa myytiin maaliskuussa seitsennumeroisella dollarisummalla korkeaprofiiliselle amerikkalaiskustantajalle, ja käännösoikeuksista tapellaan ympäri maailmaa. Myös ison rahan elokuvaversio on tekeillä. ”Kyllä, tämä on SE kirja, josta KAIKKI puhuvat”, luki newjerseyläisen kirjakaupan mainoksessa. Kustannusmaailma on keksinyt teokselle jo oman genrenkin: ”mommy porn”.

50 Shades of Grey on monella tapaa hämmentävä lukukokemus. Tyylillisesti teksti on kuin 12-vuotiaan kirjatoukan kirjoittamaa fanifiktiota jonkin kilttejä kommelluksia vilisevän perhesarjan hahmoista, paitsi että suunnilleen puolet romaanista on puuduttavan yksityiskohtaista seksikuvausta. Päähenkilö on kömpelö, lapsellinen ja luonnollisesti neitseellinen 21-vuotias kirjallisuudenopiskelijatyttö, joka sattumalta kohtaa muutamaa vuotta vanhemman salaperäisen miljardöörin. Heidän välillään vallitsee ensikosketuksesta alkaen animaalinen vetovoima, joka ilmenee neiti Anastasia Steelen osalta hahtuvaisina päiväunina ja herra Christian Greyn puolelta mm. GPS-avusteisena stalkkauksena ja mustasukkaisena vartiointina.

Grey ei koskaan harrasta seksiä ennen kuin partneri on allekirjoittanut monisivuisen dokumentin, jolla suostuu alistettavaksi, ja miehen asemasta johtuen tietysti myös vaitiololupauksen. Anastasian tapauksessa hän kuitenkin tekee poikkeuksen saatuaan kuulla, että tyttö on yhä neitsyt. Kun asia on moniorgastisesti hoidettu pois päiväjärjestyksestä, siirrytään tutustumaan Greyn luksusasunnon ”leikkihuoneeseen”. Trilogian ensimmäisessä osassa vasta vähän sidoskellaan ja läpsytellään – ja neuvotellaan pitkällisesti ja ikävystyttävästi Greyn vaatiman sopimuksen ehdoista.
Anastasia hämmästyttää Greytä uskaltamalla panna tälle vastaan sähköposteissaan, mutta sängyssä hän toki asianmukaisesti antautuu. Sukupuolten välisen roolijaon havaitsemiseen ei tarvita feministisiä teoriaopintoja. Oman säväyksensä lukuelämykselle antaa kirjoittajan tapa ripotella panokohtauksiin runsaasti Anastasian sisäistä monologia, joka koostuu lähinnä ilmauksista ”holy hell”, ”holy fuck” ja ”holy shit”.

E.L. James aloitti kirjoittajanuransa fanifiktion tekijänä. Hänen lempikohteensa oli tiettävästi Stephenie Meyerin supersuosittu Twilight-vampyyrikirjasarja. Ei siis ole yllätys, että jos millintarkat penetraatiokuvaukset jättää pois laskuista, on 50 Shadesissa runsaasti yhtymä(!)kohtia Twilight-sarjan kanssa. Molempien naispääosassa on sympaattinen tavistyttö, joka huolellisesti kuvataan vähän hömelöksi ja kömpelöksi. Sankari puolestaan on paitsi epäinhimillisen komea myös jollain tapaa saavuttamaton – Twilightissä unelmakundi on vampyyri, 50 Shadesissa taas pöyristyttävän rikas ja taustastaan vaitonainen. Kuitenkaan juuri tätä nimenomaista tyttöä salaperäinen sankari ei pysty vastustamaan, joskin molemmissa tapauksissa miehen erikoinen himo – toisella kaulaan pureminen, toisella täydellinen dominointi – näyttäisi alkuun estävän tasapainoisen parisuhteen. Tytön puhtoiset ominaisuudet kuitenkin johdattavat suhdetta hiljalleen kohti harmoniaa. Kohderyhmäksi sopivat tytöt ja naiset, jotka joko ovat omasta olemuksestaan epävarmoja tai ovat joskus toivoneet voivansa muuttaa jonkun miehen.

Siis aika monet.

Ainahan näitä on ollut, kirjoja, joista on kaverin vinkin perusteella osattu nopeasti plarata esiin mehevät kohtaukset. Vaikkapa Luolakarhun klaani -kirjasarjan suosio ei taatusti perustu esihistoriallisiin yksityiskohtiin saati kirjailija Jean M. Untinen-Auelin eksoottisiin suomalaisjuuriin, vaan tasaisesti eteenpäin jyskyttäviin seksikohtauksiin. Luolakarhun klaanin ja useimpien muiden vastaavien klassikoiden huippuvuodet kuitenkin koettiin ennen internetiä, ja innokkaimmat viestinviejät olivat teinityttöjä. 50 Shades -trilogian kiihkeimmät fanit ovat kustannusalan kuhinoiden mukaan aikuisia, parisuhteessa eläviä naisia.

Entä miehet? Teinipojat tiettävästi vihaavat vampyyrikomistus Edward Cullenia. Harva esikaupunkiaviomies varmaan kokee vetävänsä vertoja salaperäiselle herra Greylle, jonka ulkonäköä toistuvasti kuvataan epätodellisen täydelliseksi, otteita määrätietoisiksi ja huomionosoituksia ylenpalttisiksi. Edward liikkuu yliluonnollisin voimin salamannopeasti paikasta toiseen, mutta on Greylläkin oma helikopteri.

Kirjailijaa edustava huippuagentti Valerie Hoskins totesi New York Timesille, että maailma on muuttunut, kun naiset voivat häpeilemättä ja sivullisten huomaamatta lukea tällaista materiaalia iPadeistaan. Mutta miksi he niin kiihkeästi haluavat sitä lukea? Onko ilmiön taustalla nimenomaan amerikkalaisten patoutumaan päässyt seksinnälkä, vai kuiskivatko suomalaisnaisetkin kohta posket punaisina Christian Greyn leikkihuoneesta?

On jännittävää nähdä, saako mommy porn -buumi kerrannaisvaikutuksia. Kasvattaako perinteisten roolimallien perään haikailu suosiotaan, vai kokeeko seksivälineteollisuus ihmeenomaisen elpymisen? Tietysti on myös mahdollista, että tästä seuraa uudenlaista hyvää mieltä ja yhteisymmärrystä lukuisiin heteroparisuhteisiin. Kustannusala ainakin odottaa hengitystä pidätellen, pelastaako mommy porn kirjamarkkinat. Varmaa on, että lähiaikoina englanninkielisille kirjamarkkinoille työntyy valtava määrä pikaisesti kyhättyjä pornotrilogioita, joita markkinoidaan otsikolla ”The Next 50 Shades”.

Stumm

  

Synasedät uudistuvat laihoin tuloksin.

Vince Clarken ja Martin Goren historiallinen yhteistyöalbumi Ssss alkaa lupaavasti: levyn aloitusraita Lowly käynnistyy lämpöisellä analogipörinällä – tiessään ovat jumalaapelkäävän wannaberokkitähden ja paatokselle kuorrutettua pilipalisynapoppia suoltavan entisen poppineron elkeet. Pojat ovat hautautuneet studioon ja leikkineet syntikoilla! Tätähän me olemme odottaneet kaikki nämä vuodet kunnellessamme kaihoisina Speak & Spelliä.

Kakkosraita Zaat paljastaa miksi levyä on markkinoitu teknoprojektina: 90-kultaisten vuosien sijasta vanhat herrat ovat päättäneet nyökätä kohti Keski-Eurooppaa ja Berliinistä kotimaammekin kamaralle kantautunutta minimaalisempaa teknomusiikkia. Levyn keskivaiheen raitojen pulputus, naksunta ja suhina kuulostavat juuri siltä miltä tuntuu reivata kesällä silmät suljettuina kattilahallin hämyssä kympin kaljatölkkiä kädessä tiukasti puristaen. Eli ei juuri miltään.

Keskittymällä kaikista kappaleista voi bongata mielenkiintoisia ideoita, joita Clarke ja Gore ovat ripotelleet vähän turhankin reippaasti pitkin levyä, mutta kikkailut eivät jalostu missään vaiheessa unohtumattomiksi anthemeiksi, joita tekisi mieli soittaa uudestaan ja uudestaan. Parhaimmillaan levyä kuunnellessa tekee mieli vähän nyökytellä vaikka Windup Robotin tai  Skip This Trackin tahtiin. Vähemmän olisi siis ollut enemmän, vaikka ymmärtäähän senkin että nappuloita on kiva väänneellä oikein olan takaa pitkästä aikaa.

Levyn päättää myöskin melko mitäänsanomaton Flux, jonka melodia saattaa saada kuulijan yllättäen pohtimaan kärpästen kuolevaisuutta. Omista ennakkoluuloista on vaikea päästää irti, joten legendaarisille synasedille kaksi ja puoli tähteä keskinkertaiseksi jäävästä yrityksestä uudistua ja puolikas päälle, koska Lowly on oikeasti hyvä biisi.

 Ssss

Varokaa, täältä tulee taas yksi feminismi. Kirjailija Laura Gustafsson edustaa liikkeen neljättä aaltoa.

Neljäs aalto. Laura Gustafsson sai Finlandia-ehdokkuuden kirjastaan Huorasatu, jossa patriarkaatin paine, antiikin tarut sekä parin naisen karut kokemukset työmaailmassa sotkeutuvat yhdeksi pahanmielensaduksi. Erinomaisen hyväksi sellaiseksi.

Romaanin kustantaneessa Intossa työskenteli kirjan julkaisun aikoihin Soili Takkala. Hän nimesi Gustafssonin neljännen aallon feministiksi.
“Katson Huorasadun edustavan neljännen aallon feminismiä, koska siinä ovat jossain muodossa mukana kaikki aikaisempien feminismin vaiheiden oivallukset, mutta niitä kierrätetään ja niillä leikitään.”

28-vuotias Gustafsson tuntee itsekin olevansa osa uutta feminismiä, tai kuten hän itse naureskellen sanoo “naishommelia”.
“Koen, että olen tässä naishommelissa aika selkeästi eri sukupolvea kuin vaikka mua kymmenen vuotta vanhemmat feministit. Tuntuu, että niillä on vähän mustavalkoisemmat mielipiteet, ehkä vähän selkeämmin katsotaan joidenkin asioiden kuuluvan negatiiviselle alueelle. En mä sitä sano, että vanhemmat feministisukupolvet olisivat jotenkin ankeita. Se, mitä naisliike on tehnyt vaikka 90-luvulla, mahdollistaa mun sukupolvelle suuremman vapauden.”

”Meillähän on Suomen historiassa tunnettuja naiskirjailijoitakin. Esim. Minna Canth. Ja. Minna Canth.”

Ensimmäinen aalto. ”No siis Suomihan on aina ollut tasa-arvoinen maa, koska naiset ovat tehneet peltotöitä siinä missä miehetkin. Meillähän on Suomen historiassa tunnettuja naiskirjailijoitakin. Esim. Minna Canth. Ja. Minna Canth. Suomessa ei ollut tarvetta ensimmäisen aallon feminismille, koska naiset saivat äänioikeuden silloin kuin miehetkin.”
Laura Gustafsson tuulettaa päätään blogissaan Dramaqueen. Ironisen blogimerkinnän otsikko on Feminismin historia suomalaisten mukaan.

Samat ihmiset, jotka saattavat kantaa huolta afgaanityttöjen koulunkäynnistä, eivät sulata kyseenalaistuksia suomalaisesta tasa-arvosta. Olihan meidän naisilla sentään äänioikeus ensimmäisinä Euroopassa. Ja Hella Wuolijoki sai kerätä vaikutusvaltaa. Niin, ja se Minna Canth kirjoitella kirjojaan.

Yksittäisiä esimerkkejä ”tasa-arvon saavuttaneista” naisista toki riittää. Myös Laura Gustafssonin suvussa oli vahvoja naisia. Hänen lapsuudenkotinsa oli alunperin isoäidin isoäidin omilla rahoillaan ostama tila. Gustafsson muistaa ihailleensa esiäitinsä tarinaa jo nuorena, mutta erityistä feministiheräämistä hän ei kokenut.

”Luulen, että se feminismi on jotenkin aina ollut mulla. En ole vain tiennyt sen nimeä. Mulla on lapsesta asti ollut kauhean vahva tarve tukea oikeudenmukaisuutta.”