Sylvester Stallonen kannattaisi todellakin syöttää tämä teksti google translateen.
Olen kyllästynyt ihmisiin, joiden käsitys hyvästä elokuvasta rajoittuu kanonisoituihin klassikoihin tai Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esittämiin taidekoulupläjäyksiin. Siis ihmisiin, joiden mielestä ”moniselitteinen” juoni, kokeellinen muotokieli ja davidlynchmäinen tunnelma pieksevät mennen tullen helpommin lähestyttävät toimintaelokuvat.
Omassa maailmassani David Lynch edustaa elokuvakulisseihin eksynyttä värisokeaa autistia. Myös Sergei Eisensteinin suosio on jäänyt minulle mysteeriksi, puhumattakaan Luis Buñuelista, jonka elokuvista nautin yhtä paljon kuin keuhkojensa äärirajoilla kirkuvista pikkukakaroista. Sen sijaan olen aina kokenut suuria tunteita Sylvester Stallonen elokuvien äärellä.
Tekeekö tämä minusta mauttoman juntin? Leffaelitistien mielestä varmasti tekeekin – etenkin kun olen jo vuosia osoittanut lähes perverssiä mielenkiintoa kaikkeen, mihin Sylvester Stallonen puoliksi halvaantunut leuka on osoittanut.
Siinä missä muut tytöt viettivät nuoruutensa ihastellen Johnny Deppin kiiltokuvakasvoja, minä tuijotin Kalashnikoviin ja panosvöihin verhoutunutta lihaksikasta machoa, joka ”yritti” olla tappamatta kaikkea mikä liikkui. Vuosien varrella kiinnostukseni tuota parin punchlinen pahista kohtaan on vain syventynyt.
Mikä Sylvester Stallonesta sitten tekee niin kiinnostavan? No helvetti, aloitetaan vaikka näistä valokuvista!
Katsokaa nyt tuota miestä! Oli kyseessä sitten valkoiseen wifebeateriin sonnustautunut ikääntynyt nyrkkeilijä (Rocky), ilman paitaa viihtyvä über-lihaksikas tappajasotilas (Rambo) tai Ray-Banit ja korkeavyötäröiset farkut uudelle tasolle nostanut superviileä poliisi (Cobra), Sylvester Stallone onnistuu aina näyttämään helvetin coolilta. Kuinka moni voi sanoa samaa vaikkapa Leonardo DiCapriosta, jonka katseella ja kropalla tapettaisiin korkeintaan nokkasiili?
Stallonen hihasta löytyy aina kuolematon oneliner. Osoittaessaan aseella psykopaattista murhaajaa hän toteaa flegmaattisesti hammastikkunsa lomasta: ”I don’t deal with psychos. I put ‘em away”. Kun murhaaja protestoi, Stallone aka Marion Cobretti jatkaa: ”You’re the disease and I’m the cure”. Seistessään Myanmarin viidakossa rankkasateen piiskaamana Stallone tokaisee (tällä kertaa John Rambon hahmossa): ”When you’re pushed, killing is as easy as breathing”. Hetkeä myöhemmin hän on ajautunut aseistautuneiden miesten keskelle ja murahtaa: ”Live for nothing or die for something”.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Erityisen hienoiksi Stallonen roolihahmot tekee se, että niihin sisältyy usein todella hämmentäviä yksityiskohtia. Cobrassa (1986) Stallone ottaa jääkaapista kylmän pizzaslicen, leikkaa siitä saksilla kärjen irti ja ottaa vasta sitten haukun pizzastaan. Toimenpiteessä ei ole mitään järkeä, mutta jumalauta se näyttää tyylikkäältä!
Death Race 2000:ssa (1975) Stallone aka Machine Gun Joe syö leivoksia naama kerman peitossa ja kisaa rallimestaruudesta, jossa pisteitä ei myönnetä nopeudesta vaan yliajetuista ihmisistä. Eniten pisteitä saa lapsista ja vanhuksista, vähiten aikuisista miehistä ja naisista.
Myös Rocky 4:ssa (1985) logiikka pettää hilpein seurauksin, kun Stallone päihittää nyrkkeilykehässä neuvostoliittolaisen Ivan Dragon (Dolph Lundgren) ja voittaa näin kommunistien sympatiat puolelleen. Kuinka suloinen tapa käsitellä kylmän sodan aikaisia jännitteitä!
Henkilöhahmojensa cooliuden lisäksi Stallone on ollut ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvia, joiden nerokkuus perustuu siihen, etteivät ne yritä olla mitään muuta kuin väkevällä toiminnalla höystettyjä sankaritarinoita. Poissa ovat moniulotteiset henkilöhahmot, teennäinen erikoisuuden tavoittelu ja elitistinen kulttistatuksen metsästys. Tilalla on runsaasti machoilua, eskapismia, järeitä aseita, väkivaltaisia yhteenottoja, Stallonen itsensä tekemiä stuntteja ja tunteisiin vetoavaa paatosta. Aivan kuin Manowarin levyillä.
Moni on kritisoinut Stallonea siitä, että hänen sentimentaalisuutensa on tökeröä ja pinnallista. Näiden ihmisten mielestä esimerkiksi Rambo: First Bloodin (1982) loppukohtaus on säälittävä, sillä John Rambon ei kuuluisi itkeä saati vuodattaa traumojaan Vietnamin sodasta. Kunnianhimoisempi elokuvakäsikirjoittaja olisikin varmasti kirjoittanut elokuvaan toisenlaisen lopun. Samalla olisi kuitenkin kadotettu Stallonen alkuperäinen pointti, joka pyrki vetoamaan suuren yleisön tunteisiin ja valottamaan Vietnam-veteraanien tylyä kohtelua Yhdysvalloissa.
Juuri tunteiden herättämisessä Stallone onkin usein ollut vahvimmillaan – olivat nämä tunteet sitten Rambon yli-ihmisyyden synnyttämiä testosteronipurskahduksia tai Rockyn naivistisen charmin herättämää sympatiaa. Se, ovatko nämä tunteet ”katu-uskottavia”, on aina ollut Stallonelle yhdentekevää.
Mietitään vaikkapa 2000-luvun puolivälissä pyörinyttä tositv-sarjaa The Contender, jossa 16 nyrkkeilijää kisasi miljoonan dollarin palkkiosta Sylvester Stallonen ja Sugar Ray Leonardin ohjauksessa. Sarjassa etsittiin parasta nyrkkeilijää, mutta Stallonen läsnäolo teki kisasta sentimentaalista draamaa, jossa kilpailijoiden henkilöhistoriat ja perhesuhteet nousivat yhtä suureen osaan kuin heidän nyrkkinsä.
Samalla kun kamera kuvasi vaikeista oloista tulevien nuorukaisten kamppailua perheidensä elättämiseksi, taustalla soi Goo Goo Dolls ja Stallone julisti: “Life’s a fight. Everyone gets knocked down. What matters is how fast you get up.”
Pakkohan tällaisesta paatoksellisesta draamasta on pitää! Etenkin kun ottaa huomioon, että suuri osa kilpailijoista ihan oikeasti taisteli henkensä pitimiksi.
Toki Stallonen uralle on mahtunut myös paljon huteja. Oli vaivaannuttava pehmopornopätkä The Party at Kitty and Stud’s (1970), jossa ei kertaakaan näytetty Italian Stallionin ”sitä” juttua. Oli käsittämätön musikaali Staying Alive (1983) ja vielä käsittämättömämpi komedia Seis! Tai mamma ampuu (1992).
Näistä virheistä nillittäminen olisi kuitenkin yhtä hyödyllistä kuin syyttää Stallonea hänen sössöttävästä puhetyylistään. Faktahan nimittäin on, että Sylvester Stallone on aina toiminut oman tahtonsa mukaan ja vältellyt kaikenlaisille muotivirtauksille altistumista. Ei siis mikään ihme, että hän sai toissavuonna ilmestyneelle The Expendables -toimintapläjäykselleen vaikuttavan näyttelijäkaartin – tänä kesänä ilmestyvästä kakkososasta puhumattakaan.
Rocky IV avaa KAVAn esityssarjan Rautainen 1980-luku Orionissa 2. toukokuuta. Samassa sarjassa esitetään ensimmäinen Rambo-elokuva Taistelija 15. elokuuta.