Katariina Souri: Polku
(Tammi 2012)
Naiset häntä kiinnostavat. Naiset ja heidän yksinäisyytensä. Sen puute ja sen pelko
Tehdäänpä heti alkuun pari asiaa selväksi.
Polku on uskoakseni ensimmäinen romaani, jota arvioin näin virallis-julkisesti.
Teen sen pyynnöstä. Kaikenlaista muuta – teatteria ja erityisesti elokuvia – on tullut arvosteltua runsain mitoin. Työn puolesta ja intohimon.
Kirjallisuusarvostelijana etsin vielä tyyliäni. Sanotaan näin: muilta estradeilta tuttu suoraviivaisuus ei tarkoita että olisin, saati että haluaisin olla esimerkiksi ironinen. Pyrin vilpittömästi pohtimaan Polun tarkoitusta ja merkitystä. Siksi tämän jutun yhteydessä annettavaan tähteen tulee suhtautua olankohautuksella. Tässä romaanissa on kiinnostavinta sen metataso, se mitä arvokasta sieltä kaikesta huolimatta löytyy.
Milläs ranteilla tässä sitten arvioidaan? Kirjojen osalta HumKandin! Kirjallisuutta olen siis yliopistossa lukenut vain graduun asti. Muutoin toki monenlaista ja runsaasti ja viime vuosina tiukan analyyttisessä, tamperelais-helsinkiläisessä lukupiirissä, Hella-klubissa. Mutta jos teoreettiselta kannalta asiaa tarkastellaan, olen ihan tavallinen lukija.
Luen ja ymmärrän tai en, pidän tai en.
Polku on Katariina Sourin seitsemäs romaani. Sen ensimmäisen, Minä ja Morrison (Tammi, 1999), olen nähnyt elokuvana. Ja vaikka uskottavuuteni elokuvantuntijana aina romahtaa tässä vaiheessa, ilmoitetaan se nyt taas: Lenka Hellstedtin Minä ja Morrison (2001) oli aika hyvä elokuvaksi. Ehkä romaanissakin – jota en ole lukenut – oli samaa elämänmakua? Joka tapauksessa odotukset Polun suhteen olivat tyyppiä ”mielenkiinnolla luen.”
Polku on ensimmäinen lukemani Sourin teos. En osaa sanoa yllätyinkö siitä, hämmennyin kyllä. Kiinnostuin. Miksi se on sellainen kuin on?
Polku on runsas ja paksu. Perustarina juonteineen on tiivis ja selkeä, mutta aiheita on kokonaiseen kirjasarjaan ja lauseita myös. Henkilöitä on sopivasti, aikakausia ja aatemaailmoja puolestaan loputtomiin. Kaikesta kerrotaan yksinkertaisesti liikaa.
Kustantajan mukaan Polku on psykologinen jännityskertomus. Minun mielestäni se on matka Katariina Souriin ja hänelle tärkeisiin asioihin. Vielä Souri ei kovin pitkällä ole, mutta tosissaan hän taivaltaa. Tai sanotaan, että hän ei vielä uskalla olla tarpeeksi auki eikä osaa vielä pelkistää niin, että alkaisi kunnolla kiihottaa lukijan mielikuvitusta.
Kirja on tosissaan tehty – ja kieltämättä totinen. On räävitön tv-juontaja Maria, joka pakenee tyhjää menestystään synkän metsän keskelle, perintökartanoon. Äiti on ollut taiteellinen ja onneton, isä rikas ja julma. Eräänä päivänä äidin vanha ystävä vuosikymmenten takaisine tarinoineen ilmaantuu oven taakse ja….ja…
Ja lopussa päähenkilö, Aura, löytää itsensä ja toisen.
No juu, kliseetä pukkaa niin, että moision nurkat paukkuu. Mutta kliseet vievät joskus olennaisen äärelle. Souri kirjoittaa siitä, miten vaikea naisen on elää, jos hän ei ole vain yhdenlainen vaan kahdenlainen. Miten olla sekä julkisuushakuinen että yltiöyksityinen?
Miten yhdistää itsellinen, boheemi taiteilijuus vaurauden ja porvarillisen turvan tarpeeseen?
Souri kuvaa useamman naiskohtalon kautta naisen perustavanlaatuista yksinäisyyttä, jopa sen kaipuuta elämän ja kuoleman pidoissa. Hänestä naisen pitää yksin selvittää elämänsä suunta. Tämän ohessa Souri kertoo vanhenemisesta oivaltaen siitä olennaisimman, ikävystymisen.
Mitäs vikaa näissä teemoissa on?
Ei teemoissa mutta rakennelmassa.
Souri ei oikein osaa päättää millaisen asenteen ottaisi kuvaamiinsa henkilöihin ja heidän elämäänsä. Väliin hän on tätimäinen, väliin raikkaan ronski; joskus huolestunut, usein tuomitseva. Tästä päättämättömyydestä juontuu se, että aina tarvitaan selityksiä kun pitäisi olla henkilön pään sisällä tai rakentaa toimintaa.
Lisäksi yllä mainittu pätevä tematiikka on kuorrutettu mitä-missä-milloin –historialla ja ajankuvajargonilla; ikikululla mediapaheksunnalla, koetuilla tai kuvatuilla tapahtumaryppäillä sekä ekologisilla esitelmätuokioilla.
Kaikki tämä tekee tästä romaanista raskaan ottaa vastaan.
Mutta. Mielestäni tämä on etupäässä kustannustoimittajan, ei Sourin aiheuttama ongelma. Kyllähän ihminen sielunsa kyllyydestä kaataa teokseensa tonneittain asiaa. Aina. Minäkin joskus yritin, ohjelmantekijänä. Jonkun tehtävänä on ohjata tekijä oikealle polulle.
Mieleen nousevat tuottaminen ja editointi, työvaiheet Polun päähenkilön maailmasta, televisiosta. Minusta Sourin matka pimeyden ytimeen olisi pitänyt puhdistaa tärkeilevästä asiasta ja taitamattomista lauseröykkiöistä. Kaivaa sieltä – siis panna Souri kaivamaan – se, mitä hän ensisijaisesti haluaa sanoa ja heittää pois kaikki joutava.
Saada hänet kirkastamaan ilmaisu ja terästämään skarvit. Heivaamaan esimerkiksi miehet pois ja keskittymään naisiin. Sillä ei Souri halua eikä osaa kertoa miehistä ja heidän motiiveistaan. Naiset häntä kiinnostavat. Naiset ja heidän yksinäisyytensä. Sen puute ja sen pelko.
Kysymys ei ole siitä, että lyhyt romaani olisi parempi kuin pitkä. Olennaiseen keskittyvä on parempi kuin kaikkea hamuava. Useammalla kirjoittamisella ja ankaralla hionnalla Polusta olisi voinut kehkeytyä se matka päähenkilöiden sisimpään, jolle Souri lähti.
Yritin löytää Polun merkityksen ja tarkoituksen. Ymmärrän mielestäni miksi Souri kirjoittaa ja mitä hän yrittää sanoa. Toivon, että jonain päivänä voin myös lukea sen.
