Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. WSOY.
”The truth will set you free. But first, it will piss you off.”
Ensimmäisen vuoden naistutkimuksen opiskelijana kanniskelin Marimekon olkalaukkuun kiinitettyyn pinssiin ikuistettua Gloria Steinemin lausahdusta ylpeänä. Se kuvasti hyvin sitä tunnetta, jonka jo ensimmäinen luento oli minussa nostattanut – vihdoinkin olin löytänyt kielen kaikelle sanattomalle ahdistukselleni ja selityksen niille kokemuksille, joita minun ei olisi tarvinnut kokea. Olin vihainen maailmalle ja minusta oli tullut feministi.
Kaisa Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittama antologia Pimppini on valloillaan herättää minussa samanlaisia epämääräisiä vihantunteita. Teos lupaa käsitellä naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä eri näkökulmista ja sen tarkoitus on takakannen mukaan jopa ”auttaa traumaattisten kokemusten käsittelemisessä”. Sen sijaan että vihani kohdistuisi kirjan asiantuntija-artikkeleiden ja novellien kuvaamaan ahdistavia tapahtumia täynnä olevaan todellisuuteen, jossa todellakin tiedän useimpien naisten elävän, kirjan tekstit turhauttavat ja vihani kohdistuu niiden tarjoamaan maailmankuvaan, jossa jokainen nainen on uhri ja meidän tulee siksi olla vihaisia ja ahdistuneita.
Itse en jaksa enää olla vihainen, olen jo onnekkasti vapautunut. Tästä on kiittäminen feminismiä. Se, omat tulkintani siitä sekä elämäni aikana kohtaamani seksuaalisten rajojen rikkomiset ovat vieneet minut siihen pisteeseen omassa prosessissani, jota lähimmäs päästään ehkä Miia Tervon proosarunossa Niin sanoivat puut. Se päättyy lauseeseen ”rakastan kostoksi ihan kaikkea”.
Vaikka teos ei siis ole järin terapeuttinen juuri minulle, se voi toki täyttää tarkoituksensa osuessaan toisen lukijan elämässä oikeaan kohtaan. Yhteiskunnallisena analyysina en sitä itse osaa lukea, vaikka asiantuntijoiden tekstien mukaan ottaminen tähän ehkä tähtääkin.
Uskon että osittain tuhautumistani selittää teoksen rakenne: novellit ja proosarunot rutistuvat asiantuntija-artikkeleiden väliin ja tuntuu kuin asiantuntijoiden painavat sanat ohjailisivat monitulkintaisten tekstien lukemista tiettyyn suuntaan. Koen ettei mahdolliselle voimautumiselle anneta lukiessa tilaa, minun prosessiani ei kunnioiteta. Jos teos pyrkii olemaan terapeuttinen, tämä tuskin on toivottavaa. Paikka paikoin teoksen fiktiiviset tekstit ovat kuitenkin nautittavaa luettavaa. Erityismaininnan ansaitsee Katja Ketun Leikitään eläimillä, joka ojentaa tarjottimella hieman köykäisen tulkinnan traumoista erikoisten seksuaalisten mieltymysten lähteenä, mutta jää silti mieleen pikemminkin kuvauksena ihmisen seksuaalisesta mielikuvituksesta.
Jeejeeihanaan ja raiskauksen välissä on harmaa alue, jonne useimmat seksuaaliset kokemuksemme asettuvat. Kirjaa tuskin voi kritisoida siitä mitä se ei ole, mutta tätä olisin toivonut antologian avaavan enemmän. Parhaimmat eväät omien rajojen määrittelylle tässä suhteessa tarjoavat Terttu Utriaisen seksuaalirikoslainsäändäntöä avaava teksti sekä Maaret Kallion eheytymistä käsittelevä artikkeli. Itse olisin ehkä avannut teoksen Maaret Kallion seksuaalista vallankäyttöä ja itsemäärämisoikeutta konkreettisesti erittelevällä tekstillä, enkä Sari Näreen ja Susanna Ruuhilahden varsin sekavalla esseellä, josta jäi kannustavista iskulauseista huolimatta päällimmäiseksi mieleen, että seksuaalinen vallattomuus ja seksuaaliset kokeilut voivat satuttaa. Onhan se niinkin, mutta itse haluaisin korostaa sitä, että omat rajat löytyvät vain kokeilemalla ja pimpit pääsevät valloilleen vallattomuudella, huorittelusta huolimatta.